Pitkospuut

Peloton | 22.02.2012

Aloitan kertomukseni  kolmella  virkkeellä, jotka häiritsevät minua epätäydellisyydessään. Virkkeet ovat  kirjasta, joka ei jätä minua rauhaan. Siinä isä, Jason Compson, antaa pojalleen Quentin Compsonille kellon:

Quentin, annan sinulle kaikkien toiveiden ja halujen hautakammion. On kiusallista mutta varmaa että sen avulla tulet sinäkin hankkimaan itsellesi kaiken ihmiskokemuksen mielettömän summan joka soveltuu yksilöllisiin tarpeisiisi yhtä huonosti kuin hänen tai hänen isänsä tarpeisiin. En anna sitä sinulle jotta muistaisit ajan vaan siksi että silloin tällöin voisit unohtaa sen hetkeksi etkä käyttäisi viimeisiä voimiasi yrittääksesi voittaa sen.

Näissä virkkeissä minua häiritsee se, että lauseita ei ole eroteltu toisistaan pilkuilla tai muilla vastaavilla välimerkeillä.   En ymmärrä, miksi näin ei ole tehty.  Miksi peräti Nobel-palkinnolla kunnioitettu kirjailija asettaa ehdoin tahdoin lukijansa tilanteeseen, jossa selvä todellisuuden hetki hajotettaan ja pirstotaan erottamattomaksi osaksi sitä kaaosta, minkä alla henki ei tahdo enää kulkea.

En pysty lukemaan teosta kuin korkeintaan sivun kerrallaan. Joskus minun on lopetettava jo luettuani yhden jakson. Painan sivunumeron mieleen ja suljen kirjan, tuijotan kansilehteä ja puristan kirjaa kaksin käsin niin että rystyseni menevät valkoisiksi – Niin paljon minua harmittaa. Hengittää osaan kyllä jo näissäkin tilanteissa. Marjo on opettanut minua kärsivällisesti monta vuotta, ja hän on saanut minut lopulta ymmärtämään, mikä voima mielikuvilla on siihen, että pystyn hallitsemaan kaikki kohtaukseni, eikä mikään ole kohta enää esteenä edessäni, saan oven auki, pääsen kynnyksen yli, saan omat pitkospuut, ja voin sanoa Nikolle rehvakkaasti: Moro, äijä, mä tulin taas käymään – Niko on niin tyhmä, ettei se ymmärtäisi lauseeni ironiaa – En ole koskaan käynyt Nikolla, en edes tiedä missä sellaiset kääpiöt asuvat.

Kun William Faulkner sai Kylä – Kaupunki – Kartano –trilogiansa ensimmäisen osan Kylä valmiiksi 1936, hän vetäytyi kolmeksi viikoksi juomaan alkoholia kesämajaansa Mississippin Oxfordin liepeille, Jacksonvilleen. Yhtenä yönä hän poltti oikean kylkensä  hengenvaarallisesti  majan kamiinaan kaaduttuaan sen päälle. Sellainen elämä on taiteilijan elämää, enkä minä taitaisi pystyä siihen koskaan, vaikka  Marjo ja JC sanoisivat mitä. Minä en halunnut edes maistaa alkoholia. Siinä oli samaa epämääräistä väkivallan ja sekasorron uhkaa kuin faulknerilaisissa  pilkuttomissa lauseissa.

Marjo opetti minua käyttämään harmonian mielikuvaini, kun henki ei tahdo taas kulkea. Hän tiesi hyvin, että minulla on niitä huoneessani – Niitä oli jo silloin  monta kymmentä kansiollista!

Ensimmäiset kansioni minä keräsin jo ala-asteella. Äiti auttoi minua prässäämään kaikki aarteeni ja etsimään niille ruotsinkieliset nimet. Halusin nimetä ne ruotsin kielellä, koska meidän sukunimemme on Kronberg, ja latina olisi ollut jotenkin niin nähtyä! –  En minä sentään mitään kasviota kerännyt!

Harmonian kansioita tehdessäni opin vähitellen ymmärtämään, mitä kauneus voi olla, mutta niin kuin JC sanoo minulle aina, kauneus on hetkellistä ja katoavaa, ja hän haluaa opettaa minut ymmärtämään ja hyväksymään tämän. Marjo suostui JC:n ehdotukseen,  ja Marjo päätti, että kansioita kannattaa käyttää jatkossakin. Kansioiden rakentamisessa JC auttoi minua jo silloin enemmän kuin äiti, hän tuntee kaikki kuvataiteen tekniikat.

Tullessaan käymään meillä Marjo tutkii aina myös kansioitani. Hän sanoi minulle: iloitse eilisestä välilehdestäsi, mutta kun katsot sitä ensi kerran yön jälkeen, ymmärrä ettei sen tulekaan olla enää tänään täydellinen, vaan se on täydellinen muistosi eilisestä.  Nämä välilehdet, joita sinä rakennat, muodostavat vähitellen sinun elämänhistoriasi tässä talossa ja kaikkialla siellä, minne olet jo uskaltanut lähteä äitisi, Eeron, Annan, minun tai JC:n kanssa.

