Tarina, joka tahtoi löytää kertojan

Peloton | 28.06.2012

artikkelia inspiroineet teokset:

Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä, Gummerus 2007
Maria Peura: On rakkautes ääretön, Tammi 2001
Mikko Porvali: Operaatio Hokki, Atena 2012

Minulla on teille tarina…  mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Tarina oli jo hahmona mielessäni, kun tajusin, ettei minulla ollut vielä käsitystä siitä, kuka minä olen. Siksi päätin, että kerron tarinan tarinan kertomisesta.

Haluan korostaa että tämä tarina on tosi.

Totta siinä on se, että alkuperäinen tarina,  henkilöiden välisten tapahtumien ja tahtojen jatkumo ajallis-paikallisessa ykseydessä, on todellakin olemassa: se on ollut olemassa tajunnassani jo monta kuukautta. Siinä tarinassa on kaksi veljestä ja yksi sisar, äiti ja isä, naapurin tyttö, hänen äitinsä ja pappansa. Toinen veljeksistä on neurologisesti poikkeava, ehkä lähinnä autisti.

Totta siinä on myös se, että ratkaiseva käänne tarinassani tarinan kertomisesta tapahtui minulle tänään kun mietin, miten ihmeessä saan kerrottua alkuperäisen tarinani. Miten saan kerrottua kolmen sisaruksen tarinan niin, että lukija seuraisi sitä alusta viimeiselle riville saakka kuolaa valuttaen?

Kysymys kuuluu siis ”kuka minä olen?” eli mahdollisimman tarkasti – olemmehan fiktion maailmassa – ”kuka minä, kertoja, olen?”

Kertoja on sekä ajallisessa että paikkaan liittyvässä suhteessa tarinaan. Paikan tunnetuin indikaattori on luonnollisesti kerronnan näkökulma. Minä-kertoja kaikissa muodoissaan asettaa kertojan henkilön tajuntaan. Hän kokee henkilön tunteita ja näkee henkilön silmin, mutta on samalla myös ajallis-paikallisesti sidottu henkilöönsä. Hän-kertoja voi sen sijaan katsoa sekä henkilönsä tajuntaan että nousta seuraavassa hetkessä taivaalle tapahtumien yläpuolelle. Sen minkä hän voittaa liikkuvuudessa, hän häviää kuitenkin helposti intensiteetissä. Toinen ei ole toista parempi.

Tämänpäiväinen kertojaan liittyvä oivallukseni vaati kuitenkin, että ymmärtäisin kertojan aika –käsitteen paremmin kuin aikaisemmin. Olin tähän saakka halunnut kertoa tarinan reaaliaikaisesti, koska olin oppinut tekemään niin. Kun tapahtuma-aika ja kerronta-aika kulkevat rinta rinnan, kerrontaan tulee määrättyä todistusvoimaisuutta: henkilöt, kertoja ja lukijat ovat samalla viivalla, ja seuraava luku on jokaiselle heistä yhtä suuri arvoitus.

Lukeminen kannattaa

Reaaliaikaisuus on tuttu ja tehokas modernistisen romaanin kerrontatekniikka, ja aina tehokas osaavissa käsissä. Oma tuorein lukukokemukseni liittyy Maria Peuraan. Vuonna 2001 julkaistussa Peuran esikoisessa On rakkautes ääretön  kerronta- ja tapahtuma-aika ovat kesä, jonka Saara viettää ukin ja mummin luona sekä seuraava syksy. Romaani alkaa alkukesästä ja päättyy jouluun ja se kerrotaan kahden minäkertojan, Saaran ja ukin tajunnan lävitse.

Tarinani kolmesta sisaruksesta ei kuitenkaan taipunut reaaliaikaiseen kerrontaan. Pakotin kirjan juonikertomuksen valmiiksi luku luvulta, ja ensimmäinen kolmannes näyttikin lupaavalta, mutta kirjan keskivaiheilta eteenpäin kaikki oli väärin, reaaliaikainen kerronta tuntui pikemminkin kadottavan kuin pitävän intensiteettiä yllä.

Jotakin oli pakko tehdä. Tuijottelin tulta, katselin kärpäsiä vaanivaa kissaa… ja yhtäkkiä oivalsin, että ”Kolmen sisaruksen tarinan” kerronta-aika on oltava kaikkien tapahtumien jälkeen, jotta kertojat tietäisivät jo omasta näkökulmastaan kaiken tapahtuneen. Samalla mitään kirjassa tapahtuvaa ei  kuitenkaan kerrottaisi takautumana. Tämä on mahdollista siksi, että fiktiossa kerronta-aika voi olla eri asia kuin kertojan aika. Kertoja käyttää kerronta-aikaa eräänlaisena ponnahduslautana, josta hän  voi liikkua vapaasti menneeseen ja tulevaan. Henkilön tajunnassa – johon kertojalla on aina esteetön pääsy – ajan kerrokset sekoittuvat, ja kaikesta voi loppujen lopuksi kertoa preesensissä, koska henkilö on vastuussa vain itselleen, ei kertojalle tai romaanille.

