Terveenä hautaan

Veli Pesonen | 06.04.2012

Paikkakunnan apteekkari oli kuollut kypsässä ja kunnianarvoisassa 90 vuoden iässä. Siunaus toimitettiin kirkossa, joka tilavuudestaan huolimatta täyttyi äärilleen. Surijoita jäi myös porstuaan ja rappusille.

Kirkkoherra johti vainajan ja surijat räntäsateessa hautuumaalle. Hänen äänessään oli sivuvivahde, joka antoi aiheen olettaa hänen itsensä lähiaikoina matkaavan samaan paikkaan muussa ominaisuudessa.

Arkunkantajat laskivat vainajan arkkuineen päivineen ennalta varattuun kuoppaan. Kuopan oli kaivanut kaksi haudankaivajaa, jotka odottelivat lapioihinsa nojaillen ja hiljaksiin jutuskellen sivummalla hautuuväen laskiessa seppeleet arkun päälle. Oli lauantai-iltapäivä ja satoi räntää, minkä vuoksi toimitus tuntui haudankaivajien silmissä kestävän toivottua kauemmin. Kohta pitäisi päästä perheen luo saunaa lämmittämään, kaljoja juomaan ja jalkapalloa katsomaan.

Vanhempi haudankaivaja oli pukeutunut harmaisiin puuvillahousuihin, aasialaista tekoa, ruudulliseen villatakkiin, ränstyneisiin työnantajan saapikkaisiin ja ilmeisesti työnantajan vaatimuksesta aavistuksen tyylikkääseen kotimaisen lakkitehtaan villaiseen lippahattuun. Haudankaivajan ammatissa hän oli toiminut jo kymmeniä vuosia ja hänet tiedettiin päteväksi. Nuoremman pukeutuminen oli kenties tilaisuuden luonnetta vähemmän kunnioittavaa, urheilullista, ja muutenkin hän oli maankiertäjä, luonnevikainen seikkailija ja häirikkö. Seurakunnan palkkalistoille hän oli päätynyt tukityöllistämisen kautta.

Viimein kello kolmen aikoihin oli kaikki seppeleet laskettu hautaan ja vanha kirkkoherra saattoi julistaa tapauksen käsitellyksi. Haudankaivajat riensivät paikalle ja aloittivat työnsä. Surijoiden poistuttua viimeistä myöten hautausmaan alueelta ja suljettua portin jäljessään kuulivat haudankaivajat kuopasta rivakkaa koputusta ja hätääntyneen äänen, joka sanoi: “Päästäkää ulos, minä olen aivan terve!”

Odottamattomissa tilanteissa toimiminen jätetään työyhteisöissä yleensä kokeneimpien harteille, ja niin tälläkin kertaa haudankaivajista vanhempi komensi nuoremman keskeyttämään työnsä, hautakuopan lapioinnin täyteen, sytytti hissun kissun savukkeen ja kävi itsekseen pohtimaan asioita.

Lääkintäalalla elämäntyönsä suorittanut vanha apteekkari todennäköisesti tiesi terveen ja sairaan eron kuolleenakin, ajatteli haudankaivaja mielessään. Mutta jos hän laskee vainajan temmeltämään pitkin maita ja mantuja hän ei tule tehneeksi työtään ja kuka ties joutuu selvittelemään asioita poliisin ja palokunnan, ehkä sairasauton kuljettajankin, kanssa niin kauan että lepohetki perheen parissa jää täysin toteutumatta tänä viikonloppuna. Mahdollisuutta, että arkussa lepäävä henkilö ei olekaan kuollut, hän ei hoksannut ottaa huomioon.

Haudankaivajista nuorempi olisi ollut valmis täyttämään kuopan saman tien ja lähtemään kotiin. Vanhempi kuitenkin jatkoi aikalisänpitoa. Hänellä oli kirkkoherranviraston avain ja pääsy kanslian puhelimelle, josta hän voisi soittaa kirkkoherralle ja kysyä neuvoa.

“Odota tässä ja vahdi ettei omin päin nouse, minä käyn soittamassa”, hän sanoi ja kiiruhti virastoon joka sijaitsi orapihlaja-aidan takana entisellä naapuritontilla. Vuosikymmen aiemmin oli tontit kaavavirastossa yhdistetty mutta pensasaita jätettiin. Haudankaivaja oli itsekin osallistunut aidan kunnossapitoon seurakunnan puutarhurin apuna.

Kirkkoherranviraston kansliassa oli korkeanmallinen asiointitiski ja sen takana seinäpuhelin. Kaivaja pyöritteli kirkkoherran puhelinnumeron. Rovasti oli kotona mutta hänellä oli vieraita. Kaivajan selvitettyä asioiden laidan tokaisi kirkkoherra, ettei hänellä ole tällaiseen aikaa mutta nuorella kappalaisella on paljon lapsia ja hän on tähän aikaan viikonkierrosta vuorenvarmasti kotosalla, hän voi auttaa.