Tälle kesälle Marjo ja JC ovat antaneet minulle sitten sen ehdottoman haasteen. He antoivat sen minulle vertauksen avulla:

Tässä lähellä on umpeen kasvanut lampi, joka upottaa jalan alla, kun Eero kävelee siinä. Houkutteluista huolimatta Eero ei olle koskaan saanut minua menemään hänen perässään hetteikköön, koska kuvittelen sen alle kaikenlaista, mitä kaksikymppisen maailmaan ei enää pitäisi kuulua.  Haluaisin  kuitenkin kävellä jonakin päivänä kosteikon yli, ja haluaisin tehdä sen niin kuin Eero teki, kun olin kahdeksan  ja Eero neljäntoista. Hän otti mukaansa kaksi leveää lautaa, ja asetti toisen rahkasammaleen päälle. Sen jälkeen hän käveli laudan toiseen päähän ja asetti toisen laudan edellisen perään. Sitten hän nosti ensimmäisen ylös hetteikköstä ja siirsi sen jälleen eteenpäin.

Katsoin silloin lumoutuneena, kuinka Eeron laudoista muodostama silta kadotti yhteytensä kovaan maahan ja pelkkä ohut rahkasammalrihmasto esti Eeroa hukkumasta aliseen maailmaan. Eero ei ollut hengenvaarasta tietääkseen. Hän rakensi ja purki siltaa yhtä aikaa kuin kulki sen päällä, ja hetken päästä hän oli päässyt toiselle puolelle. Juoksin kosteikon ympäri Eeron luokse ja tarkistin hänen lenkkikenkänsä. Ne olivat täysin kuivat.

Marjo tuntee tämän tarinan ja kaikki tarinasta vuosien aikana esittämäni variaatiot. Kesän alussa Marjo pyysi, että ajattelisin Harmonian välilehtiäni ikään kuin ne olisivat kuin nuo laudat. Olisinko minä valmis ottamaan jonkun vanhoista välilehdistä, ja käyttämään sen uudestaan, kierrättämään?

- Miltä päivämäärältä? kysyin ja kävelin hyllylle, jossa kansiot olivat täydellisessä kronologisessa järjestyksessä.
- Sen sinä saat päättää aivan itse.
- Pitäisikö sen olla ready-made, vai kävisikö jokin grafiikan lehti tai kuivaneula tai valokuva? jatkoin enkä uskaltanut koskea yhteenkään kansiosta.
- En usko että sillä on suurtakaan merkitystä, sinähän päivittäisit sen joka tapauksessa.

En ole vielä kierrättänyt yhtään välilehteä, koska se merkitsisi sitä, että poistaisin yhden päivän historiastani. Olen selaillut kyllä salaa joitakin päiviä varhaislapsuudestani sillä silmällä.  Jotkut löytökollaasit, jotka äiti auttoi minua prässäämään ja liimaamaan ovat kyllä aivan hirveitä, eikä niihin liity mitään muistoa eikä taiteellista ansiota. Mikseivät ne joutaisi mennä? Miksi eivät? – Minä en osaa vastata tuohon kysymykseen ja olen päättänyt, että vastaus saa vielä olla – Etsin elämää sen sijaan Nobel-kirjailijoilta.  Miksi en saisi löhötä auringossa, juoda Coca Colaa  ja lukea kirjoja niin kuin kaikki muutkin kaltaiseni nuoret, yrittää ainakin.

Löysin netistä hyvällä suomen kielellä kirjoitetun sivuston, jossa on Nobel-kirjailijoiden keskeisten teosten juonikertomukset. William Faulknerin Ääni ja Vimma kiinnosti minua heti, koska sen yksi päähenkilö, Benjamin Compson on idiootti, ja hänen isoveljensä Quentin on älykkö, joka tappaa itsensä kaksikymmentävuotiaana. Toinen kirja, jota minun on ollut pakko rutistaa rystysissäni on Orhan Pamukin Hiljainen talo, koska siinä kerrotaan  ajelehtivista nuorista – Ei ne missään veneessä ajelehdi, vaikka teoksessa onkin veneitä – Kerroin vitsin.

Jos onnistun lukemaan molemmat teokset – tai edes Faulknerin – tänä kesänä, kestäisin varmaan taas vähän paremmin sitä, kun millään ei ole mitään rajaa ja kaikki hajoaa yhtä aikaa päälle.  Konkretisoidakseni asian vakavuuden laitan tähän ,,,,,,,,,  kaikki ne pilkut, jotka William Faulknerin olisi pitänyt kirjoittaa kolmeen virkkeeseensä Quentin Compsonin isän kellosta.

Terveisin,  Peetu Peloton Kronberg, Keskimaa

Blogit,

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.