Alastomina tahtomattamme

Peloton | 30.03.2012

Novellissani Pihapuu kirjoitin sellaisia asioita isästäni, joita en isäni ja äitini eläessä olisi voinut kirjoittaa edes ajatuksiini. Pihapuu nousi esikoiskokoelmani avainnovelliksi. Television ja radion kirjailijahaastatteluissa sekä lehtien kulttuurisivuilla juuri se teksti  kokoelmastani kohotti minut suomalaisten kirjailijoiden tähtirivistöön. Olin poika, joka lopultakin, vuosikymmenten jälkeen oli löytänyt kielen kertoa sen olennaisen, mikä oli piillyt itkuna jokaisessa suomalaisessa miehessä.

Kirjamessuilla Ylen maakuntaradio haastattelee minua novellikokoelmastani. Huomaan, kuinka istuuduit yleisön joukkoon, sivulle ja takariviin. Tunnistan sinut sen kuvan perusteella, joka sinusta oli otettu esikoisromaanisi kansilehdelle. Se kirja oli viisi vuotta sitten syvyyspommi, jolla räjäytit meidät näkemään, mitä yksinäisyys tekee ihmiselle. Luin sen silloin tuoreeltaan ja rakastuin sinuun välittömästi.

Toimittaja kysyy kirjastani. Suora linja on auki kymmenille tuhansille maakunnan kuuntelijoille, jotka ajavat autoillaan maakunnan teitä tai naputtavat dataa tietokoneilleen maakunnan toimistoissa, mutta minä puhun vain sinulle, seuraan sinun eleitäsi ja ilmeitäsi.

Ja siinä hetkessä minä tunnen, herran ihme, minä tunnen sinun hengityksesi, vain sinun hengityksesi.

Toimittaja kysyy minulta, kertooko Pihapuu omasta isästäni. Vaikenen, laskenko hieman housuihini, en tiedä, en uskalla tunnustella tarkemmin, niin yllätetty olen. “Ei, Ei tietenkään kerro”, haen naurua epäonnistuen yrityksessäni. “Teos on kuvitteellinen; kirjailija kirjoittaa mahdollisista maailmoista.”  Onneksi viisas toimittaja näkee kompastumiseni ja siirtyy eteenpäin. Maakunnan toimittaja pitää maakunnan kirjailijan puolta.

Juuri silloin muistan  sen sinusta aamuyön taksijonossa otetun kuvan ja muistan, kuinka vakuutit Iltasanomissa, että sinä et tietenkään ole se kirjasi kuvaama huora. Muistan myös koko sen pitkän haastattelun, jonka annoit Me Naiset -lehdelle ja jossa kerroit, miten valmistautumaton ihminen voikaan olla kun kaikki se  julkisuus tulee. Muistan kuinka kaduit. Muistat kuinka kerroit oppineesi nopeasti ja teet nyt toisin. Muistan kaiken.

Huomaatko: nyt he näkevät minut sinä poikana, jonka isästä novellini Pihapuu kertoo.  On minun vuoroni. He riisuvat minut. Sinä näet minut nyt juuri niin.

En ole ylpeä ruumiistani, mutta alastomana minä seison tässä edeessäsi. Iho on jo väsynyt, vyötäröllä löysää lihaa, vatsan alla eloton lerppu, polvissa kaikenlaista iän tuomaa ränkkää.

”Alastomina tahtomattamme”, vastaan käsittämättömästi toimittajan esittämään viimeiseen kysymykseen. Toimittaja häkeltyy ja yleisö liikehtii jo levottomasti. Vilkaisen sinun suuntaasi ja  näen, kuinka silmäsi ovat kostuneet.

Joko sinä tunnet  minut niinkuin minä tunnen sinut?

