Peili

Maahiska | 29.05.2012

Hän oli aina pelännyt kirjoittamista. Tai ei, ei kirjoittamista, vaan sitä, että kirjoittaisi sen, mikä oli hänelle tärkeintä.

Laulu näki taivaan ja pihalla ikkunan edessä kasvavan puun siitä missä hän istui. Hän oli istuttanut puun silloin kun he muuttivat taloon. Keittiöstä tuleva ruoan tuoksu herätti sylkirauhaset ja sai hänet nousemaan ylös.

Umbra hääräsi lieden ääressä. Hän kokkasi harvoin, yleensä silloin kun Laulua ei huvittanut. Hän vilkaisi Laulua kun tämä käveli keittiöön, mutta ei sanonut mitään. Hän ei puhunut paljon, eikä koskaan kysellyt. Laulu hymyili hieman, ja huokaisi sitten. Hän toivoi että Umbra joskus kysyisi jotain – tosin se että hän ei sitä tehnyt kertoi paljon enemmän.

Spagetti oli Umbran bravuuri keittiössä, ja Laulu hymyili hänelle kun he istuivat pöytään. Pieni ruskea koira ilmestyi jostakin ja seurasi heidän ateriointiaan.

”Ei nyt, poika. Ei ole sinun ruoka-aikasi.” Koira mukoili heitä vielä hetken, mutta lähti sitten. Hetken kuluttua olohuoneesta alkoi kuulua vinkulelun surumielinen ääntely.

”Niin paljon energiaa.”

”Niinpä.”

Kumpikaan ei halunnut tiskata, joten he jättivät likaiset astiat keittiöön, ja menivät tietokoneilleen. Laulu avasi koneensa ja pelin, jota oli aikonut vielä jatkaa, mutta puun oksat rapisivat ikkunaa vasten. Ääni häiritsi häntä.

”En pysty nyt keskittymään mihinkään. Huvittaisiko sinua katsoa jotakin?”

”Mikä ettei.” Umbra löysi heille elokuvan, jota kumpikaan ei ollut vielä katsonut liian monta kertaa. Laulu käpertyi sohvalle miehen kainaloon. Tuttu musiikki turrutti hänet miellyttävään olemattomuuden tilaan.

Lapsia heillä ei ollut, kumpikaan ei ollut halunnut lapsia silloin kun he olivat vielä nuoria, ja nyt oli melkein liian myöhäistä. Joskus Laulu silti näki unta, jossa heillä oli lapsi, pieni tyttö, ehkä noin kymmenvuotias. Herättyään hän aina hymyili, parempi niin, vauvat ja niiden sotkut eivät olisi sopineet hänelle. Kun he hankkivat Piparin tämän ollessa pentu, Umbra oli se joka siivosi lätäköt ja läjät.

Mutta uni toistui.

Lapsi otti kiinni hänen kädestään, pieni käsi hänen ihoaan vasten oli lämmin ja elävä. Hän halusi suojella lasta, pitää kaiken pahan loitolla. Se pelotti, vaikka lapsen läsnäolo olikin turvallista ja pehmeää.

”Onko sinulla nimi?”

Tyttö hymyili ”Ei, ei ainakaan vielä.”

”Miten niin ei vielä?”

Mutta uni karkasi jo, hän yritti seurata sitä, puristi silmäluomiaan kiinni ja yritti pysyä sen punaisessa vanavedessä mutta heräsi.

Kun Umbra oli lähtenyt töihin, Laulu seisoi pihalla ja antoi aamuauringon sivellä kasvojaan. Pipari juoksi ympäri pihaa, haukkui ja kaivoi kuoppia. Laulua nauratti koiran into.

”Pitäisikö meidän mennä kävelylle, mitä?” Hän tiesi jo niin sanoessaan, ettei lähtisi. Tämä ei ollut niitä aamuja, tänä aamuna hän halusi vain käpertyä itseensä ja pysyä kotona. ”Laiska emäntä sinulla, koiraparka.”

