Rihmasto

Hei ja anteeksi, sillä minulla tiedonjanoisella olisi jälleen kerran eräs mieltäni paljon mietityttänyt asia. Kyllä, olisin tokkiinsa voinut miettiä nämä kysymykset etukäteen ja koota ne yhteen keskusteluun, mutta minkäs sille voi, kun tulevat niin puuskittain.

Päivän kysymys koskee "nykymaailmassa" niin kovin suosittua kyynisyyttä., ja tässä tapauksessa erityisesti kirjoittamisen kannalta.

Sehän on niin, että laadukkaassa kirjallisuudessa tai runoudessa mitään ei kuvailla liikaa tai ainakaan perinteisin adjektiiviein. On oltava erikoisia tai erikoisen tavallisia, outoja sanoja, järkyttäviä ja silti aneemisia. Hiljaisuuteen ja mykkyyteen piiloutuu aggressioita ja himoja ja suuria tunteita - mutta ne on nimenomaan peiteltevä näennäiseen kyynisyyteen.

Ymmärrän, että tässä on pitkälti kysymys vakuuttavuudesta. Rönsyilevä ja herkkä kirjoitus saa äärimmäisen helposti naiivin leiman. "Tunteellinen" tunteellisuus on pannassa - se on kioskikirjallisuutta, hömppää, amatöörimäistä tuhertelua. Hyvä esimerkki tästä on se, että kirjassaan Luova mieli Claes Andersson ohjeistaa nimenomaan välttämään adjektiiveja ja muita kuvailevia sanoja.

Onko se todella niin? Kuvailu - sehän kirjassa imee mukaansa, vie vieraaseen maailmaan. Ilman minkäänlaista kuvailua lukija jää tyhjän päälle, hänen mielikuvituksensa ei saa ainesta jota käsitellä ja kasvattaa. Entä kaikki ne klassikkokirjat, joissa kuvailu on ilmiömäistä ja lauseet monen rivin pituisia pyörryttäviä sokkeloita?

Kuka päättää, mikä on laadukasta tekstiä - tämä aika (tai pitäisikö sanoa vallitseva trendi) vai me itse? Kuinka orjallisesti meidän täytyy roikkua nykyajan vaatimuksissa?

Minusta ainakin on äärimmäisen ahdistavaa ajatella, että herkkyys ja tunteet olisi kutistettava ja naamioitava tietynlaiseen muottiin, ennen kuin ne ovat tekstissä sallittuja. Tämän muotin sisällä on sallittua varioida ääripäästä toiseen - mitä järkyttävämpiä tapahtumia tai tunteita ja mitä kyynisemmin kuvattuna, sitä parempi - mutta vain ja ainoastaan tiettyjen raamien rajoissa.

Ja kuinka paljon me oikeastaan tietämättämme tottelemme tätä sanatonta sääntöä?

No, tässä jotakin pureksittavaa... Olisin todella kiinnostunut teidän muiden kirjoittelijoiden mielipiteistä. Oletteko koskaan pohtineet asiaa sen tarkemmin, mitä mieltä olette?

Vai olenko itse kyyninen kun minulla on tällainen käsitys?

On turvallista kuvata suuria tunteita kyynisyyden/ironian/sarkasmin muurin takaa. Muurin takaa tosin ei voi koskea tahi tunnustella, vain katsoa kaipaavasti. Mutta ainakaan kukaan ei ole tyrmäämässä, koska ei ole paljastanut heikkouttansa muille.

Yhteiskunta on kyyninen, ja kannustaa kyynisyyteen. Siis yksittäiset, maailman uutisristiaallokossa elämästään ja lehtensä kiinnostavuudesta taistelevat mediahemmot kannustavat, eikä pakolla edes tahallaan.

Järkevät ihmiset ovat ottaneet evoluutio-, luonnonlaki- ja selviytymisteoriat vähän turhan vakavasti, joten nyt mennään sitten kieroutuneilla, huomiota herättävillä, mediakuvilla etiäpäin. Ja TV kasvattaa lapset, jotka oppivat tämän kyynisyyden ja kamppailun jo varhaisessa iässä, jolloin siitä tulee ainut maailmankuva...