Kaivaja soitti kappalaiselle, joka lupasi viipymättä tulla paikalle. Hän asui kanttorivaimonsa, seitsemän lapsensa ja kotiapulaisen kanssa tien toisella puolella pienkerrostalossa. Parin minuutin kuluttua kolme miestä kohtasi avoimen haudan luona. Ilma oli edelleen töhryinen.

Pappi laskeutui haudankaivajan tukemana hautaan, siirsi seppeleet syrjään arkun päältä ja nosti kannen pois. Arkussa maannut vainaja pomppasi istumaan ja tervehti hänelle tuttuja miehiä, olihan haudankaivajakin käynyt matkoilta palattuaan apteekilla noutamassa erilaisia seerumeja moninaisiin vaivoihinsa. Nuori kappalainen alkoi puhua: “Kuoleman raja on vain kuvitteellinen verho maallisen vaelluksen ja iankaikkisuuden välillä. Meidän ei tule pitää sitä minkäänlaisena olemassaoloamme olennaisesti määrittävänä tekijänä. Kaikki ovat Jumalassa yhtä, elävät ja kuolleet. Pelko on turhaa.”

Apteekkari kysyi kappalaiselta: “Entä jos haudan viileydestä halajan takaisin elämäni rakkaiden ihmisten ja harrastusten pariin?” Tähän kappalainen vastasi: “Herra tutkistelee sielujemme salaisetkin sopukat eikä Taivaassa ole huolta tai kaipausta. Mene rauhaan.”

Arkunkansi suljettiin uudelleen ja kaivajat pääsivät lopulta suorittamaan tehtävänsä päätökseen. Pastori palasi rakkaan perheensä luo ja haudankaivaja omansa. Nuorempi työmiehistä asui itsekseen eikä ole tietoa mihin hän meni. Vanha apteekkari meni terveenä hautaan.

Blogit,

2 kommenttia

  1. Liisu kirjoitti:

    Ensinnäkin: tämä on hyvin kirjoitettu. Sopivan tarkasti ja sanoja käyttäen jotka saavat jutun tuntumaan todelta. Olosuhteet ja paikkalla olevat henkilöt vaatetusta myöten tarkkoja, niin että voi nähdä heidät simissään.

    Vähän viivyttelyä kuvauksessa tihentää ratkaisun odottamista. Ja kun tarina saa loppunsa, on se vähän uskomaton. Mutta tarinoissahan, niin kuin elämässäkin, voi sattua mitä vain. Tässä ilmeisen elävä apteekkari saa kokea oikean kuoleman. Vai olisiko hän ollutkin jo kuollut. Puhutaan, että vainaja voi vielä kuoleman jälkeen nousta istumaan, ja se herättää epämukavia tunteita, mutta on kuulemma vain reflekseihin kuuluva tapahtuma, joita oikeasti sattuu. Se, että istumaan noussut vainaja vieläpä puhuukin, on jo varmaan niin harvinaista, että kai sitä olisi voinut tutkia. Mutta kirkonmiehiltä sopiikin odottaa tavallista voimakkaampaa uskoa. Joten kai sitä on pakko vain sopeutua. Eipähän tullut liian pitkä juttu eikä poliisikuulustelua. :)

    • Veli Pesonen kirjoitti:

      Mukava saada myönteistä palautetta. Haudankaivajista kokeneempi taisi olla jo niin tottunut levottomiin vainajiin ettei ottanut huomioon eloonjäämisen mahdollisuutta. Rivien välistä siis annan ymmärtää että kuolleiden jaloittelu yms. olisi enemmänkin yleistä kuin harvinaista. Papiston suhtautuminen koko kysymykseen onkin sitten astetta työlääntyneempää; täytyy hoitaa tämä kuvio päätökseen nopeasti. Kaikilla on kiire viettämään lauantai-iltaa eikä siinä paljon vainajat saa menoa hidastaa. Papin sanat, jotka on tarkoitettu joko rauhoittelemaan vainajaa tai sitten hätistämään pois se henki, joka pitää vainajaa hallinnassaan, ovat eräänlaista täsmälääkitystä. Koko tilanne on tahmea ja vaivautunut, mutta ripeydellä ja ammattitaidolla siitä selvittiin, kuka ties apteekkari vaeltelisi kirkkomaalla vielä tänäkin päivänä ilman haudankaivajan neuvokkuutta.

      Ja kuin tässä ei olisi morbiidiutta kylliksi, on mahdollisuus, että apteekkari onkin elossa, vielä rujompi, sillä siinä tapauksessahan hänen omaisensa ovat ryhtyneet hankkeeseen haudata hänet elävältä. Jos näin on, osallistuu nuori pappi murhaan. Hänen esimiehensä, vanha kettu, pesee taidokkaasti kätensä koko asiasta; kenties koko juoni onkin punottu kappalaisen erottamiseksi virastaan!

      Selitystä voi siis hakea sekä luonnontieteestä (murha) että luonnontieteen ulkopuolelta (villiintyneet kuolleet). Luonnollisesti kirjoitukseni piruilee myös nykyään yleistyvän tarpeen päästä terveenä hautaan kustannuksella.

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.