Räkkäli

Peloton | 27.02.2012

Helle ei lopuisi koskaan. Aurinko oli noussut jo aikoja sitten Vaherniemen takaa korkealle pilvettömälle taivaalle, ja hiekka hohkasi jalkojen alla vielä lämpöä eilisen jäljiltä, uutta lupausta täynnä. Tytön unesta raukea ruumis muisti eilisen ja koko helteen lumoamien kesäpäivien katkeamattoman ketjun siitä lauantaista alkaen, kun he tulivat pojan kanssa Räkkäliin. He pyyhkivät kuistin lepotuoleista ensimmäiset hämähäkinseitit ja laskivat makuupussit ja kantamukset oven pieleen.

He katsoivat kuistilla hetken aikaa  toisiaan tietäen, että he lähtisivät heti rantaan.

Rannalla tyttö talutti pojan veden rajaan ja riisui hänet. Toinen alkoi väristä  kiihkosta ja yrittää hänkin kömpelösti jotakin, mutta tyttö tarttui pojan ranteeseen ja kielsi. Tyttö painoi alastoman pojan alas.  Leveät, lähes karvattomat nuoren miehen hartiat ja voimakas niska painautuivat viimeisinä kosteaan hiekkaan. Tyttö riisui pikkuhousunsa ja laskeutui polviensa varaan nyt jo himosta halvaantuneen vaalean pojanruumiin viereen.

Tyttö  tutki rauhassa poikaa. Viileät Suurjärven aallot kastelivat alastonta vasenta kylkeä. Oli lähes tyyntä, mutta iso järvi ei ollut juuri koskaan aivan tyven. Pojan kylki värisi kylmästä vedestä, samalla kun tyttö saattoi  laskea pojan punaiseksi paisuneesta kalusta sydämen kiihtyneiden lyöntien rytmin. Tyttö alkoi myös itse kiihottua. Veri alkoi kiertää ja elää  tytön omassa ruumiissa, kaukana lämpimään hiekkaan uponneissa varpaissa, rinnoilla ja niskassa. Vatsassa. Hän ei voinut enää auttaa, hänen oli pakko armahtaa heitä. Hän avasi silmänsä, kosketti pojan huohottavaa poskea, hipaisi varoen myös veitikka, laski  kätensä ristiin helmoilleen ja riisui sinisen kesämekkonsa yhdellä katkeamattomalla liikkeellä. Hän laskosti mekon kuivalle hiekalle. Sen jälkeen hänen oli komennettava taas poikaa, joka oli kohottanut ilman lupaa keskiruumistaan niin että alaselkä oli kaarella, aalto kasteli hiekkaa pojan selän alla. Vikisi mutta totteli.

Tyttö kohottautui ja laskeutui hajareisin pojan päälle, laski kätensä tämän hartioiden viereen ja nojasi painonsa yläruumiin päälle. Lopulta hän alkoi hitaasti painautua taaksepäin ja alas – Tytön silmät revähtivät hämmästyksestä auki:  Hän tunsi, kuinka märäksi ja kiimaiseksi hänen vittunsa oli levinnyt. Lopulta hänen oli pakko antaa myös pojan elää, ja samanaikaisesti he työnsivät ja painoivat pojan kyrvän koko mitaltansa sisään pohjaan saakka – Tyttö voihkaisi lyhyesti ja alkoi huutaa heti perään, lujaa ja pitkään sitä soinnuttominta mutta kauneinta ääntä, mikä ihmisruumiista voi koskaan lähteä.

- Sitä ääntä ei kenenkään äidin tarvitse tyttärelleen opettaa; niin kuin ei sitäkään kuinka pojan kanssa ollaan, kuinka poika otetaan, kuinka hänet rakastetaan viimeiseen hapettomaan kouristukseen saakka, kun keuhkot ovat jo antaneet kaikkensa mutta kohtu vielä haluaa, haluaa vielä viimeisen kerran aivan kaiken.  Sitten, sitten vasta hikinen sydän rojahtaa toista vasten ja alkaa vähitellen kuunnella ja havaita, että elossa, elossahan se on vielä tuo toinenkin. On siitä voipuneen kiitollinen, onnellinen ja tyyni.

Hengityksen tasaantuessa tyttö alkoi miettiä vähitellen rakkauttakin. Hän kierähti  pojan viereen ja katseli tätä raukeana tyynen veden horisonttia vasten. Toinen käänsi päänsä ja vastaa katseeseen. Pojan silmät olivat  sinisenharmaat, eipä juuri minkään väriset.

Ei, rakkaus on liian vaikea asia. Ei sotketa sitä vielä tähän.

Blogit, ,

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.