Kirjoittamisesta: Puhtaat tunteet saattavat ärsyttää tai jäädä vaivaamaan kyynistä ihmistä (esim. kyynistä, elämästään taistelevaa kustantajaa), jolloin tekstistä tulee liian vaikestiluettavaa. Ja kun kertoo jostain kirjasta, niin on helpompi kertoa kirjasta, jossa on vanha kunnon tuttu kyyninen asenne, kuin kirjasta, jossa iloitaan puhtaasti elämästä. Se vaivaannuttaa.

Mietityttää vähäsen: Missä eri tilanteissa tuo mr. Andersson kieltää käyttämästä adjektiiveja?

E: Kirjoitan itsekin sarkastisesti... Parhaat kirjat, joita oon lukenu, ovat sisältäneet puhdasta tunnetta.

Olipa upea alustus, ääni kuin kesältä tuoksuvan tuomen kahina.

Halusin saman tien kokeilla kyynisyyttä, mutta mässäillä myös adjektiiveilla. Sisältö on tietysti väkivaltaa, jännitystä ja seksiä.

Joku päähän potkittu gangsteri kitui viimeisiään pää aukinaisena sileässä verilätäkössä, ympärillä rinki hiljaisina tuijottavia ihmisiä, kasvot yhteen ilmeeseen hyytyneinä naamioina, kaulat pitkinä kuin kalkkunoilla. Peittelivät epäonnistuneesti nautintoaan, asetelmassa oli suosikki kyttäsarja livenä ja jännitys latasi lähistön molekyylit ylimääräisellä protonilla. Lettipäinen tyttö matkalla kirkosta kotiin osasi vielä hätääntyä ja oli soittanut viimeisen kyydin, joka ulvoi muutaman korttelin päässä tietä tungoksessa. Pulssi kateissa, silmät lasia - miekkonen kiepautettiin kätevästi paarille ja turvavyöt tiukattiin molemmissa päissä. Show oli ohitse.

Pysäytän teennäisen ajatusvirran päässäni mustavalkoiseksi kuvaksi jossa veri on punaista. Kuuntelen aivojeni työskentelyä kääntää aistimuksia käsitettäväksi kieleksi. Otos on valmis, mutta ei köyri tajuntaani tarpeeksi ja olkapäitäni kohauttaen jatkan matkaani. Yksi kuollut, loput elävät. Sata vahanaamaria entisellään, tahtomattaan tuntemuksia vilauttavina kaleidoskooppeina ja lettipäinen tyttö itkee.

Ajanlasku toimii kalenterissani ja näyttää, että on syntymäpäiväni. Kapakka on kelmeä savuttomana ja näyttää jokaisen hermostuksen Blu-ray tarkkuudella. Käännyn ovella koska neuroosini eivät ole sekoittuvaa laatua. Kadun toisella puolella on mustaa pillua tarjolla suurella alennuksella, mutta alter egoni tavalla katselen ilman uskallusta, haikailevaa halua, ilman täyttymystä.

Onneksi todellisuus ei ole näin epämääräistä ja hankaan iltaisin kiiman kangistamaa kaluani suurella nautinnolla tutun kolon silkinsileitä ja tyynynpehmeitä pintoja vasten. Niiden kosketuksessa on aavistus rakkaudella puristelevaa muskelia, kieli kuin sähkötystä ja rakasteleminen on keskustelua johon emme muuten pysty.

Rakastan naistani, tekaistuja kiharoita jotka ovat viuhkana tyynyllä, kehyksenä itsepäiselle ilmeelle jossa on vivahdus moitetta. Nautin naidessamme katsella hänen kasvojaan, otsan kiristyessä kuin ankarassa ajattelussa, suupielien lespatessa suhahduksia kuin synnyttäessä ja silmien liikkuessa viirujen takana kuin rapid-unessa katsomatta mihinkään. Tunnistaessani kiihkonhuipun, sukellan hänen avaruuteensa, tahdistun hänen ruumiinsa odotuksiin ja unohdan itseni. Laukean organismien lypsäessä viimeisenkin siemenen kodastaan ja huohotamme vielä pitkään nuuhkien rakkautta toisissamme. Hänen kasvonsa säteilevät iho kukkien valoa - onnen aura.

