Romaanihenkilön syntymä

Peloton | 25.02.2012

Sitä synnytystä sai tehdä pitkään – erityisesti kun kun tiesin jo ennalta, että ne sikiöt eivät ole sen elinkelpoisempia kuin karvattomat viisisenttiset karhunpoikaset.


Heitä tuli lopulta ilmoille viisi. Annoin heti nimetkin, kun ei vielä tiedä, onko heistä eläjiksi. Ensin tulivat Eero ja Aila, sitten hetken päästä Peetu ja Anna. Viimeisenä, supistusten jo päätyttyä, maailmaan ilmestyi Äiti, yhtä vaaleanpunaisena ja avuttomana kuin lapsensakin.

ODOTUSAIKA

Odotusaika oli työtä täynnä. Toisin kuin biologista lasta odotettaessa, terveelinen ruoka, liikunta ja riittävä lepo eivät riitä – Romaanihenkilön alkion kehitykselle on tärkeää, että istukan läpi syötetään koko ajan ajatuksia ja ideoita.

päämotiivi – Hedelmöittymisen hetki koitti, kun tiesin että romaanin pitää kertoa kahdesta veljeksestä, joiden ikäero on niin suuri, että he eivät leiki samoja leikkejä.

miljöö – Ensimmäiset solunjakaantumiset alkoivat, kun päätin, että veljekset ovat kotoisin seudulta ja ympäristöstä, jonka tunnen hyvin – Romaanihenkilön alkiot saivat kotiseudun.

jännite – Alkion solut alkoivat eriytyä tehtäviinsä, kun löysin veljeksille yhteisen salaisuuden, jota kukaan muu ei tiedä eikä aavista.

keskushenkilöt – Alkio alkoi kiertyä sikiön muotoon, kun sain kirjoitettua ulos romaanin keskeiset “tahdon suunnat” eli keskushenkilöt.

- Tässä vaiheessa alkio jakautuikin viideksi sikiöksi, jotka alkoivat lillua lapsivedessä ja törmäillä toisiinsa -

aikajana – Jotta sikiöt eivät vahingoittaisi toisiaan liian aikaisin, kirjoitin romaanin aikajanan. Meno kohdussa rauhottui heti: Sikiöt saivat tietää, että vielä 1970-luvulla he saisivat leikkiä rauhassa keskenään.

teema – yhdestä sikiöstä tuli lopulta romaanin teeman kantaja. Enää ei sekään tuntunut niin pahalta, että tappaisin ennen kirjan loppua ainakin yhden muista henkilöistä – Loppujen elämällä oli nyt merkitys.

“RYÖMIVÄT HIUSJUURISTOSSA”

Synnytys on ohi, ja niin monen vastasynnyttäneen tapaan – olen masentunut. Onneksi luonto on romaanihenkilöiden synnyttäjälle armollinen ja antaa hänelle aikaa.

Nukun vuoteessani päivät pitkät. Tulevan romaanini henkilöt liikuksivat hiljalleen päälakeni hiusjuuristossa, ja imeä lutkuttavat kasvamiseen tarvitsemiaan rasvoja ja hiilareita. Varon tiputtamasta heitä tyynylle ja liiskaamasta ennenaikaiseen kuolemaan.

Minua on alkanut vähitellen kiinnostaa, mitä heistä tulee – ehkä masennus alkaa helpottaa…

Ensi vaiheessa on jännää seurata vierestä, miten he opettelevat puhumaan ja oppivat lopulta kielen. Kuka heistä mahtaakaan ryhtyä romaanin kertojaksi, kenellä on siihen riittävä taito ja näkemys?

Ja lopulta – Miltä lapseni näyttävät?

Tiedän jo, että minun on turha odottaa kauniita lapsia, mutta jospa heillä olisi edes elämännälkäiset ja ahnaat silmät. Sillä asenteella ja niillä silmillä minun lapseni pärjäisivät. Ihmisinä he ovat varmaankin täysiä hirviöitä, fasisteja ja murhamiehiä, mutta lapsinani minun olisi heitä niin helppo rakastaa.

Blogit, ,

4 kommenttia

  1. Liisu kirjoitti:

    Tämä on hauskin koskaan lukemani synnytystarina. Tässä kipuillaan aidon tuntuisesti ja kannetaan huolta jo etukäteen tulevista lapsista. Ei se sen kummempaa ole kuvitteellisten kuin oikeiden lastenkin maailmaantulo. “Kivulla ja vaivalla sinä olet lapsesi synnyttävä”, sanotaan jossakin, en tiedä missä, mutta aika raamatulliselta tuo uhkaus kuulostaa.

    Mutta kirjallisten lasten syntymässä on myös “keisarinleikkaus” mahdollista. Siinä nukutetaan synnyttäjä, usein viinan voimalla tai jollain muulla huumaavalla aineella, ja silloin henkilöt putkahtavat maailmaan suoraan vatsasta ilman kipua. Mutta jälkiseuraukset voivat olla kamalat. Kun huumaava aine haihtuu synnyttäjän kehosta, hän saattaa kauhistua millaisia ruipeloita ja vain puoliksi elossa olevia otuksia hänen sisältään on purkautunut.
    Elätä niitä sitten ja kasvata romaaniksi asti. Korkeintaan pätkään sadistista tai ironista juttua ne kelpaavat, mutta silloinkin niitä pitää kohdella hyvin, vaikka kuinka alkaisi inhota niiden heikkoa elinkykyä, muuten ne romahtavat hengettömiksi jo elämänsä alkumetreillä.

