[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 483: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 483: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 483: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 483: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 483: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 483: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 483: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 483: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 483: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 483: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 483: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 483: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 483: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 483: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 483: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 483: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 483: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 483: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 483: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 483: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 483: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 483: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 483: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 483: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 483: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/bbcode.php on line 483: preg_replace(): The /e modifier is no longer supported, use preg_replace_callback instead
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/functions.php on line 4688: Cannot modify header information - headers already sent by (output started at [ROOT]/includes/functions.php:3823)
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/functions.php on line 4690: Cannot modify header information - headers already sent by (output started at [ROOT]/includes/functions.php:3823)
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/functions.php on line 4691: Cannot modify header information - headers already sent by (output started at [ROOT]/includes/functions.php:3823)
[phpBB Debug] PHP Warning: in file [ROOT]/includes/functions.php on line 4692: Cannot modify header information - headers already sent by (output started at [ROOT]/includes/functions.php:3823)
Rihmasto • katso viestiketjua - Minun unen ja näyn Novalis

Rihmasto

kirjallisuusfoorumi
Tänään on 11 Heinä 2020, 19:42

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia




Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 1 viesti ] 
Kirjoittaja Viesti
 Viestin otsikko: Minun unen ja näyn Novalis
ViestiLähetetty: 25 Joulu 2010, 01:58 
Poissa

Liittynyt: 27 Marras 2010, 12:35
Viestit: 3
MINUN UNEN JA NÄYN NOVALIS

Minulla ei ollut taipumusta nähdä aaveita tai kuulla henkien puhuvan, ja siksi hämmästyin, kun eräänä kesäiltana näin runoilija Novaliksen istuvan lähipuistomme penkillä.
”Ei voi olla totta”, minulta pääsi.
”Voi tai ei, mutta tässä sitä ollaan”, Novalis vastasi ja hymyili silmillään.
”Olen lukenut, mitä kirjoitit runoistani”, hän jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen, ”ja halusin vain sanoa, että pidin lukemastani.”
”Olet lukenut…Mutta enhän tietenkään kirjoittanut sinulle…Jos olisin tiennyt, olisin…”, minä sopersin.
Vasta myöhemmin keskusteluamme muistellessamme hämmästyin sitä, kuinka itsestään selvältä kaikki oli tuntunut: Novalis puistonpenkillä, että hän oli lukenut kirjoitukseni ja että me nyt tässä vaihdoimme mielipiteitä…
”Älä hätäile. Todella pidin siitä, mitä olit kirjoittanut”, hän vahvisti, ”ja kuka tietää, ehkä meistä on määrä tulla hyvätkin ystävät.”
”Mutta miten?”
”Aika on sen näyttävä. Nyt tiedän vain sen, että kesäilta on kaunis ja että tässä on hauska istuskella.”
Hän näytti kädellä penkkiä, ja minä istuuduin hänen viereensä.
”Nyt kun minulla olisi tilaisuus esittää sinulle kysymyksiä, ei mieleeni enää palaudu niitä kysymyksiä, joita mietin sinusta kirjoittaessani.”
”Niin…Ei tämä välttämättä ole tilanne, jossa minulla olisi jumalallista tietoa sinun ollessa tietämättömyyden verhoama. Pikemminkin tässä on kyse siitä, että elämänpolkumme tai opintiemme kohtaavat. Emmekö siis kulkisi vähän matkaa yhdessä!”
Nousimme ja jatkoimme kotiani kohti.
”Ei meidän tarvitse edes keskustella runoudesta tai filosofiasta. Voimme keskustella niin kuin ihmiset nyt tekevät”, hän virkkoi.
”Olenko…”, aloitin.
”Ei, et ole hulluksi tulossa”, hän änkesi sanomaan.
”En minä sitä. Ennemminkin mietin, mikä minusta tekee niin mielenkiintoisen, että sinä haluat tutustua minuun. Sekö vain, että olen kirjoittanut runoistasi?”
”Tietysti se tavallaan velvoittaa minua olemaan erikoisen ystävällinen. Olenhan otettu siitä, mitä kirjoitit.”
”Entä nykyinen elämäni. Mitä sinulla on siitä sanottavana?”
”Voi, voi, kun olet huolestunut siitä, mitä minä ajattelen sinusta.”
”Totta kai. Olethan sinä sentään runoilija.”
”Ei runoilijakaan löydä vuoren huippua, josta hänellä olisi näköala yli toisten elämän. En minä tiedä sinusta paljoakaan, niin kuin et sinäkään tiedä minusta.”
”En suoranaisesti. Mutta tunnen sinut runoistasi.”
”Hmmm…Mitä tarkoitat?”
Kun muistelin keskusteluamme, tämä kohta alkoi minua hämmästyttää: Novalis kysyi minulta, mitä tarkoitan. Hän siis ei ollutkaan kaikkitietävä!
”Olen miettinyt sellaista, että runous on kaikkein alkuperäisintä viestintää ihmisten välillä. Runous on intiimiä, miltei vaivaannuttavan lähelle toista ihmistä runoa lukemalla pääsee. En ehkä osaisi kysyvälle vastata, millainen ihminen sinä olit – niin,, tai olet – mutta jollain tavalla olen ikään kuin ollut kylässä luonasi jo monta kertaa. Ja kun kylästä lähtee, lähtee uutena ihmisenä. Runosi elävät minussa ja jokaisessa lukijassaan.”
”Jos kerran olen tullut sinua vaivaannuttavan lähelle, minun lienee syytä poistua”, hän naurahti.
Ja kun nostin katseeni kadusta, huomasin, että olin yksin kotipihallamme.