Kiitoksia Poju ja Markku. Ja Markku, kiitoksia erityisestä tästä:
"...ääni kuin kesältä tuoksuvan tuomen kahina. "
Se on ehkä kaunein kohteliaisuus minkä mikään kirjoittamani on koskaan saanut - vaikka noloa kyllä, en edes tainnut panostaa alustuksen kirjalliseen laatuun juurikaan. Hmm. Voisiko tämän ymmärtää niin, että juuri "yrittämättömyys" voisi ainakin toisinaan olla se kuuluisa avain inspiraatioon ja persoonalliseen luovuuteen...? Ja ehkäpä jopa epäkyynisyyteen?
No, en tiedä.

Joka tapauksessa kiitos myös pojulle. Selitit kyynisyyden syitä hyvin: tiedekeskeisyys, turvallisuus, heikkouden peittäminen, omaksuttavuus...Mutta en vielä oikein saanut selvää, mikä oma mielipiteesi asiaan todella on. Pitääkö tähän alistua? Kysyit siitä Anderssonin vinkistä. No, hävettää myöntää, mutten vielä ole lukenut kirjaa kokonaan. Luin siitä alkua tuttuni luona (hän omistaa kirjan, minä en vielä), ja mainitsemani ohje löytyi sieltä ensimmäisiltä lehdiltä. Luultavasti Andersson ei ole tarkoittanut asiaa niin, ettei adjektiiveja saisi käyttää ollenkaan. Hän lähinnä kehoittaa välttämään niiden "turhaa" käyttöä - ja se sai minut pohtimaan tätä nykyajan kyynisyys-asiaa. Luulen, että sata vuotta sitten kirjailijoita olisi ohjeistettu hieman toisella tavoin.

Mutta onko se tosiaan niin, että "nykyajan ihmiset" (ainakin länsimaalaiset) ovat hautautuneet jo niin syvälle kyynisyyteen, ettei heitä tavoita enää millään muulla kuin aina vain raaemmalla kyynisyydellä? Ajatus on suoraan sanoen...kammottava. Mihin asti kyynisyyden voi oikein viedä? Missä on loppupiste, onko tulossa uutta herkkää aikakautta? Historia osoittaa, että järkikeskeistä "suuntausta" on lähes poikkeuksetta seurannut aina vastareaktio - esim. romantiikka. Mutta ovatko järki, tiede ja kyynisyys ottaneet jo sellaisen ylivallan, ettei "paluuta" enää ole?

Haluaisin toivoa, että ihminen taas joskus alkaisi kaivata oikeita tunteita, huomaisi pieniä asioita..lakkaisi etsimästä aina vain ravisuttavampaa ja kamalampaa ja mahtavampaa kokemusta. Mutta en tiedä..uskaltaako sellaista toivoa.

Markku, aikamoisen kyynisen pläjäyksen heitit ruudulle:) En kyllä oikein tiedä pitäisikö siitä olla iloinen vai surullinen.
Vaikuttavaa joka tapauksessa. Hienoa jos aihe inspiroi:)

Ei kyynisyys mikään tämän ajan tuote ole. Kyynikkonsa on ollut joka ajalla, ja aiemmin he ovat olleet paljon tätä aikaa vaikutusvaltaisempia, varsinkin jos vähemmän anarkistinen stoalaisuus otetaan mukaan, yhtä pilkallinen ja nautintokielteinen asenne sekin on.

_________________
http://arvieno.blogspot.fi/

Syrinx: ei kyynisyys tietenkään vain tämän ajan "tuote" ole. Sitä on ollut aina, mutta kysymykseni kuuluukin, että onko se trendi?
Tarkoitan, että ennen kyyninen tyyli oli enemmänkin poikkeus - nyt se tuntuu olevan sääntö.
Ymmärsitköhän?

Kyynikkoja on ollut aina ja toivottavasti tulee olemaan. Trendikkäitä heistä tulee vasta siinä vaiheessa, kun pääsevät sanomaan kuuluisan "mitäs minä sanoin".