Menitkö sekaisin? – Toivottavasti seuraava esimerkki auttaa.

Andrea Maria Schenkelin Hiljainen kylä koostuu todistajalausunnoista. Kukin todistaja kertoo teoksen näkymättömälle lukijalle – ja samalla fyysiselle lukijalle – oman versionsa kylää ravisuttavista murhista.

Sivulla 11 paljastetaan kerronta-aika. Murhaaja (teoksen ”hän”) on tehnyt murhat lähimenneisyydessä, ja tekee vielä askareitaan murhapaikalla. Yksi murhatuista on Dannerin vanha emäntä, josta kerrotaan sivulla 109-110 preesensissä:

“(…) Hän on yksin, yksin itsensä ja ajatustensa kanssa.
Barbara on lähtenyt navettaan, tahtoo vielä kerran vilkaista karjaa. Hänen miehensä on jo mennyt sänkyyn. Samoin lapset ja uusi piika.
Tämä hetki on hänen kallein aarteensa.”

Schenkel käyttää kirjailijan oikeutta kertoa juuri siinä aikamuodossa, joka on kulloinkin keskeinen fiktion toimija-kertojalle. Tekniikalla hän  luo kerrontaan intensiteetin, jota objektiivisempi hän-kerronta ei voisi tavoittaa.

Schenkel vahvisti valintaani kerronta-ajasta ja sain vahvistuksen myös sille, miten minun tulisi käyttää aikamuotoja. Minua häiritsi kuitenkin hänen kertojan näkökulmansa. Jo ”Kolmen sisaruksen tarinan” syntyessä tunsin, että haluaisin kirjoittaa sen minä-kertojien kautta. Tahtotilani kaipasi vielä vahvistusta.

Apu tuli odottamattomalta taholta. Haaveiluun taipuvaisena humanistina helmasyntini on ollut aina, etten malta tutkia riittävästi faktoja, ja osin siksi luin samaan aikaan Schenkelin ja Peuran kanssa Mikko Porvalin tuoreen sotaperinneteoksen Operaatio Hokki. Teoksen  pariin minut johdatti kirjallisuusseminaari maaliskuun kirjamessuilla Jyväskylässä. Porvali oli yksi alustajista, ja hän kertoi siellä mielenkiintoisesti ihmisen muistista.

Operaatio Hokki on veteraanien kertomuksiin perustuva historiateos tunnetusta kaukopartioretkestä Aunuksen Karjalaan jatkosodan lopussa. Kertomus ja tapahtumat etenevät kronologisesti aina operaation viimeisiin kahteen vuorokauteen saakka. Tämän jälkeen keskeisten informanttien kertomukset ovat ristiriidassa keskenään, ja päästäkseen kertomuksensa maaliin saakka Porvali julkaisee ne sellaisenaan ja jättää lukijan pääteltäväksi, mikä tai mitkä niistä ovat lähinnä todellisia tapahtumia.

Operaatio Hokissa on viisi minäkertojaa, jotka loihtivat yhdestä tapahtumasta viisi ristiriitaista kertomusta. Minun ”Kolmen sisaruksen tarinassani” toteutuisi sama tarinoiden ristiriita, koska tapahtumat ovat liian rajuja, että henkilö kykenisi muistamaan ne oikein vaikka tahtoisikin.

Tarina joka tahtoi löytää kertojan alkoikin lopuksi kehräämään tyytyväisyyttään kuin lihava kissa multialaisen perinneuunin pankolla. Ehkä se ymmärsi nyt paremmin kuin aikaisemmin, ettei sen isäntä ehkä olekaan niin kaistapää kuin miltä vaikuttaa puristellessaan kaikenlaisia kirjoja, viskoessaan niitä nurkkiin ja laatikon pohjille ja ähistessään ja puhistessaan ikkunan ääressä.

Kissa sulkee silmänsä ja nauttii illan lämmöstä. Sen huominen ei enää muistaisi tätä päivää. Tarinallanikin olisi varmasti uusi askare mielessään, riippumatta siitä, oliko tämän päivän työ jäänyt sen elämään yhtään sen enempää.

©Pasi Luhtaniemi

Blogit,

4 kommenttia

  1. Liisu kirjoitti:

    Tarina, joka tahtoi löytää kertojan.

