Yön hiljaisuus

Peloton | 01.03.2012
Suurjärven selkä oli lopultakin hiljentynyt yön pimeimpien tuntien ajaksi. Jo heinäkuussa oli viimeinenkin linnunlaulu vaiennut, ja suurin osa muuttajista oli jo lähtenyt kohti etelän vilkkaampia vesiä, eikä laakea, liki rannaton Suurjärvi kelvannut enää niille viimeisillekään; majesteetilliset kurjet ja joutsenet valmistautuivat  matkaan sisämaassa, suojaisissa järvenpohjukoissa ja erämaalampien rannalla, missä erityisesti ensimmäiseen pitkään lentoonsa valmistuvilla poikasilla oli kaikki työ syödä ja vahvistua ja  harjoitella lentotaitoa äidin ja isän huolehtivan silmän alla, esimerkin yhtä paljon kuin vaiston  opastamana.  Myös paikkalinnut, niin metsäkanalinnut kuin pienet sisukkaat punarinnat ja västäräkit, keskittyivät syömään ja talvipesän rakentamiseen. Vain hullu haaskasi nyt voimiaan lauluun ja liverrykseen edes sarastuksen taianomaisimpana hetkenä, koska sellaisen  laulu loppuisi lyhyeen.

Ei ollut siis Suurjärven linnuista ilmoittamaan enää  elokuun lopussa, että täälläkin vielä elettiin, vaan vastuu oli muiden kannettava:  kalojen, sammakoiden ja harvalukuisten nisäkkäiden – Tuolla kaislikon suojassa sammakko hyppäsi vedestä kuivalle maalle, ja tuossa lähempänä avoimessa vedessä  kala käväisi pinnassa, ahven tai särki, molemmat kuin parahiksi ilmoittaen, että kyllä he oman osansa kantavat, vastuunsa luonnon vuotuisen kierron toteutumisesta, elämän jatkumisesta vaikka sen pikkuruisemmissa muodoissaan silloinkin kun se tottumattoman silmään näyttää perin juurin kuolleelta ja pysähtyneeltä. Kotvan päästä vastarannalta kajahti lyhyt matala ammu, johon toinen vastasi heti.  Jossakin hämärän veden rajassa hirvipariskunta oli tullut sammuttamaan janoaan. Silmä ei enää erottanut mutta korva oli kuulevinaan hetken aikaa laiskan louskutuksen äänen.

Lopulta oli myönnettävä, että elokuun lopun järvenselän äänistä vastasi luomakunnan olioista kummallisin, rantojen kätköissä käyskentelevä ihminen. Ihmisiä oli muutanut  järven rannalle nousseisiin hirsisiin huviloihin  pareittain tai perhekunnittain kuin vaivihkaa vuosikymmenten saatossa korvaamaan  sitä asutuksen katoa, mikä oli kohdannut taloja ja navetoita kauempana, järveltä katsoen peltojen ja heinittyneiden niittyjen takana. Ovien läimähdyksillä, huudahduksilla ja lasten moniäänisellä riemunkiljunnalla  sekä erityisesti monenlaisten moottorien äänillä  ihminen piti yhä yllä vaikutelmaa, että elämä Suurjärven rannoilla jatkui vahvana kohti syksyä. Päivällä, kun aurinko lämmitti ilman vielä kahteenkymmeneen ja helle seisoi suojaisissa poukamissa, nuo äänet kuuluivat kaikilta suunnilta. Kalastajien ja huviveneilijöiden perämoottorit halkoivat järven pintaa milloin idässä, milloin lounaisella suunnalla järveä; Kaitaisenniemellä soi arkena kaksikin moottorisahaa samanaikaisesti, Jiiharin soratiellä lännessä kulki säännöllisesti autoja molempiin suuntiin, ja järven jokaisella suunnalla pumput  nostivat  talousvettä johonkin navettaan ja talousrakennukseen, mutta sitä useampaan rantasaunaa. Ja viimeisimpänä illalla, muiden moottoreiden jo tauottua ja ihmisten rauhoituttua asumuksiinsa, Suurjärven äänimaisema syveni ja tummui finaaliin: Urjanselällä kalastusosuuskunnan viiden tonnin troolarit puuskuttivat viimeistä saalistaan kohti kotisatamaa, ja suuret dieselvetoiset keskimoottorit jauhoivat vahvalla matalalla soinnullaan kuulijan vatsanpohjaa  aina siihen lopulliseen hetkeen saakka, lähempänä keskiyötä, kun hiljaisuus Suurjärven veden päällä oli lopulta täydellinen.

Räkkälissä oli siihen hetkeen tultaessa ollut täydellisen hiljaista koko pitkän päivän ajan…

 

Blogit, ,

2 kommenttia

  1. Liisu kirjoitti:

    Tässä kertomuksessa pannaan vastakkain luonto ja ihminen.
    Ja vaikka ihminenkin kuuluu luontoon, tuodaan tässä esiin ihmisen osuus luonnon mielivaltaisena hyväksikäyttäjänä. Alkuperäinen luonto lintuineen ja muine eläimineen e l ä v ö i t t i ilmaa ja elintilaansa ja antoi toisilleen tilaa. Ne eivät yksin eläneet, vaan noudattivat alkuperäisen luonnon vaatimuksia vuorottelusta.

    Ihmiset lisääntyvänä laumana sensijaan ja e ä m ö i t t i v ä t alkuperäistä luontoa ja särkivät sen idyllin, mikä ennen heidän saapumistaan rannalle oli syntynyt. Heidän härvelinsä, perämoottorit ja mahdolliset lemmikkieläimensä pelottivat ja häiritsivät luonnonrauhaa. Varmaan huomaamattaan myös toisiaan ja itseään.

    Ihminen on kumma eläin. Pahimmillaan hän on luonnonvihaaja (tai ei ainakaan osaa antaa sille arvoa). Hän saa paljon pahaa aikaan, varsinkin jos alkaa elävöittää elämistään ja sen tasoa kaikenmaailman keinotekoisilla viihdykkeillä.

    Tämä on vakavasti otettava kertomus. Tasokkaasti kirjoitettu.

  2. Liisu kirjoitti:

    Korjaan tuon harvennetulla painetun toisen sanan, p.o.
    e l ä m ö i t t i v ä t

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.