Aamulla, kun vaimoni oli lähtenyt töihin, minä seisoin vielä olohuoneen ikkunan edessä teekuppiani pyöritellen.
En tiennyt, mitä ajatella eilisillan keskustelusta, mutta ennen kaikkea mietin sitä, tapaisimmeko Novaliksen kanssa vielä uudelleen. Se tuntui järkevältä oletukselta, sillä eilinen jutustelumme ei vielä ollut edennyt pitkälle. Tuskin henget ilmestyvät vain meitä eläviä kiusatakseen, tuumasin. Täytyihän näin erikoisella kohtaamisella jokin syvällisempi tarkoitus olla. Mutta mikä se oli, sitä en osannut edes veikata.
Join teen loppuun, ja kuljin kuppi kädessä työhuoneeseeni tietokoneen ääreen. Kirjoittamisesta ei tullut mitään, ja nousin jo kohta tuolilta. Mietin, pitäisikö minun yrittää lukea jotain, mutta kirjahyllyyn katsomatta tulin siihen tulokseen, ettei siitäkään nyt tulisi mitään.
Jotain tehdäkseni kävelin keittiöön ja järjestin aamupala-astiat tiskikoneeseen. Lehti oli pöydällä vaimon jäljiltä, mutta sekään ei tuntunut houkuttelevalta. Vaimon pyöreä vatsa käväisi mielessäni. Annoin hanan valua hetken, otin kaapista lasin, täytin sen ja hörppäsin. Vesi oli vieläkin haalean lämmintä, mutten antanut sen häiritä. Kun olin saanut lasin tyhjäksi, mieleeni tuli, että voisin lähteä kauppaan jo nyt aamusta.
Ulkona oli lämmin aamupäivä. Kävelin reippaasti kauppakassi kädessäni, ja mietin, että itsemurha oli vaikea aihe. Silti tiesin, etten pääsisi asiasta yli enkä ympäri: itsemurhasta oli minun kirjoittaminen, olihan se kutsumukseni.

Oli kulunut viikko, kun kohtasin Novaliksen seuraavan kerran, tällä kertaa unissani. Hän pyöräili ohitseni kadulla, ja kun minä huusin hänen peräänsä, ettei polkupyörää vielä hänen elinaikanaan oltu edes keksitty, hän pysähtyi.
”Oli tai ei, mutta tässä sitä ollaan”, hän sanoi.
”Et voi tehdä näin”, minä aloitin, ”että tulet ja menet, miten sinua huvittaa. Täytyyhän olla jokin järjestys, säännölliset tapaamiset.”
”Säännöllisyys on ihmisten tekemää, luuletko, että minä olen ihminen?”
”Ihminen – no mikä sitten, ellet ihminen. Itsehän sanoit, ettet sinä jumalakaan ole.”
”Niin, ehkä olet oikeassa”, hän myönsi. ”Mutta en kai minä samalla lailla ole ihminen, kuin sinä.”
”Eivät kaksi ihmistä koskaan ole samanlaisia, täytyyhän meidän muistaa elämän ainutkertaisuus.”
”Kiitos, se tosiaan täytyy muistaa. Pohtikaamme siis sitä, kunnes tiemme taas kohtaavat.”
Enempää en unesta aamulla muistanut, ainoastaan sen, kuinka Novalis katosi horisonttiin pyöränsä satulassa.

