“Hän ei nyt oikein muista”

Peloton | 26.06.2012

Henkilöt ovat itseoikeutetusti fiktion tärkein osa. Niistä kertojan näkökulmista, joista henkilö voi kertoa tarinan voisi piirtää vaikka excel-taulukon ja tehdä asiasta insinööritaidetta. Jatkan painiani kerronnan mahdollisuuksien kanssa. 

Kaikkien fiktioiden lähtökohta on tarina, ja  lukijalle tarinan keskeisin kysymys on: mitä tapahtuu? Mahdollisessa tulevassa romaanissani yksi henkilöistä on sekä tarinan että sen kerronnan kannalta keskeisessä asemassa. Puhun hänestä jatkossa kahdessa roolissa eli  minänä toimijana ja  minänä kertojana. Selkeyden vuoksi jätän myös muut henkilöt ja kertoja-asemat pois esimerkistäni. Toimija/kertojan ja tarinan suhde on yksinkertaisimmillaan:

minä kertojana – minä toimijana tarinassa

Erityisesti jännitysromaaneissa ja dekkareissa paljastetaan vasta lopussa, miten toimija on ollut mukana tapahtumissa.  Semiotiikan hänestä  käyttämä termi aktantti liittää hänet tarinaan yhdeksi sen loogiseksi ja mekaaniseksi osaksi.

Minä kertojana on aina ajallisesti ja paikallisesti toisaalla kuin toimija. Hän tuo tarinaan kerronnan, ja tässä tehtävässään hän värittää aina tapahtumien kulkua.

Tietoinen valehtelu edustaa kerronnan aiheuttaman muutoksen ääripäätä, mutta tarinaa voi muuttaa silkka muistamattomuus tai itsesuojeluvaisto: tapahtumat ovat liian vaikeita, että kertoja-henkilö edes pystyisi muistamaan niitä oikein, saatika kertomaan. Kaikissa tapauksissa kerrontaa voi sanoa epäluotettavaksi.

minä kertojana – epäluotettava kerronta  - minä toimijana tarinassa

Epäluotettavan kerronnan keinot ovat lähes rajattomat. Yksi mielenkiintoinen kerrontaan liittyvä käsite on kertojan etäisyys kohteestaan.

Minä-kerrontaa on pidetty kerronnan muotona, jossa kertoja on mahdollisimman lähellä tapahtumia, ja hän-kerrontaa vastaavasti etäännyttävänä kerrontamuotona. Kerrontamuoto, jota kokeilen tekstissäni yhdistää nämä kaksi. Aion laittaa kertojani kertomaan itsestään hän-muodossa.

minä kertojana – epäluotettava kerronta  - hän toimijana tarinassa

Ratkaisu on tunnettu hovikielestä, jossa kuningasta puhutellaan “hänen majesteettinaan” ja aatelisia “hänen ylhäisyytenään”. Tutumpaa ratkaisu on nykypsykologiassa, jossa puhutaan minä projektiosta, eli asian tai tunteen “ulkoistamisesta” toiselle henkilölle tai persoonalle. Molemmissa tapauksissa hän-muotoinen kerronta etäännyttää  toimijan kertojasta niin, ettei tämän enää tarvitse kantaa vastuuta toimijan tekemisistä.

Kerronta kaikkineen perustuu  vastaanottajan ja kerronnan väliseen luottamukseen. Mitä epäluotettavampaa fiktion kerronta on, sitä keskeisempää kirjoittajan on ymmärtää, kuinka tärkeää hänen on kertoa teoksessaan lukijalle, että epävarmuus on keskeinen osa  lukukokemusta ja -nautintoa. Kerronnan kommunikaatiotilanne on parhaimmillaan kirjoittajan ja lukijan välistä flirttiä – siksi tätä kommunikaatiota kannattaa toden totta opetella.

©Pasi Luhtaniemi

ps. Toivon edelleen, että kysymykseeni  Tarinoista ja Runoista linkissä  http://www.rihmasto.ma-pe.net/?tag=kalapaliikki vastataan.

Blogit,

Kommentoi

Trackback omalta sivultasi.