Miksi murhaaminen on niin vaikeaa?

Peloton | 27.03.2012

Kysymyksen esitti minulle aivan vakavissaan ystäväni, joka oli jo pitkään tahtonut päästä eroon Sannasta.

– Miksi et vain sano sille suoraan, että nyt tämä saa riittää! huudahdin ällistyneenä ystävän tyhmyydestä  –  Se on bänät niin kuin sanonta kuuluu.

Ehdotukseni ei ollut näköjään edes vastauksen väärti, ystäväni oli narsisti. Jos paljastaisin teille hänen nimensä, joku teistä saattaisi tuntea hänet. Hän on jo nyt melkein kuuluisa harrastelijanäyttelijä ja laulaja–lauluntekijä, ja hän haluasi kiihkeästi tulla hyvin kuuluisaksi. Siksi ainoa oikea tapa jättää naisystävä olisi hänen mukaansa murhata tämä.

– Jos hyvin kuuluisa antaa odotuttaa itseään, murha auttaisi asiassa, ystäväni sanoi –  Se on niin sanottu varasuunnitelma, jota voi käyttää, jos ja kun muu lahjakkuus ei riitä.

En ymmärtänyt, miten. Ystäväni oli luvannut kertoa asian minulle tänään. Hän nakkasi syliini tuliterän hd–videokameran. Minähän en ymmärrä tekniikasta mitään.

– Niin, sinä et vielä vastannut, miksi se murhaaminen on niin vaikeaa? ystäväni kysyi uudestaan kun aloin tutkia ja sormeilla kameraa. Istuin sängyn reunalla, hän istui tuolilla.

– En tainnut aivan ymmärtää kysymystä, sanoin varovasti.

– No, kysyn sitten toisella tavalla: kumpi on tärkeämpää, rikos vai rangaistus?

–  Rikos vissiin.

– Ei tietenkään, tollo, vaan rangaistus! Kun syyllistä rangaistaan – jos hän on nimittäin oikea murhaaja –  oikeustalo on täynnä toimittajia ja valokuvaajia ja valonheittimiä ja meteliä, ja jo iltauutisissa kerrotaan: ”Petoselle elinkautinen murhasta” ja seuraavan aamun lehdistä voi lukea: ”Petonen osoitti sadistista nerokkuutta”, ”Suomen rikoshistoria sai uuden klassikon” – Siis jos murha on oikein tehty.

– Mutta se mikä tekee murhaamisesta haastavan on, että entä jos en saakaan aikaiseksi kuin tapon, tai mikä vielä pahempaa: kuolemantuottamuksen, ystäväni madalsi ääntään. Hän tapitti minua merkitsevästi silmiin –  Silloin on turha toivoa enempää kuin yhtä palstaa paikallislehden kuutossivun alareunassa, muutaman vuoden kakkua ja elinikäistä syrjäytymistä ja katkeroitumista.

– Alkoholisoitumista, täydensin.

– Sitä myös, ystäväni myönsi  – Ja huumeiden väärinkäyttöä.

– No mikä niistä nyt niin samanlaisia tekee? kysyin ja yritin samalla ymmärtää, mihin siinä videokamerassa oli tarkoitus katsoa ja minkä läpi.

Ystäväni oli osannut odottaa kysymystä:

– No esimerkiksi – tekotapa.

Häkellyin ja suljin suuni. Unohdin kameran sängylle. Ystäväni katsahti minua ja hymähti. Hän oli tottunut siihen, että vain toisella meistä leikkaa.

– Otanpa esimerkin. Jos siis vaikka olisin päättänyt murhata Sannan ensi viikonloppuna mökillä leipäveitsellä, sanoisitko sinä, että se on murha?

– Kyllä, varmasti sanoisin.