En tietenkään kertonut kenellekään tapaamisistamme, en edes vaimolleni, jolle muutoin yritin kertoa kaiken sisäisestä elämästäni. Tässä tapauksessa en edes tiennyt, mikä tai kuka Novalis oikein oli: oliko hän mielikuvitukseni tuotetta vai ei?
Pohdittuani tätä kysymystä jonkin aikaa, päädyin siihen, ettei kysymys sittenkään kovin tärkeä ollut. Oleellisempaa oli saada selville se, miksi me kohtasimme toisemme. Tähänastiset keskustelut eivät antaneet siitä paljonkaan osviittaa.
Romaanini eteni noina ensimmäisten tapaamisten viikkoina tuskin lainkaan. Olin jämähtänyt kohtaan, jossa päähenkilö luonnosteli ensimmäistä hahmotelmaa itsemurhastaan kertovaksi viestiksi. Että hänen aikomuksensa johtui pettymyksestä rakkaudessa, se oli jo käynyt lukijalle ilmi. Mutta miten tuon pettymyksen saisi puettua sanoiksi? En tiennyt, enkä saanut tietokoneen näytölle mitään aidolta tuntuvaa. Jonkun verran minua helpotti ajatus siitä, että kyseessä oli vain itsemurhaa mielessään hautovan miehen hahmotelma viestiksi jälkeenjääville, vielä ei ollut kyse siitä lopullisesta viestistä. Sen ei siis tarvinnutkaan vielä aivan kokonaan tavoittaa sielun tahtoa tästä elämästä irtautumiseen.
Kun vaimoni töistä palatessaan kysyi, kuinka minun työni oli edistynyt, vastasin vain jotain ympäripyöreää siitä, kuinka kirjani vielä tulisi estämään edes yhden ihmisen itsemurhan ja olisi sen tähden loputtoman arvokas.

Viikonloppuna tapasimme erään taiteilijapariskunnan laitakaupungin ravintolassa. He kertoivat yhteisestä näyttelystään, ja ilmi tuli, että esillä oli myös Novaliksen runoista aiheensa saanut taulu nimeltä ”Sininen sielu”. Koska en halunnut puhua Novaliksesta, poistuin käymään WC:ssä.
Siivoojan kärry piti miestenhuoneen ovea auki. Siitä piittaamatta raivasin tieni pisuaarin luo. Siivooja oli juuri viereisessä kopissa, ja vasta kun pesin käsiäni, tunnistin hänet.
Kun en saanut sanaa suustani, Novalis hymyili ja totesi: ”Ehkä hämmästyt, kun näet minut töitä tekemässä.”
”Vähintäänkin hämmästyn”, vastasin.
”Tässä kävi vähän aikaa sitten harvinaisen sottainen herrasmies ja täytyyhän jonkun tehdä likaisetkin työt.”
”Onko se jonkinlainen rangaistus sinulle, vai mistä on kyse?”, kysyin.
”Rangaistus?”, Novalis hämmästyi. ”Ahaa… ehkä tarkoitat sitä, että olin elämässäni oikea kaunosielu, joka kyllä opiskeli paljon, muttei ennättänyt tehdä montaakaan päivää töitä.”
”Jotain sellaista ajattelin.”
”Ehei, ystävä hyvä”, Novalis tyynnytteli minua. ”Ei tässä rangaistuksesta ole kyse. Ilmeisesti vain oli määrä, että me kohtaamme tänään vessassa.”
”Hauskaa sinänsä. Tarkoitan, että sinä vessassa… et kai sinä sentään tarpeitasi tee?”
”Hölmö. Näithän heti sisään tullessasi, että olen täällä siivoamassa. Et viitsisi kysellä tuollaisia.”
Tämän sanottuaan Novalis kääntyi takaisin työnsä ääreen hyräillen.
Katselin hänen työtään jonkin aikaa täysin typertyneenä ja saamatta sanaa suustani. Lopulta yskäisin ja tokaisin: ”Enkelinäkö sinua on pidettävä?”
”Niin, taidat tietää, että angelos tarkoitti alun perin sanansaattajaa. Joten vastaan siis kyllä, jonkinlaisena sanansaattajana minua voi hyvin pitää, mutta yhtä lailla sinä olet sanansaattaja minulle. Kun kaksi ihmistä kohtaa, on vain luonnollista, että he vaihtavat kuulumisia keskenään. Mutta, mutta…nyt taitaa jo olla tarpeeksi siistiä”, hän sanoi ja katosi alas pöntöstä.
Katsoin ovea, ja siivoojan kärryt olivat edelleen siinä. Aioin ensin huutaa Novaliksen perään, mutta lopulta vaan kuivasin käteni rullapyyhkeeseen ja palasin jatkamaan keskusteluamme. Ilta kului oikein rattoisasti.