    Pasi, minusta on kiva, että haluat jakaa oppimiasi asioita muillekin. Harva niin viitsii tehdä. Nyt olet pohtinut kirjoituksen kertoja-asiaa hyvinkin perusteellisesti.
    Kun kuin näitä pohdintojasi, huomasin eka kerran, kuinka monta mahdollisuutta kertojalla on tuoda esiin haluamansa asia, ja miten erilailla nämä mahdollisuudet toteutettuina toimivat.

    Kiitos sinulle! Mutta on sanottava, että itse en pystyisi noin syvällisesti jo etukäteen suunnittelemaan kirjoituksiani. Se on ehkä ammattikirjailijan hommia. He kuulema tekevät paljon valmistelutyötä, jotkut kirjoittelevat lapuille tapahtumia ja suunnittelutyö tapahtuu niiden pohjalta, jotkut tekevät synopsin ja kaavailevat sen avulla mitä tulee tapahtumaan.

    Minä puolestani haluan pitää kirjoittelemiseni harrastuksena, joka tuottaa iloa ainakin itselle, sillä koen kirjoittamisen todella hauskaksi (vaikka kirjoittaisin ikäviä asioita).

    Kirjoitan fiilispohjalta. Mielessä kehrää ajatus, josta (jos aloitan kirjoittaa) tulee itsenäinen olio. Tavallaan en keksi sitä, en kirjoita sitä. Se kirjoittaa itse itsensä.

    Jos tarkkailen itseäni kun kirjoitan, huomaan, että minua ei ole olemassakaan. Tai olen jonkinasteisessa transsitilassa. Kirjoitusta tulee jostain aivojen mutkasta vaivattomasti. Ei tarvitse muuta kun panna sormet vikkelästi hyppelemään koneen koskettimille ja tapahtumat, joskus ei-tapahtumat, alkavat juosta, ja jollakin salaperäisellä vaistolla (niin kuin lintu syöttää poikasiaan) ehkä ohjailen tapahtumia, joita en varsinaisesti tiedä, ennen kuin näen ne edessäni.

    Se on ihmeellinen asia. Jälkikäteen voin silmäillä esiin ilmestynyttä tekstiä, koettaa etäännyttää sitä, poistaa ehkä turhia sanoja, mutta muuttaa sitä en voi.
    Huomaan pian, ettei valta ole minun käsissäni. Mitä enemmän koetan sitä ottaa itselleni, sitä enemmän kirjoitus vetäytyy kuoreensa, kyyristelee ja lopulta menettää olemuksensa tuoreuden. Siitä tulee kuin kaluttu luu, jonka voi heittää menemään. Jolla ei ole mitään käyttöä.

    Tämmöisiä tekstin tappoyrityksiä olen kyllä tehnyt. Mutta samalla on kadonnut ilo tekemisestä. Tulee tyhjä olo. Tuntuu, että ikinä en voi enää kirjoittaa mitään. Että oma itse tulee sotkemaan väliin. Että tuo oma itse on tyhmä, eikä pysty synnyttämään mitään uutta ja tuoretta.

    Mutta sitten joskus, kun olen jo melkein unohtanut halun kirjoittaa, se tulee. Yhtäkkiä. Suunnittelematta. Se alkaa poltteena mielessä ja sormenpäissä. Tulee olo, että on pakko kirjoittaa. Tämä voi tapahtua missä ja milloin tahansa. Joskus herään yöllä tähän tunteeseen. Ja jos ajattelen, että kirjoitanpa aamulla sitten, että nyt kuuluu nukkua. Ja kun aamu tulee, ei tule mitään kirjoitusta. Ei edes halua siihen. Se on poissa, totaalisesti. Vähän harmistuneena voin aloittaa päivän rutiinityöt. Joihin kuuluu myös luovaakin tekemistä, mutta jolla ei ole mitään tekemistä kirjoittamisen kanssa. That´s it.

    Kuulun ilmeisesti ihmisiin, joita suunnittelu tappaa ja kuivettaa. En pysty edes elämääni suunnittelemaan eteenpäin. En tekemään päätöksiä enkä antamaan lupauksia. Kaikki on tässä ja nyt. Tällä tuntemuksella voin aiheuttaa vahinkoa sekä itselle, että muille. Tämän tiedostamana on minulla syytäkin olla joskus melkein ahdistunut.

    Mutta siitä olen iloinen, etten ole ammattikirjailija. Ammattina se tappaisi minut (kun pitäisi väkisin punnertaa). On ihanaa olla VAPAA, ja SAADA kirjoittaa, silloin kun on se fiilis. Viis muusta! Asiat järjestävät itse itsensä, kun vaan malttaa odottaa. Hitsi. Julistanko nyt jotain väärää oppia? No ehkä tätä ei voi ainakaan suositella muille. Jokainen on “laisensa”.