Minun mielestäni oikein mitään ei pitäisi sanoa trendiksi. Tai paremminkin kaikkea pitäisi pitää trendinä. Jälkipolvet määrittelevät vasta mikä on tälle ajalle ollut ominaista. Samalla tavalla kuin kyynisyys tuntuu olevan "trendi" tällainen huolettomuus, avoimuus ja hetkessä eläminen. Viihteellisyys. Tarkoituksellinen trendeily tekee tuotoksesta yleensä naurettavan ja epäuskottavan. Olen minä tätä muodikkuutta joskus pohtinut ja tullut siihen tulokseen, että kun kaikkia ei miellytä kuitenkaan (jos haluaakaan) niin yrittää nyt miellyttää edes itseään. Kaikessa.

Minä päätän mikä minulle on laadukasta.

Miksi juuri kyynisyys pistää inspiraation silmään trendinä? Minulle se ei ole ensimmäinen joka mieleen tulee asiaa pohtiessa.

_________________
"Ikuiseksi elon onneni luulen,
kunnes mun kummullani veisataan."
-Jarkko Martikainen

"Miksi juuri kyynisyys pistää inspiraation silmään trendinä?"

Siksi, että kun luen nykykirjallisuutta, nykyrunoja, mitä tahansa tänä aikana kirjoitettua jollakin tavalla arvossa pidettyä tekstiä, niitä yhdistää lähes poikkeuksetta yksi asia: kyynisyys.

Ihmetyttää. Eikö kukaan muu näe sitä millään tavalla kielteisenä asiana? Eikö se teidän mielestänne estä löytämästä omaa persoonallista tyyliä?

Itsestäni ainakin tuntuu, että usein valtavirran mielipide (kutsutaan sitä nyt trendiksi tai ei) tukahduttaa mielikuvitusta, pakottaa mukautumaan tiettyihin raameihin. Se ei välttämättä ole vain huono asia - mutta ei kai se sentään vain hyvä asiakaan ole?

Kuulisin edelleenkin mielelläni mielipiteitänne. Ja muistakaa lukea alustuskin, ei vain otsikko:) Siitä tavoitatte paremmin, mitä yritän sanoa.

Mielenkiintoinen aihe, inspiraatio! Itse olen ainakin huomannut, että joudun taistelemaan itseäni vastaan kirjoittaakseni sellaista tunteellista tekstiä, jota haluan kirjoittaa.. Kuulostaako sekavalta? Se teksti kun paljastaa kirjoittajasta jotakin, mitä kaikki eivät tahtoisi paljastaa ollenkaan, sen herkänkin ja haavoittuvaisen puolen. Ja sitten kirjoittamisvimman hellitettyä hetkeksi sitä miettii, että ei pahus, näyttääkö tämä nyt ihan kioskitarinalta...

_________________
Tässä hetkessä koko elämä. - El Coyote -

Kyynisyys on pessimismiä pahimmillaan. Niin turhaa ja mihinkään johtamatonta.. Kyynikolla ei ole positiivisia vaihtoehtoja tarjota..
Elämässä tarvitaan optimismia,kykyä nähdä tulevaisuudessa hyvää.
--Jos kaikki olis niinkuin kyynikko väittää, meidän ei kannattais edes kirjoittaa..mennään Monoselle, ostetaan arkku..ja asetutaan siihen ja voimme viime henkäyksellä sanoa että :- mitä minä sanoin, kuolema tuli kumminkin.-
Eli luopukaamme kyynisyydestä ja kaivakaamme esille se luovuus ja usko tulevaisuuteen ja siihen, että elämä ei suinkaan ole mikään surkeilun paikka , ei kaikki ole paskaa, ja kirjoittakaamme sen mukaista tekstiä..Huraa optimismi ja kuopataan kyynisyys .

_________________
ullawelin

Niin totta! Kyllä sitä tämän harmaantuvan maailman keskellä hiukkasen tuota optimismia jo kaipaa, ankeutta, kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä löytyy ihan hakemattakin!