Kun seuraavana aamuna tulin kioskille ostamaan limonadia, oli Novalis tiskin takana.
”Sitruunasoodaa”, sanoin.
”Etkö muuta minulta kaipaa”, Novalis vastasi. ”No, itsehän sanoin, ettei ole pakko, että puhuisimme korkealentoisista aiheista.”
Hän kumartui tiskin alle. Kuulin kylmäkaapin oven avautuvan. Kohta ovi sulkeutui ja Novalis nousi tyhjin käsin nojaamaan kassakoneeseen.
”Olisin kuitenkin halunnut kysyä sinulta jotain lisää runoudesta alkuperäisenä viestintämuotona”, hän totesi. ”Ja myös siitä, miten jokainen ihminen on ainutkertainen.”
”Ei minulla mikään kiire ole. Sen kuin kysyt. En kylläkään takaa, että osaisin vastata.”
”Kieli, myös runon kieli, on aina useamman kuin kahden ihmisen asia. Onhan niin, että jos maailmassa olisi vain he kaksi, ei olisi ketään, kenestä he puhuisivat.”
”Noinko sinä ajattelet?”, kysyin.
”Vaikka runon kirjoittaja ja lukija ovatkin molemmat ainutkertaisia ihmisiä, niin kuinka muu maailma sallii heidän päästä niin lähelle toisiaan, kuin sinä väitit. Pitäähän kielimaailma huolen ennen kaikkea itsestään, eikä niinkään jonkun yksittäisen ihmisen halusta päästä lähelle toista.”
”Onhan kielen tehtävä sentään yhdistää ihmisiä eikä pitää heitä erillään”, vastasin. ”Minulla alkaa sitä paitsi olla jano.”
”Odota vielä hetki. Voi olla, että sinä olet oikeassa. Ehkä sellainen ihme voi joskus tapahtua, että kaksi ihmistä löytävät toisensa.”
”No vaikka Heinrich ja Mathilde. Itsehän sinä heistä kerroit.”
”Niin ja kuinka siinä sitten kävikään. Et kai ole unohtanut romaanini toisen osan alkua?”, Novalis kysyi.
”Ettäkö maailma pyrkisi estämään liiallisen rakkauden. Tuohon en usko. Pikemminkin maailma pyrkii kaikin voimin läheisyyteen.”
”Kuten sanoin. Voi olla, että olet oikeassa. Mutta entä kansanrunous?”
”Mitä siitä?”, kysyin.
”Sitä vain, että alkuperäinen runous on kansanrunoutta eikä niinkään ainutkertaisten yksilöiden välistä viestintää.”
”Entä kansanrunous?”, nauroin. ”Höpö, höpö…odotan edelleen.”
”Niin minäkin.”
”Mitä sinä odotat?”, kysyin. ”Ethän sinä ole mitään ostamassa.”
”Vastaustasi minä vain tässä odotan, en muuta.”
”Ahaa…No, mitä sinä taas kysyitkään?”
”Unohda se. Ei se niin tärkeää ollut”, Novalis vastasi ja kaivoi taskustaan avatun limonadipullon.
Maistettuani totesin: ”Nyt ymmärrän. Tarkoitat jotain sellaista, kuin että kateus tappaa rakkauden.”
Mutta Novalis oli jo kadonnut.