    • Peloton kirjoitti:

      Sinun oppisi on täsmälleen oikea, Liisu. Luovuutta voisi ajatella orgaanisena osana meitä. Olemme itse kukin omanlaisemme kasvin runko, josta luovuus versoo eri tavoin. Toinen kasvattaa runkoa vuosikausia ennen kukintoa, toinen lykkää keskeltä runkoa kukan yhden yön aikana. Jokaisella on hetkemme ja kaikilla aika, kun luovuus on levossa.

      Jatkan vertauksia kun vauhtiin pääsin – kiitos kirjoituksesi:

      Useasta ammatistani, joita olen kokeillut yksi on kirvesmies. Vielä pari vuotta sitten opetin esimiesasemassa nuorta maalariharjoittelijaa. Oivalsin silloin, että kaiken tekemisen ydin on tasapaino. Teet siis mitä tahansa, seisoo kantapäittesi päällä niin että sinun on hyvä ja levollinen olo. Älä kurkottele ettet horju.

      Taiteilijalle (harrastaja tai ammattilainen, en tee eroa) tasapaino ei ole keino saavuttaa jotakin vaan päämäärä itsessään – Juuri silloin se alkaa “poikia” kaikenlaista. Luin eilen illalla Liisa K:n blogin Satakunnan kansassa (http://www.satakunnankansa.fi/Blogit?openSpark=18088). Hän kirjoittaa mielestäni samasta asiasta.

      Oma kasvin runkoni on varmasti toisenlainen kuin sinun tai Liisa K:n tai kenen tahansa. Minä nautin suunnitelmallisuudesta, mutta nautin siitä juuri siksi, että saan valita oman logiikkani, jonka mukaan suunnitelma rakentuu. Kun suunnitelman ulkoistaa -muistivihkot, tietokoneen sisuksiin tallennetut synopsikset, aikajanat ja kartat, post-it laput ilmoitustaululla… – on myös armollinen omaa alkavaa dementiaa kohtaan. Projektin voi vapaasti unohtaa siksi aikaa, kun kesä kutsuu muihin leikkeihin.

      Taide tutkii mielestäni pohjimmiltaan ihmisen suhdetta maailmaan, ja ihmisen lähin peili on toinen ihminen – toisesta tutkimme itseämme. Ne valloittavat kysymykset kuuluuvatkin, kuinka monella tavalla ihmisen ja ihmisen välille voi muodostua suhde, ja mitkä lait niitä ohjaavat. Ne kartat, mitä me näistä suhteista rakennamme ovat kauhistus jokaiselle, joka kuvittelee, että elämälle löytyy joku laskennallinen kaava.

      Tervehdin sinua, vapaa kirjoittaja, itse koen olevani yhtä vapaa. Kirjoittaminen on ajattelemista ja leikkiä samanaikaisesti – voisiko parempaa askaretta ollakaan.

  2. Liisu kirjoitti:

    Pasi, kävin lukemassa Liisan blogista kirjoituksen, johon tarjosit linkin. Luinpa samalla kaikki kommentitkin, mitä siihen oli liitetty. Pakko sanoa, että turhempaakin lukemista voi blogimaailmassa esiintyä. Nyt oltiin asiassa “das Ding an sich”.

    Myös sinä olet samoilla linjoilla vastauksessasi. Puhut puusta. Juuri äsken silmäilin uusinta Parnassoa ja sattui silmiin Maaria Pääjärven juttu runoilija Hannu Helinistä.

    Hänen blogistaan Work in Progress oli sivuun lainattu runoja. Viimeisessä niistä hän kuvaa ilmeisesti ajattelemaansa kuolemaa näin:

    “puu lehahtaa
    linnuilta lentoon
    siinä kaikki”

    Jutun alussa on hänen samassa blogissaan julkaisemansa runo:

    “ja alati roihuavan
    elämän kuolemistoissa
    miljardit ja taas miljardit
    arvostelukyvyttömiä
    aikansa suhteen”

    • Peloton kirjoitti:

      Niinpä. Luonto on meidän metaforamme. Se on kehtomme, kiitoksemme, kärsimyksemme ja hautamme.

      Oma “Work in progress” nitkahti juuri eteenpäin. Kun lukee, keskustelee ja kirjoittaa riittävästi, jotakin tapahtuu aina. Aloitanpa tänne Kohtaamisiin nyt sarjan Näinkö? (Otsikon monimerkityksisyys on harkittua.)

      ps. Odotan kovasti, että Han ja Hon piipahtavat taas luoksesi. He ovat hyvin kiinnostava pari.

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.