Noita

Intia | 07.06.2012

Kirjoitin tämän kouluaineen pari vuotta sitten 14-vuotiaana, ja koska tästä heltisi yllättävänkin hyvä arvosana, julkaisen tämän, vaikka teksti nyt vähän lapsellinen onkin…

 

Vesipisarat syöksähtelivät lohduttoman säännölliseen tahtiin tumman, sammaloituneen katon reunoilta. Mustan köynnöksen taakse jäänyt hylätyn oloinen ikkuna tihrusti hämärään kumman valppaana. Koko surumielinen piha oli kasvanut umpeen.
Kun laskin jalkani löysään hiekkaan, totesin valinneeni oikeat kengät matkalle. Korkeat korot pelastivat minut täydelliseltä uppoamiselta niiden piinaavien kasvien, juurien ja vettyneen maan uumeniin. Puhalsin kosteaa ilmaa reippaasti ulos keuhkoistani ja pyörähdin ympäri.
“Kuski, oletko aivan varma, että tuossa mörskässä asuu joku?” puuskahdin vilkaisten mökkiä vielä uudestaan. Kuljettajani vain naurahti ja maiskautti hevoset liikkeelle. Vaunut hävisivät tihkusateeseen, joka alkoi tuntua kylmältä kasvoillani. Huokaisin vihaisena siitä, että minut oli pakotettu tällaiseen rotanloukkuun.

Vanha ja hieman pelottavan näköinen nainen avasi oven. Hänen pitkät, paksut hiuksensa hohtivat valkoisina pimenevässä illassa. Tuijotimme hetken toisiamme, kunnes päätin mennä sisään.
“Tyttö, näytät surulliselta”, kuulin narisevan äänen takaani. Päätin olla välittämättä oudon tätini kommentista ja esittäydyin.
“Nimeni on Alisa.” Ojensin käteni, jota iäkäs nainen puristi. “Lilya”, hän lausui tarkastellen minua herkeämättä, sitten hymyillen vienosti.
Ilta vaihtui vähitellen yöksi, ja tunnelma pimeni samaa vauhtia. Kesäloma pikkuruisessa mökissä antiikkisen ja sairaan tädin kanssa ei tuntunut järin houkuttelevalta.

Päivät valuivat hukkaan kuin ne olisivat yrittäneet karata käsistäni. Kun aloin viikon kuluttua hieman rentoutua, Lilya-täti rupesi kertomaan tarinoita.
“Minuakin syrjittiin koulussa, tyttöseni. Olen kokenut saman… Minä näen, että sinä tulet minuun – vaikka äitisi on minua yrittänyt sinulta pimittää. En kuitenkaan halua, että koet saman kuin minä. En homehdu tahallani tässä kolossa, Alisa! He tahtoivat polttaa minut niin kuin normaalista poikkeaville tehtiin ennen! Olin pakon edessä. Muista, että ihmisiin ei saa luottaa liikaa. Samanlaisia erehtyväisiä me olemme kaikki”, hän sepitti yksi ilta. Mielestäni hän oli karmiva ja minuun iski pakokauhu. Huusin täyttä kurkkua.
“Mitä sinä minun elämästäni tiedät! Olet vain vanha ja pelottava, enkä käsitä, miksi minut on jätetty sinun seuraasi!”
Pian minua alkoi kaduttaa käytökseni. Tajusin, että olin oppinut jotakin, jotakin tärkeää… mutta silti kaipasin omaa rauhaa.

Selvitettyäni pääni tiesin, mikä tätini oli. Pyysin häneltä anteeksi ja hän alkoi opettaa minulle kaikenkarvaisten rohdosten ja keitosten loihtimista.
Kului viikkoja, hauskoja, nopeita mutta haikeita tunteja. Vielä kiireisemmät minuutit varastivat minulta ajantajun. Kun valitin Lilyalle ajan hektisyydestä, hän nauraa räkätti kovaan ääneen.
“Alisa, minun seurassani tapahtuu kaikenlaista. Mutta älä huoli”, hän naurahti. En kuitenkaan voinut noudattaa tädin käskyä, vaikka kuinka yritin karistaa pienimmätkin huolenrippeet päästäni; Lilyan kunto alkoi ikävästi heikentyä. Jouduin nielemään asian ja vain odottamaan sitä vielä kaukaiselta tuntuvaa hetkeä.

Hiljaisuus kuristi kurkkuani, kun syksyn ensimmäisenä aamuna avasin silmäni. Minua ei pelottanut, sillä tiesin, mitä oli tapahtumassa – ja juuri sen takia viivyttelin huoneessani mahdollisimman pitkään. Ratkaiseva, äänetön tunti mateli. Miksi aika temppuili jatkuvasti? Lopulta purskahdin itkuun ja käperryin pehmeään nojatuoliin kehräten itseni levottomaan uneen. Hopeiset hiukset ja noitakattila pyörivät unissani kuumeisesti, kunnes sitten heräsin. Tuntui tyhjältä, mutta samalla tiesin perineeni lahjan, joka muistuttaisi toiseen maailmaan siirtyneestä tädistäni ikuisesti… Tai vielä kauemmin. Ihmeellisintä oli, etten ollut enää se sama, koppava riesa kuin ennen.

Blogit, ,

2 kommenttia

  1. Peloton kirjoitti:

    Hieno aloitus jollekin, joka toivottavasti kypsyy paraikaa kattilassasi, Intia. Erityisesti pidin tavastasi pitää ilmaisusi realismissa. Kielen ja sen kertoman maailman välille syntyy kiehtova kontrasti.

    Toivottavasti olet vielä täällä ja kirjoitat lisää. Vaikka hiljaiselta näyttääkin, kyllä meitä velhoja liikuksii enemmänkin… Tervetuloa joukkoon!

    • Intia kirjoitti:

      Kiitos :) Pieni tauko tässä tuli, mutta I’m back ja enköhän saa tänne pian jotain lisäiltyä. (: Merci!
      P.S. En ole kirjautuneena juuri nyt, sillä hukkasin salasanani. Heheh.

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.