Työhuoneeni kello oli pysähtynyt, joten kiipesin jakkaralle ja otin sen alas seinältä. Kävelin pöydän ääreen ja tarkastelin kellon tausta. Huomasin heti, ettei minulla ollut oikeankokoisia pattereita, joten jätin kellon pöydän kulmalle.
Jatkoin ”Nuoren Wertherin kärsimysten” lukemista, jota luin ties monetta kertaa. Olin huolestunut tarinoista, joiden mukaan jotkut nuoret olivat ottaneet Wertheristä mallia ja päättäneet päivänsä kirjassa kuvatulla tavalla. Toisaalta, kirjaa lukiessani olin tullut vakuuttuneeksi siitä, ettei kirjassa ollut itsemurhaan yllyttävää ainesta, ei ainakaan terveen mielen mielestä – ja tervehän minä olin, sitä jouduin hieman vakuuttelemaan itselleni siitä asti, kun Novalis oli alkanut ilmestyä minulle.
Mietin, millä tavoin oman romaanini päähenkilö erosi Wertheristä. Minun kirjassani päähenkilö ei oikeastaan tullut koko yhteiskunnan torjumaksi, tuumasin, vaan ainoastaan rakkautensa kohteen unohtamaksi. Samalla mietin, että asetin ehkä esikuvan liian korkealle Wertheriä lukiessani. Werther oli maailmankirjallisuutta, ja itse olin Novalista käsittelevän graduni jälkeen kirjoittanut vain jokusen keskinkertaisen romaanin. Mutta täytyyhän ihmisellä esikuvia olla, sanoin itselleni, ja Goethe on vieläpä yhteinen esikuva minulle ja Novalikselle.
Mieleeni palautui, että Novalis olisi jollain tavalla ryhtynyt myös kilvoittelemaan itseään vanhemman Goethen kanssa ja yritin muistuttaa itseäni siitä, että minun pitäisi tästä asiasta kysyä Novalikselta, mutta sitä ajatellessani kasvoni olivat jo painautuneet työpöydän päälle Wertherin sivuille, ja nukahdin ennen kuin olin saanut ajatuksen painumaan muistiin.

Kun avasin silmäni, tiesin heti, mistä oli kyse. Tuli loimusi takassa. Puunoksat raapivat ikkunaa. Kuului puhetta ja astioiden kilinää. Elettiin 1700-luvun viimeisiä vuosiaJenassa, ja keskusteltiin runoudesta.
”Alussa oli Sana”, Friedrich Schlegel sanoi, ”kaikkihan me sen tiedämme. Mutta kuinka moni tietää, ettei luova Sana ole vain menneisyyttä, vaan ikuisena läsnä jokaisessa hetkessä?”
”Esität taas kysymyksiä, joihin et odotakaan vastausta. Sen tiedän, ettei luova Sana luonteeltaan ole retorinen kysymys”, hänen veljensä August Wilhelm totesi kuivakkaasti.
”Miksei olisi”, Novalis aloitti. ”Ovathan kaikki kielen keinot aidon runouden käytössä, retorisesta kysymyksestä ironiaan.”
”Panette pääpainon Sanalle, minä korostaisin luovan Sanan luovuutta. Runoilija on luova vapaa yksilö Hän ei noudata sääntöjä vaan hänen puheessaan, kirjoituksessaan ja teoissaan luonto pääsee ilmoille”. Tämä puhuja oli Ludvig Tieck.
”Aivan. Jo runoilijan olemuksessa näkyy luonnon luova voima, ja siksi hän antaakin hiustensa ja partansa kasvaa vapaasti. Niin kuin meidän Novaliksemme, joka onkin jo kunnostautunut runoilijana. Hän tosin taitaa vielä olla niin nuori, ettei parta kasva kuin ohutta haituvaa.”
Kaikki nauroivat, paitsi Novalis, joka katsoi mietteliäänä eteensä.
”Ei kai nyt parta tee runoilijaa”, hän lopulta totesi.
Naurettiin yhä.
”Ei parta”, minä aloitin, mutta kun katseet kääntyivät minuun, en enää muistanut, mitä olin sanomassa.
”Jatkakaa toki”, Friedrich Schlegel sanoi, ”kun kerran olette saapuneet vieraaksemme. Meillä ei ole tapanamme jättää lauseita puolitiehen.”
”Hän oli sanomassa: ei parta, vaan viikset”, filosofi Fichte auttoi hyväntahtoinen hymy huulillaan.
”Niin tosiaan, niin kai olin sanomassa”, totesin ja jatkoin: ”Anteeksi vaan, olen vielä unen pöpperössä, enkä oikein ole tottunut näin hienoon seuraan.”
”Kuulitteko, kerrassaan mainiota”, August Schlegel totesi, ”tällaisia kehuja me puolestamme emme ole tottuneet saamaan. Olemmehan arvon Fichteä lukuun ottamatta vain elämän opiskelijoita ja aloittelevia kynänkäyttäjiä. Ja hienoudestamme monet ovat veljeni tempausten jälkeen toista mieltä.”
Tajusin, etteivät läsnäolijat ymmärtäneet omaa arvoaan, ja vaikenin miettien, olinko heille vieras tulevaisuudesta, vai mikä.
”Te olette unenpöpperössä”, Novalis totesi, ”ja meitä puolestaan alkaa nukuttaa, onhan ulkonakin jo pimeää kuin yöllä nyt vaan voi olla. Olemmeko muuten tavanneet ennenkin? Vaikutatte silmissäni ja korvissani tutulta.”
Tämä kysymys vain kasvatti hämmennystäni, enkä saanut sanaa suustani.
Fichte alkoi tehdä lähtöä, ja muut vetäytyivät haukotellen levolle.
Jäin tyhjään huoneeseen, takassa paloi yhä, ja kun en tiennyt mitä muutakaan tekisin, istahdin nojatuoliin ja kääriydyin vilttiin, joka lojui tuolin käsinojalla.