Kun hän oli ruokkinut Piparin, hän yritti jatkaa kirjoittamista, mutta hänen mielensä pyöri muissa asioissa. Kun hän huomasi, että oli kirjoittanut vain kolme sanaa kuluneen puolen tunnin aikana, hän antoi periksi.

”Ei tästä tule mitään.” Hän nousi ja haki lasillisen mehua, jonka vei mukanaan kuistille. Aurinko haalisti siellä olevaa sinistä sohvaa entisestään kun hän istuutui sille. Mehua siemaillen hän seurasi valon ja varjojen tanssia tuulen ja oksien tahdissa. Kevät, ja hän istui sisällä paeten sen tuoksuja ja värejä.

”Ei, nyt minä kyllä lähden. Pipari!”

Koira ryntäsi kuistille heiluttaen häntäänsä, hyppien ja haukkuen kimeästi. Laulu nauroi sen innolle. Hihnaa heilauttaen hän avasi oven ja päästi innosta tärisevän koiran ulos.

Metsä tuoksui pihkalle, tuoreelle mullalle ja havuille. Pipari juoksi edestakaisin milloin minkäkin hajun perässä, ja Laulu käveli hitaasti varoen tallaamasta kukkivaa ketunleipäniittyä. Hän tiesi, ettei koiraa olisi saanut pitää irti keväällä, mutta Piparilla ei ollut lainkaan riistavaistoa. Sitäpaitsi se oli pienempi kuin yksikään jänis, rusakoista nyt puhumattakaan. Laulu sulki silmänsä ja antoi metsän läpi puhaltavan tuulen lauhduttaa mielensä.

”Pipari! Pipari, missä olet?” Laulu oli havahtunut siihen, ettei koiran haukkua eikä läähätystä enää kuulunut. Hän kutsui, mutta turhaan, koira ei tullut. Pipari oli pelkuri koiraksi, se ei yleensä lähtenyt omille teilleen, ja Laulu alkoi huolestua. ”Minne se vimmattu on oikein mennyt?”

Laulu juoksi ja kutsui, tunsi hien kihoavan iholleen, hätäännyksen pyrkivän voittavaksi tunteeksi.

Hän pysähtyi rauhoittamaan itseään. ”Näin en ikinä löydä sitä. Minun pitää ajatella kuten koira.”

Talo häämötti ränsistyneenä puiden keskellä. Laulu ei muistanut sitä, vaikka oli ollut metsässä monta kertaa Piparin kanssa. Se näytti hylätyltä risukkoisen pihamaansa keskellä. Rikkoutuneet ikkunat kiiltelivät kun ilta-aurinko osui niihin, Laulu näki ruostuneen traktorin jäännökset pensaikossa ja toivoi, ettei Pipari olisi tullut tänne – koira olisi voinut loukata itsensä talon pihalla lojuvaan rojuun.

Vaikka talo oli tyhjä ja yksinäinen, Laulusta tuntui siltä, että hänen pitäisi katsoa sisälle. Hän ei oikeasti uskonut Piparin tulleen sinne, mutta autiot talot olivat aina olleet hänen heikkoutensa.

Etuovi ei auennut kun Laulu kokeili sitä. Hilseilevä maali rapisi ovesta hänen kosketuksensa alla. Varoen lahoja rappusia Laulu jätti etupihan ja kiersi talon taakse. Siellä häntä kohtasi yhtä lohduton näky, talo rappeutui hitaasti metsän katveeseen, se oli muuttumassa osaksi luontoa.

Takaovi oli raollaan, ja Laulu hivutti itsensä siitä sisälle taloon. Häntä vastaan leijui ummehtunut pölyn ja lahon tuoksu, johon likaisista ikkunoista siivilöityvä valokaan ei kyennyt vaikuttamaan. Jokin hipaisi hänen kasvojaan, ja hän kavahti, kunnes tajusi että se oli ohuen ohut seitti. Hän värähti pyyhkiessään tahmaista lankaa pois kasvoiltaan.