Blogit, ,

4 kommenttia

  1. Elinam K. kirjoitti:

    Tämä on intensiivinen tarina, herkkyyttä tulvillaan. Kaksi kirjailijaa eivät ole tavanneet, mutta kohtaavat toisensa kirjojensa kautta – ja rakastuvat? Tarina ja kerronta ovat niin hienoja, että joidenkin ilmaisujen mahtipontisuus/tunteellisuus tuntuu jo liialta (tähtirivistö, piillyt itkuna, herran ihme, alastomana minä seison). Pidän eleettömästä kerronnasta, varsinkin kun tarina on näin tunnepitoinen ja paljon kertova, vaikka tekstinä lyhyt.

    En saa kiinni, mitä naiskirjailija katuu. Valehteleeko hän Ilta-Sanomille? Pitäisikö taksijonossa otetun kuvan avata tämä kappale jotenkin?

    Preesensiin vaihto lopussa hämmentää vähän. Mutta imperfekti, hmm… Ehkä on hyvä juuri näin. Tunnelma pysyy ja tiivistyy loppuun asti.

    Viimeiset kappaleet ovat tyylikäs päätös. Viimeisen lauseen jo-sanan paikka vähän mietityttää. Mitä jos lause alkaisi “Joko sinä tunnet…”? Muuttuisiko tarinan loppu toisenlaiseksi?

  2. Peloton kirjoitti:

    Kiitos tarkasta lukemisesta, Elinam K! Kävin tekstiä läpi, ja sen naiskirjailijan katuminen on kyllä motivoitu harhaanjohtavasti. Nyt poistaisin koko taksijonon. Ehkä kohta vaatisi myös jotakin lisää – Keskeistä on, että nainen on paljastanut viisi vuotta sitten samalla tavalla kokemattomuuttaan jotakin, joka kuuluu yksityisen piiriin, jotakin sellaista mikä ei saa näkyä julkisuudelle.

    Myös muut kommenttisi osuvat. Loppulauseen merkitystä saa viritettyä monella tavalla tuon jo-sanan käytöllä.

    Preesens – imperfekti tyylikeino on tosi mielenkiintoinen. Hienoa, että koet että tunnelma tiivistyy loppua kohden -Ymmärrän preesensin niin, että se tuo aina lukijan lähemmäksi tai liikauttaa tarinaa yksityisestä yleisen suuntaan.

    Tämän tyyppinen lyhytproosa, mikronovelli tms. on jännä tekstityyppi. Se paljastaa, miten monimerkityksisiä sanat ja lauseet on – Siinä hämääntyy välillä itsekin. Kiitos.

  3. Elinam K. kirjoitti:

    Tällaisen tekstin hauskuus onkin siinä, löytääkö lukija monimerkityksellisyydestä itselleen tärkeän tarinan. Tästä löysin. Kiitos itsellesi!

  4. Liisu kirjoitti:

    Aivan alkua hiukan vierastin tässä kirjoituksessa. Siinä oli mielestäni jotain jäykkää. Mutta vain alussa ja aluksi. Pian se sulautui tarinan joukkoon ilman saumoja. Kokonaisuuten tästä kehkeytyi hyvä tarina. Luin sen kahteen kertaan, sillä juuri tuon alun takia en heti päässyt juoneen kiinni. Nyt, kahteen kertaan luettuna se tuntuu lukemisen arvoiselta.

    Elinam K. on osannut lukea tarkemmin. Minua eivät aikamuodot haitanneet. Itse asiassa en edes huomannut niiden vaihtelua.

    Minustakin tällaiset lyhyttarinat sopivat hyvin nettiin. Niihin pystyy paremmin keskittymään ja ne ovat lukijaystävällisiä. Eivätkä ne ole varmaankaan niin helppoja luoda kuin luulisi.

    Koetan itsekin pyrkiä lyhyempiin juttuihin omassa blogissani, jos suinkin saan sen onnistumaan. Nykyisin ne ovat aivan liian pitkiä.
    Muutenkin oma kirjoittaminen tuntuu jäävän muiden asioiden jalkoihin.

    On ystävällistä, että tuo blogini on yleensä tänne oheistettu. Se oli minulle suuri yllätys ja helpotus. Tuntui mukavalta. Itse en hallitse linkittämisen taitoa, jää usein yritykseksi. Suurkiitos hänelle, joka on sen saanut aikaan!

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.