_________________
Tässä hetkessä koko elämä. - El Coyote -

El Coyote, nostit esiin ison jutun: kyynisyys nimenomaan peittelee heikkouttamme ja haavoittuvaisuuttamme. Ja maailma - kovienhan vallassa tässä ollaan. Eli kyynisyys on luontevasti kovan maailman arvo ja "trendi", vaikka sana onkin huono.

Mutta alistummeko tähän? GRRR. Tekee mieli järjestää joku herkkyyden vallankumous samantien kun edes rihmastosta ei löydy montaa haavoittuvaisuuden puolustajaa! Miksi ei löydy? Eikö juuri kirjoittajien, niiden jotka tulkitsevat elämää muille, täytyisi etsiä täältä jotakin hyvää ja aitoa? Eikö kirjoittajien kyynisyys vain ruoki kyynisyyttä! Tuloksena on kierre, jonka uhreja kirjoittajatkin ovat siinä missä kaikki muutkin.

Kirjoittajalla on vastuu miettiä, mitä hänen kirjoituksensa saa aikaan. En väitä suoraan, että kyyninen kirjoitustyyli suoraan aiheuttaisi kyynistä asennetta ja käytöstä, mutta jotakin vaikutusta sillä voi kuitenkin olla - jopa yllättävän suurta. Siinä vaiheessa on järkyttävää miettiä, että tämä kirja on ehkä kirjoitettu näin vain siksi, että se julkaistaisiin (oli se sitten alitajuista tai tietoista)- koska kovat nyt vain sattuvat hallitsemaan myös kirjamarkkinoita.

Ehkä kyynisyys on mielestäsi hieno tyyli, se on ok. Mutta miksi - siksi että sitä on joka puolella, vai siksi, että se on jotenkin omaa tyyliäsi?
Oletko tehnyt valinnan tietoisesti, tajuten sen olevan tämän ajan vaatimus?

Tietenkään emme voi ikinä karsia itsestämme kaikkia vaikutteita. Emme voi pestä itseämme täysin "puhtaaksi" niistä ja vaikutteiden saaminen on osa luovuutta. Emmehän me tietenkään keksisi ideaa pelkässä mustassa tyhjiössä, ellei meillä olisi edes yhtä ainutta muistikuvaa tai mieleen tarttunutta vaikutetta mistään muusta kuin mustasta tyhjiöstä (ellemme sitten jostakin syystä inspiroituisi juuri tästä mustasta tyhjiöstä). Mutta tarkoittaako tämä nyt silti sitäkään, että valtavirtaan on pakko mukautua?

En tiedä. Ehkä kirjailija on jonkinlainen orja kuitenkin, niin surulliselta kuin se kuulostaakin.

(ps. anteeksi pateettisuuteni, älä toki provosoidu sen vuoksi)[/i]

LeLu, vielä tästä lauseesta: "Minä päätän mikä minulle on laadukasta. "

Voiko sitä päättää, ellei tiedosta sitä, mikä omalle ajalle on tyypillistä? Ja miksi vasta jälkipolvet saisivat määrittää? Sehän olisi suoraa alistumista tiedottomuuteen --> muiden tottelemiseen --> taipumiseen ns. kovien arvoihin (vai pitäisikö sanoa armoille).

Miten voi löytää jotakin erilaista ja persoonallista, ellei itse tiedosta mikä on "muotia"?
Ellei tiedosta mikä on virta, niin miten voi tunnistaa sen milloin virran mukana ajautuu ja milloin päättää itse?

Inspiraatio, puhut asiaa, minäkin kannatan herkkyyttä teksteihin. Kyynisyyttä ja tylsiä teknisiä kirjoja on pilvin pimein markkinoilla. Kun on lukenut yhden Remeksen tai Cusslerin, tietää, millä muotilla loputkin on tehty (anteeksi henk.koht. mielipide, joka on täysin omani).

Niin että jos ryhdyt vallankumoukseen, laske minut mukaan. Omat tekstini tursuvat tunnetta ja herkkyyttä, ja viittaan kintaalla kaikille trendeille. Kirjoitan, mitä tahtoisin itse lukea (mikä ei taas tee omistani mestariteoksia..).

_________________
Tässä hetkessä koko elämä. - El Coyote -