    Yksi tapa synnyttää on tietoisesti antaa tulla vaan omia aikojaan, estelemättä ja suunnittelematta, ja sitten hoitaa niitä ankaralla kasvatuksella, joka tarkoittaa kaiken ylimääräisen ja asiaankuulumattoman karsimista. Jos syntyy liian lihava lapsi, on se laihdutettava mahdollisimman ohueksi, ei sentään luurangoksi, mutta periaatteella “kaikki turha pois”. Vaikka se tekisi kipeää, ja se olisi vaikeaa, niin kylmästi vain kaikki tarpeeton pois. Tämä kaikki tehdään siis tarpeen mukaan jälkeenpäin.

    Miten vaan, mutta synnyttäjän on oltava valmis vastaamaan omien lastensa toilailuista ja keksiä niille pätevä syy. Ja siinä Peloton on oikeassa, että rakastaa näitä lapsiaan pitää. Ilman rakkautta niistä kehittyy vähitellen suorastaan hirviöitä.

    • Peloton kirjoitti:

      Kiitos Liisu palautteistasi tässä ja Yön hiljaisuudessa! Romaanihenkilön syntymässä on alla vakavampikin juonne – Koetan oikeasti tavoittaa niitä harjoituksia ja menetelmiä, joilla kirjoittaja voisi luoda romaaninsa maailman ennen ensimmäistäkään riviä valmista tekstiä – Asiaa oli mukava lähestyä välillä pilke silmäkulmassa :wink:

  2. Markku Lindroos kirjoitti:

    Tekstissäsi on onnistunut mukaansa tempaava blogi-formaatti ja sen kieliasu vahvistaa käsityksiäni kyvyistäsi hyvien lauseiden luojana.

    Romaanin tekemiseen kuvatulla tavalla en kuitenkaan usko, koska epäilen siihen sisältyvän liikaa valmiita odotuksia – käänteisesti pettymyksiä. Koko kirjoitusprosessista tulee helposti pateettista itsensä kyttäämistä joka ei tuota muuta kuin syvää masennusta.

    Samalla arvelen, että formaatti-kirjoittaminen on yleistä ja kirjailijanammatti on kuin mikä tahansa luovuutta vaativa ammatti jota toteutetaan osin opittujen menetelmien osin älyllisten hetken valintojen mukaan, työkalupakkina kielen mahdollisimman monipuolinen välineistö, tyylinä oma luonteensa, sisältönä omat huomiot ja kokemukset, rakennusaineena faktatieto ja idealistiset käsityksensä.

    Työsuunnitelma ja itsekuri on kaiken onnistuneen pitkäjännitteisen työskentelyn perusta, sitä en epäile.

    Kuvittelen kuitenkin, että paras lähtökohta on valmiiksi valitun aiheen työstämisessä. Pääsisältö kertomukselle on jo ikään kuin olemassa ja se muovaa toteutuksen aikana formaattia eikä päinvastoin.

    Voin tietysti olla pahasti pihalla käsityksissäni, eritoten kun itse toteutan omat tekstini kokonaan luonnonlapsen naiiviudella ja pelkästään hetkellisiä mielleyhtymiä kuunnellen, enkä tiedä muusta. Kieltäkään en osaa kunnolla.

    Kuinka vaan; upeilla ja punnituilla lauseilla toteutettu fiktiivinen painiskelusi on kirjallisuutta sinänsä ja luen blogiasi suurella mielenkiinnolla ja nautinnolla. Tietysti odotan myös valmista kirjaasikin joka on jo kustantamon painatusohjelmassa.

    Pilke silmäkulmassa on paikallaan.

    • Peloton kirjoitti:

      Kiitos, Markku – Ja erityisesti myös oman kirjoittamisprosessisi raottamisesta. Jatkan prosesseista vähän lisää.

      Kirjoitat: “Kuvittelen kuitenkin, että paras lähtökohta on valmiiksi valitun aiheen työstämisessä.” – Ei ole parasta eikä oikeinta lähtökohtaa.

      Maailma on aiheita täynnä, ja tarkalla havainnoijalla tai ymmärtävällä lukijalla on aina valmiita tarinoita tyrkyllä poimittavaksi – viittaan vaikka Liisun blogin Tillyn, Jussin ja Vennyn tarinaan – Kirjoittaja on seuraava peili, jonka kautta näemme tutun maailman uudesta kulmasta.

      Oma pakkoni proosassa liittyy kuitenkin moniäänisyyteen. Tavoittelen fiktiota, jossa olisi draaman tapaan keskenään risteäviä ja törmäileviä tahdon suuntia. Tähän liittyy samalla se, että haluan pysyä itse mahdollisimman näkymättömissä, pois omalta pelikentältäni. Strategia tuntuu luonteelleni omimmalta – Haluanhan käydä jopa keskustelut pseudonyymin takaa.

      Ja lopuksi kielitajusta: Luovuus on mieliala jossa äly esiintyy tunteena – Vaikkei osaisikaan kieltä kunnolla, niin onhan se hyvä, että edes lauseet on hallussa.

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.