”Pipari!” Hänen äänensä vaimeni talon äänettömyyteen, mutta ilokseen hän kuuli kimakan vastauksen. ”Pipari!” haukku kuului hänen yläpuoleltaan, koira oli löytänyt tiensä talon toiseen kerrokseen. Laulu lähti etsimään portaita, ja löysikin ne. Varoen hän kiipesi narisevia portaita ylös kuunnellen välillä puhkeavaa innostunutta haukuntaa, välillä pieniä vinkaisuja. ”Minä tulen poika!”

Kun Laulu pääsi pieneen eteiseen yläkerrassa, Pipari syöksyi hänen jalkoihinsa, hyppeli ja läähätti kiihkeästi. ”Hassu poika.” Laulu nosti pienen koiran syliinsä.

Hän ei kuitenkaan lähtenyt heti, uteliaisuus voitti, ja hän käveli koiraa kantaen tyhjään huoneeseen. Lahon haju ei tuntunut siellä yhtä voimakkaasti, huone olisi voinut olla miellyttävä kalustettuna, jossakin toisessa talossa.

Suuri peili hallitsi huonetta nyt, kun sen entiset asukkaat olivat vieneet kaiken muun mukanaan. Pipari alkoi kiemurrella Laulun otteessa, ja hän laski koiran lattialle suljettuaan ensin oven, ettei koira karkaisi uudestaan. Pipari ei kuitenkaan juossut ovelle, vaan kohti peiliä haukkuen samalla kimeästi.

”Mitä nyt poika? Näetkö oman kuvasi?” Laulu seurasi koiraa.

Peilikuva jonka hän näki ei ollut hän itse. Nainen oli puettu pitkään lattiaa viistävään hameeseen ja hänen tukkansa oli sidottu ylös. Kun Laulu katsoi naisen kasvoja, ne olivat hänen omansa. Hän henkäisi kun tunsi sydämensä alkavan jyskyttää kipeästi. Silti häntä ei pelottanut.

”Tältäkö tuntuu kun tulee hulluksi?”

Laulu kumartui silittämään koiraa, se oli todellinen, hän tunsi karhean turkin kämmenessään, kylkien kohoavan hengityksen tahtiin. Koira lipaisi hänen sormiaan pienellä kostealla kielellään.

Laulu kääntyi lähteäkseen, kun hän silmäkulmastaan näki liikahduksen peilissä. Melkein tahtomattaan hän kääntyi vielä kerran katsomaan naista pitkässä hameessa.

Ovi naisen takana oli auennut, ja siitä astui sisään lapsi, tyttö puettuna pitsimekkoon. Tyttö sanoi jotakin hyvin hiljaa, Laulun oli pinnisteltävä kuullakseen hänen sanansa.

”Äiti?”

Blogit, , , , , ,

3 kommenttia

  1. Risto Niemi-Pynttäri kirjoitti:

    Sims-tarina!
    Kommentoikaa tätä uudenlaista blogia, tarina ja kuvat liittyvät siinä yhteen.

  2. Minni kirjoitti:

    Mielenkiintoinen idea, pistän blogin seurantaan. Seuraava askel kuvaa ja tekstiä yhdistävästä tarinoinnista voisi olla machinima:) Ja nimenomaan käsikirjoitettu machinima. Lisäinfoa esim. täältä: http://hernekeppi.fi/kil/blog/2011/04/05/tuskasta-nousee/

  3. Peloton kirjoitti:

    Mielenkiintoinen avaus, joka pistää odottamaan lisää. Kuvitus tekee lukukokemuksesta mukavalla tavalla hämmentävän, tämä voisi olla ensimmäinen luku myös peliin. Moniulotteisuutta löytyy.

    Erityisen kiinnostava on ensimmäinen jakso, jota luku ei vielä varsinaisesti avaa yhtään.

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.