– Minä olen taas aivan varma, että se olisi jotakin muuta. Ensiksikin minulta puuttuu motiivi. Minä en hyödy teosta rahallisesti – Olemme molemmat köyhiä kuin kirkonrotat. Intohimostakaan ei ole kysymys, koska olemme olleet uskollisia toisillemme kaikki nämä vuodet. Kolmanneksi en pysty osoittamaan, että tekoa olisi suunniteltu. Mökillähän me ollaan joka viikonloppu keväästä syksyyn! Ja lopuksi  kaikki tietävät,  että minulla ja Sannalla on molemmilla lyhyt pinna – Asiat puhutaan suoraan ja välillä huudetaankin.

– Tuomio olisi pikaistuksissa tehty kuolemantuottamus tai tappo, ystäväni summasi ja hänen hartiansa lysähtivät teatraalisesti.

– No voi sun peeveli!

– Älä muuta viserrä, kaikki seikat puhuvat murhaa vastaan. Yksi mahdollisuus minulla tietenkin on mikä on jätetty kaikille köyhille, mutta se ei tunnu ollenkaan hyvältä.

– No mikä?

– Väkivalta, ystäväni koitti peitellä ajatuksen vastenmielisyyttä – Minun pitäisi paloitella Sanna ja levittää hänet pitkin metsiä kivenkoloihin ja kantojen alle. Tai sitten minun pitäisi raiskata hänet, ennen tai jälkeen – Mutta sitä minä en kerta kaikkiaan suostu tekemään – Enkä liioin tuota paloitteluakaan.

– Paha paikka.

– Murha on sidottu sosiaaliluokkaan; köyhille ja taviksille ei ole kuin tapot ja kuolemantuottamukset.

Ystäväni esitti alistunutta ja lannistunutta. Viimeiset sanat jäivät soimaan huoneeseen. Kuuntelin niitä yhä uudestaan seinistä ja verhon laskoksista, kunnes huudahdin ihastuksissani:

– Sinun pitää pyrkiä eduskuntaan! Tuo oli hienosti sanottu!

– Niin, ehkä… Mutta olen jo valinnut toisin. Aion joka tapauksessa tehdä murhan. Sannan on kuoltava.

Säikähdin ja painoin pääni alas. Olin jo hetken toivonut, että minun bänä–suunnitelmani olisi sittenkin ollut kaikista paras. Turha luulo. Ystäväni nappasi sängyltä videokameran, laittoi virran päälle ja alkoi kuvata minua. Mahdoin olla viisaan näköinen siinä. Minä en pidä, että minua kuvataan, kun minulla ei ole leukaa, sellainen ihme suippo vain suun alla.

– Siihen murhaan minä tarvitsen sinun apuasi. Minä opetan sinua käyttämään tätä kameraa.

Ystäväni suunnitelma oli seuraava: Minun tehtäväni oli kuvata piilosta, kun hän tappaa Sannan mökin grillipaikalla leipäveitsellä. Sen jälkeen ystäväni kantaa Sannan veneen pohjalle, ja jättää hänet siihen huilaamaan pimeään saakka. Illalla soutaisimme järvelle, ystäväni sitoisi ankkurin Sannan nilkkaan ja kippaisi hänet järveen. Minä videoisin kaiken.

Sannaa tietenkin alettaisiin kaipailla jonkin ajan päästä. Ystäväni kertoisi silloin kaikille, että heillä oli tullut bänät  (!)–  ja Sanna oli sanonut lähtevänsä Saksaan siskonsa luokse. Asia unohtuisi tuota pikaa.

– Kunnes vuoden päästä ystäväni ”tunnustaisi”  murhan parhaiten maksavalle televisiokanavalle. Sen jälkeen hän juoksuttaisi vielä poliisia niin kauan kuin pystyy, samalla kun möisi tarinan rikos– ja sensaatiolehdille.

Lopulta hän jäisi kiinni, ja hänen kunnian päivänsä alkaisivat. Ura olisi valmis jo murhaajalegendana, mutta kyllähän vankila on laulaja–lauluntekijän paratiisi. – You know, Johnny Cash

– Lupaatko auttaa minua? Sinun ei tarvitse kuin kuvata, ystäväni maanitteli.

– No kai minä nyt sen verran voin, jos vain opin käyttämään tuota.