Unessa seisoin Goethen rintapystin edessä, huomasin Novaliksen vierelläni katselevan pystiä hartaasti.
”Eittämättä suurin runoilija, jonka meidän maamme on tuottanut”, Novalis lausui.
”Sinusta olisi voinut tulla suurempi, jos olisit saanut elinvuosia”, vastasin.
”En tiedä, onko se vuosista kiinni. Ehkä minä vain annoin kaikkeni niissä runoissa ja teksteissä, joita ehdin kirjoittaa. Goethe puolestaan antoi kaikkensa omassa tuotannossaan. Hänen tuotantonsa voi olla laajempi, mutta mitä se oikeastaan merkitsee?”
”Kummassakin teistä paloi luovan voiman liekki, sinussa ehkä hetkellisesti kirkkaammin, hänessä vakaammin ja tasaisemmin.”
”Monet luulevat, että yritin Klingsohrin hahmossa kuvata Goethea. Vieläpä olisin tehnyt hänestä jonkinlaisen ihanteellisen appiukon.”
”Eikö niin sitten ollut?”
”EI TAATUSTI!!!”, kuului kovalla äänellä. Kumpikaan meistä ei ollut suutaan avannut, joten käännyimme katsomaan veistosta. Se katseli yhä etäisyyteen hyväntahtoisine silmineen.

”Herätys. On aika lähteä.”
Novalis se minua siinä ravisteli. Tunnistin saman huoneen Jenassa ja huomasin, että ulkona oli aamu.
”Schlegelit odottavat jo”, hän jatkoi ja ravisteli yhä, kunnes nousin tuolista.
Pihalla kiipesimme kahden hevosen vetämiin vaunuihin. Schlegelit istuivat etummaisella penkillä, minä ja Novalis takimmaisella. Kuski odotti, että olimme istuutuneet ja komensi sitten hevoset liikkeelle.
”Laula minulle tanssi…”, kuski alkoi hetken hiljaisuuden jälkeen laulaa.
”Laula minulle tanssi. Mitä soopaa tuo on?”, minä utelin. ”Ja minne me sitä paitsi olemme menossa?”
”Dresdeniin katsomaan maalauksia”, Novalis vastasi. ”Ja tuo soopa on vanha kansansävelmä.”
”Laula minulle tanssi,
ja minä soitan valssin…”, kuski jatkoi.
En kestänyt kuunnella hänen lauluääntään, joten koputin edessäni istuvaa August Schlegeliä olkapäälle. Hän käänsi päätään.
”Tämäkö on se reissu, jonka jälkeen Novalis kirjoitti runonsa Madonnan kuvasta?”, minä kysyin.
”Mitä soopaa”, August vastasi.

