Elämäni Pökötit

Peloton | 28.02.2012

Okei, välillä pitää mennä asiattomuuksiinkin, mutta kirjoitan automerkistä nimeltään Peugeot – ja elämästäni ranskalaisen kulkurin ohjaimissa.

(Peugoet friikeille faktat ensin niin kuin ne kuuluvat –  autoni olivat järjestyksessään: Oranssi 504 sedan diesel vm. 1977, ruskea 505 sedan diesel 2,3 vm 1983, metallinsininen 305 break bensa 1,6 vm. 1985, valkoinen 505 bensa 2,0 vm. 1985, metallinsininen 306 2.0 Hdi vm 2000. – Syrjähyppyjä japanilaisiin autoihin tai (viimeksi) Renault Sceniciin ei lasketa.)

Oranssi 504 

Itsekin tajusin takapenkiltä, että onpahan isä ostanut rumanvärisen auton. Ennen Oranssia meillä oli ollut kaksi Volvoa, tyypelitään 142 ja 144, mutta nämä Ruotsin ylpeydet eivät herätä minussa mitään muistoja.

504:sta muistan sen sijaan kaksi mageeta asiaa:

Ensiksikin siinä oli tosi hyvä lämmitys, ja se veti hyvin Cabbyn asuntovaunua. Talvisin kävimme hiihto- ja pääsiäislomilla Rukalla, Sallassa tai Pyhällä pujottelemassa. Pösö oli älyttömän lämmin ja mukava auto ja ne reissut olivat tosi hienoja.

Toiseksi muistan ensimmäiset ranskankielen opintoni, koska ne minulle antoi ensimmäinen tyttöystäväni. Opin häneltä, että minun perheeni auto on ranskalaiselta nimeltään “Peugeot orange”.

Ruskea 505 diesel

Ajoin ajokorttini tämän 505 ratissa, isälläni oli opetuslupa. Takatuuppari opetti elämää: jos et pidä varasi, perä heittää. Pyörähdinkin kerran, onneksi tyylikkäästi.

Naisiin lunki 505 diesel teki vaikutuksen. Elettiin 1980-luvun puoliväliä. Pösö 505 oli coolimpi kuin MB.

Metallinsininen 305 break

Monta vuotta välissä vääriä japanilaisia valintoja, kunnes joensuulaisen autokaupan pihassa perhettäni odotti metallinsininen 305 break vm. 1985. Siinä välissä tapahtunutta: Olin hankkinut sekarotuisen koiran, löytänyt elämäni naisen, olimme saaneet esikoispojan – Ja nyt saimme kaksoset, kaksi tyttöä yhdellä kertaa. Oli pakko saada lisää tilaa myös neljän pyörän päälle.

305 break on auto, jonka hienoutta vain harva tuntee. Auto oli oikea tilaihme. Kolme alle viisivuotiasta lasta. Kaksostenrattat, vaipat ja kaikki muu härdelli. Koko hela hoito saatiin mahtumaan takaboksiin niin että koiralla oli vielä hyvä olla, aivan omassa tilassaan.

Enon valkoinen 505 sedan

Enostani jätti aika 1999, ja perikunta tarjosi autoa minulle. Otin tarjouksen vastaan. Rattaita ei enää tarvinnut, eli voitiin reissata tavallisesti, nuorena perheenä.

Enon pösö oli hieno kuten omistajansakin. Hän oli ensin nimismies, sitten henkikirjoittaja. Hän oli henkilö, joka kertoo meille muille, miten ollaan ja eletään. Auto oli omistajan mukaan: tumman siniharmaa verhoilu ja koskematon takakontti – pukupussi ei jälkeä jätä.

Valkoinen enon 505 kuljetti murrosikäisiä lapsiani tyytyväisinä. Se on saavutus – murrosikäisten kanssa voi käydä kuinka tahansa. Vuonna 2007 moottori sanoi kuitenkin förbi. Yksi pytty leikkasi nähtävästi osin kiinni, tehot hävisi ja koneesta tuli pökötti. Myin auton Laukaaseen miehelle, jolla oli menossa viiides 505.

Metallinsininen Peugeot 306 2.0 Hdi, vm 2000

Renault Scenicini vuosimallia 1997 ruostui puhki keväällä 2011 niin että korjaamokin suositti auton vaihtoa. Surffasin vaihtoautot.net -sivustolla, ja lähdin Tampereelle auton ostoon. Ostin 306 dieselin riskillä ja aivan fiiliksellä.

Tähän astisella ajokokemuksella siitä on sanottavana se – että onpahan nasta peli! Joku viiidenkympin kriisissään ostaa bemarin tai harrikan. Minulle riittää hyvin auto, jonka moottori on täysin ylimitoitettu pikkuriikkiseen koriin nähden. Minulle riittää auto, jonka muotoilu on eleganttia mutta itsetietoisen seksikästä. Sisäänpäin kaareutuvat kynnyslistat ja maski, joka ei uhoa mutta joka tietää olevansa leijonan sukua, saa minut yksinkertaisesti tuntemaan itseni vahvaksi, terveeksi, nuoreksi, sarkasmintajuiseksi suomalaiseksi mieheksi.

Minusta on ehkä tulossa Peugeot-fani. Mutta ehkä se johtuu vain pullollisesta ranskalaista Hubert-brandyä, jonka nautin tätä kirjoittaessani. Komsii, komsaa.

Blogit,

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.