***

Sanna kuoli elokuun lopussa, kaikki meni suunnitelmien mukaan, ja video jäi minulle, koska poliisi olisi saattanut kuitenkin jossakin tapauksessa epäillä ystävääni tapahtuneesta.

Syystalvella ystäväni urakehityksessä tapahtui. Paikallinen harrastelijateatteri kiinnitti hänet uuden näytelmän pääosaan, ja siinä roolissa hän sai näytellä alasti.  Näytelmästä tuli arviointi kahteen sanomalehteen, ystävääni haastateltiin maakuntaradioon, ja teatteri haki  ja pääsi näytelmällä Mikkelin harrastajateatteripäiville.

Tammikuun alussa ystäväni vastoinkäymiset kuitenkin alkoivat, ja ura loppui siihen: Hänet vangittiin epäiltynä Sannan taposta.

Minulla oli asiaan osuutta.

Minua oli niin käynyt harmittamaan, miten huonosti ystäväni tuntui ymmärtävän omaa lahjakkuuttaan. Hän ei ollut kummoinen näyttelijä, mutta laulajana ja biisintekijänä hän oli lahjakkuus – Johnny Cash ei ollut pelkkä heitto. Ystäväni olisi pitänyt edes yrittää Idolsiin, jonka koelaulukiertue kävi syksyllä meidänkin kaupungissa, mutta mahdollisuus näytellä alasti vei häneltä kaiken tolkun.  Ei hän kuunnellut minua. Laulut unohtuivat.

Päätin siis hänen puolestaan vauhdittaa hänen urakehitystään, ja vein murhavideon Yleisradion paikallistoimitukseen neuvontaan. Sanoin sille neuvonnan neidille, että katsokaa tämä, tällä videolla tehdään oikea murha, ja lähdin äkkiä pois, meinasin törmätä  oven pieleen ulos mennessä.

Jostakin syystä videota ei sitten esitettykään televisiossa eikä siitä ollut minkäänlaista uutista. Ajattelin jo, että ehkä se neiti unohti koko asian, kun kuulin että ystäväni on pidätetty. Seuraavana aamuna poliisi pidätti myös minut, ja kuulustelut alkoivat.

Nyt on maaliskuu, ja olemme saaneet jo tuomiot teostamme. Ystäväni ei enää suostu puhumaan minulle.

Minut tuomittiin täyttä ymmärrystä vailla avunannosta rikokseen. Koska olin  tutkimusten mukaan rikoshetkellä yhtä hei hei kuin pidätettäessä, minut  tuomittiin lopulta  psykiatriseen avohoitoon ja kuntoutukseen. Nyt olen päässyt ohjattuun työharjoitteluun ja olen mielestäni aika mukavasti elämässä kiinni.

Ystäväni tuomittiin niinikään täyttä ymmärrystä vailla psykiatriseen pakkohoitoon mielisairaalaan. En tiedä onnistuiko hän lopulta tekemään edes tappoa tai sitä kuolemantuottamusta  – Taisi mennä kaikki pieleen. Toisaalta olen kuullut, että mielisairaalassa ystäväni lahjat saatetaan lopulta huomatakin. Alasti saa siellä killua päivät pitkät ja esittää pitkiä yksinpuheluja.

Olen löytänyt nyt myös uusia ystäviä, ja he ovat siinä mielessä mukavia, etteivät he puhu koko ajan murhaamisesta. Ajattelenkin nykyisin, että murhaamisen on pakko olla tosi vaikeaa, ja toivon, ettei minun tarvitse koskaan yrittää sitä.

Minulle sopisi paremmin tapaturma tai vahinko, koska olen aika kömpelö, ja havaintokykyni on välillä rajallinen. Minun olisi esimerkiksi helppo saada kukkaruukku tippumaan typerän ihmisen päähän, tai minä saatan peruuttaa autolla silloin kun pitäisikin ajaa eteenpäin. Voin myös helposti jättää uhrini kitumaan, koska en välttämättä  havaitse, mitä on tapahtunut, ja minulla on niin paljon muuta ajateltavaa.

Murhaajaksi ei minustakaan siis ole.

Blogit, ,

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.