Saapuessamme Dresdeniin ihmettelin, kuinka matka oli taittunut yhtä soittoa Jenasta asti avonaisilla vaunuilla hevosia vaihtamatta. Ajoimme suoraa päätä Taulugallerian oven eteen ja nousimme vaunuista. Museonjohtaja oli meitä vastassa, ja hänen johdollaan nousimme punaisella matolla peitettyjä rappusia.
Pysähdyimme maalausten täyttämän seinän eteen, ja museonjohtaja alkoi kertoa tauluista. Huomasin nuoren parin, joka juuri katosi viereiseen saliin, ja koska tunnistin heidät Wertheriksi ja Lotteksi lähdin vauhdilla heidän peräänsä. Sali, johon olin nähnyt heidän astuvan oli kuitenkin tyhjä, mutta sen vastapestyllä lattialla kulki selvästi vieretysten kaksi askelparia. Seurasin jälkiä jälleen uuteen saliin, jonka keskellä seisoi joukko arvokkaan näköisiä aatelismiehiä.
”Näittekö Wertherin ja Lotten kulkevan tästä?”, kysyin heiltä.
Vastaukseksi sain epämääräistä muminaa ja käsiä, jotka viittoivat vastakkaisiin suuntiin.
Sillä hetkellä kuului pamaus, ja ymmärsin Wertherin tehneen itsemurhan. Lähdin juoksemaan pamauksen suuntaan, enkä pysähtynyt silloinkaan, kun itkevä ja voivotteleva Lotte juoksi vastaani huutaen: ”Werther, rakkaani! Mitä oletkaan tehnyt!”
Ryntäsin seuraavaan saliin ja törmäsin Novaliksen ja Schlegel-veljesten selkiin. Museonjohtaja kertoi heille Rafaelin Sikstiiniläisestä Madonnasta, jonka alla me seisoimme. Unohdin tyystin Wertherin ja Lotten ja uppouduin katsomaan maalausta.
”Ihmiseksi syntynyt Jumala siinä meitä katsoo”, totesin, kun museonjohtaja oli päättänyt puheensa.
”Ja hänen äitinsä”, Novalis jatkoi. ”Mutta se, mikä minua mietityttää on, kuinka Jumalaa voidaan kuvata maalauksessa. Olisihan se, joka tavoittaisi Jumalan taideteoksessa, itsekin jumalainen.”
”Ehkä ei Jumalaa itseään voikaan kuvata, mutta jonkunlaisen tien voi maalata tai kuvata sanoin runossa.” Tämän lausui Friedrich Schlegel.
”Niin, tästähän me olemme jo monesti puhuneet”, Novalis totesi.
”Ei Jumalaa, mutta suunnan kohti Jumalaa. Ja silti näyttäisi Rafael kuvanneen ihmiseksi tulleen Jumalan”, August Schegel sanoi.
Seurasi hetken hiljaisuus.
Sitten Novalis kääntyi minua kohti ja ojensi nyrkkiin puserretun kätensä.
”Näitähän sinä etsit”, hän sanoi ja avasi nyrkkinsä minun kämmeneni yllä.

Heräsin ja huomasin, että olin kuolannut ”Nuoren Wertherin kärsimysten” päälle. Luin kohdan, jonka olin tahrinut. ”Se oli mitä ihanin auringonnousu!”, siinä sanottiin.
Tajusin, että vasen käteni oli nyrkissä, ja kun avasin sen, säikähdin kahta työhuoneeni kelloon sopivaa patteria.


Ylös
 Profiili  
 
Näytä viestit ajalta:  Järjestä  
Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 1 viesti ] 

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia


Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa


Et voi kirjoittaa uusia viestejä
Et voi vastata viestiketjuihin
Et voi muokata omia viestejäsi
Et voi poistaa omia viestejäsi
Et voi lähettää liitetiedostoja.

Etsi tätä:
Hyppää:  
cron
POWERED_BY
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com