Rihmasto

Nyt tää alkaa mennä överiksi, pliis jelpatkaa edes kommentein...

Olen alkanut elää sitä mun vanhaa käsikirjoitusta, jonka kaivoin esiin, tuntemaan niiden ihmisten tunteita. Ja eilen kävelin kaupungilla, katselin tulisiko yksi henkilöhahmoista vastaan, mutta ei tullut, sen sijaan yksi toinen eli sitä muistuttava tuli, olin pettynyt kun se ei ollutkaan se, jota toivoin.

Käsikirjoitus ei ole omaelämänkerralinen ollenkaan, ei edes peitetysti. Miksi siis tunnen vihaa, ahdistusta ja mustasukkaisuutta ihan kiusaksi saakka?

Olneksmä mä enää oleskaan vai olenko ehkä joku toinen?

Minäpä en näistä asioista juuri mitään tiedä, mutta kirjoituksesi herätti ajatuksen. Entä jos oletkin kirjassa käsitellyt juuri noita tunteita, jotka kenties ovat olleet sisälläsi patoutuneina (Huh, mikä sana, mutten keksinyt muutakaan.) aiemmin. Nyt niitä lukiessasi ne nousevatkin pintaan (Taas kamala sana, valitan.). Vähän samoin kuin joskus joku lapsena kuultu laulu (tms.) saattaa nyt aikuisena nostaa pintaan silloisia tunteita.

Tällaista kotisohvapsykologiaa.

_________________
http://elavanmiehenleski.blogspot.com/

Epäilyksesi on aiheellinen, mutta en usko noin olevan. Minulla on sellainen tausta, että sisälläni ei enää pitäisi olla mitään "patoutunutta", en nyt lähde tässä sen kummemmin erittelemään, miksi näin on laita.

Miksi siis kertomus, joka on viihdettä, kepeää viihdettä, herättää niin voimakkaita tuntemuksia, eläydyn päähenkilöni maailmaan ihan liikaa. Päähenkilö ei edes erityisemmin muistuta minua.

Eikö kenellekään muulle ole käynyt näin, kun tekee pitempää tekstiä?

Lyhyissä teksteissä minulle ei ole ikinä tätä tapahtunut, ei vaikka niissä käytän omaa taustaani ja tunnehistoriaani vai miten se nyt hienosti sanotaan.

se että tuntee niin vihan kuin ilon ja yleensä tuhannet tunteet on aina positiivista.. silloin on todella mennyt sen henkilönsä nahkoihin eikä vain kuvannut sitä ulkoapäin..

_________________
ullawelin

On siinä kuitenkin vaaransa. Entäpä jos romaanin kertoja ja avainhenkilö on murhaaja pedofiili sosiopaatti. Ei ehkä kannata kutsua häntä kotiinsa. Mikä silloin neuvoksi?

Kun olen ollut vuosia samojen kirjojeni kirjoitustyössä (en siis ole tuottelias), ovat henkilöt tulleet hyvin konkreettisiksi. Mutteivät he kyllä "elää" ala.
Näyttelijät joutuvat joskus hakeutumaan jopa hoitoon, kun roolihahmo on niinsanotusti jäänyt päälle.

Tunnen ammattinäyttelijöitä, joille tosiaan hetkittäin jää rooli päälle. Heille niinkuin kirjoittajillekin pätee sama sääntö, eli kannattaa tehdä asioita ja elää ihmisten kanssa, joilla ei ole mitään tekemistä oman taiteellisen työn kanssa. Monelle esimerkiksi säännölliset työajat - vaikka itse määrittelemät - ovat ratkaisu. Siinä saa kaupantekijäisiksi säännölliset vapaa-ajat.

Ihmettelen todella, mistä sitä vapaa aikaa kirjoittaville ihmisille jää.

Kun olen työssä ja työmatkoilla aamuseitsemästä iltaseitsemään ja illalla jää keskimäärin kolme tuntia kirjoittaa + viikonloput, joilla tosin on usein muutakin ohjelmaa. "Kannattaa tehdä asioita ihmisten kanssa, joilla ei ole mitään tekemistä...." - eikö tätä ole juuri kaikki työkontaktit, työkaverit ja yhteistyökumppanit?

Työn vastapainoksi menen mieluusti henkilöideni pään sisään, useamman kuin yhden, siinä on useampia näkökulmia. Toki päähenkilö on tärkein.

Kyllä koen ne tunnetilat mitä milloinkin on aika totaalisesti. Hiljattain muutin loppuratkaisun avoimeksi ja jossain määrin raadolliseksi ja oli siinä viikon verran siviilissä aikas paskanmakuinen olo. Toki tämä ei vaikuta mitenkään esimerkiksi työsuorituksiini, jotka edellyttävät syvällistä asiantuntemusta ja sen ylläpitoa.

Niin missähän siinä on sitä hoidon tarvetta, mitä minulle esitettiin?

En suinkaan esittänyt hoidon tarvetta. Kerroin vain, mitä liika eläytyminen voi pahimmillaan aiheuttaa. Psykologia on suurempi voima, mitä moni uskoo. Cristopher Lee esitti aikoinaan filmeissä paljon Drakulaa, ja loppuaikoina hän uskoi jo olevansa kyseinen verenimijä.

Kullakin meistä on eri elämäntilanteet, missä kirjoitamme - itselläni on toisin kuin sinulla moneen vuoteen aikaa kirjoittaa vaikka aamusta iltaan, ja minun pitää hakeutua oikeasti tavallisten ihmisten seuraan.

ullawin kommentti on tarkin mitä itse asiasta voi sanoa. Kokeilen tämän lisäksi yhtä uutta näkökulmaa: malttia. Ei ole koskaan kevyttä mennä omien henkilöidensä maailmaan ja tajuntaan, ja siksi itselle täytyy antaa aikaa.

Aika vaikea tosissaan kirjoittaa, ellei mene henkilöidensä nahkoihin. Ja se tekee kirjoittamisesta sekä kiihottavaa että rankkaa. Sen takia (tosissaan) kirjoittavalla täytyy olla muutakin elämää kuin seurustelu tekstirakastettujen kanssa. Se muu voi olla ihan mitä tahansa. Esim. minä olen nyt syyskesällä maalannut vanhoja peiliovia ja kuusen ja männyn käpyjä ja rautaromua kirkkaanpunaisiksi. Vanhan uunin ritilät näyttävät hienoilta puissa. Puusuulin alta löysin puolentusinaa puoliruosteista raastinrautaa. Nekin ovat nyt helvetinpunaisia ja roikkuvat tuulikelloina tämän naisen ovenpielessä.

Irrottautumalla kirjoittamisesta ihan mihin tahansa olen välttynyt kaoottisilta rakastumisilta sähkömies Parkkoseen ja Tarmo S:ään, joka on rakastunut merkkituoliinsa.

Parhaimmillani aikoinaan pääsin kirjoittamisessa siihen, että päähenkilö tuli uniini, ja pääsin sitten jatkamaan seuraavana päivänä suoraan niistä unista tarinaa.

Tietenkin kirjan henkilöihin samaistutaan - hehän elävät meissä jo valmiiksi. Vaarana ilmeisesti vain se, että jokin meidän sisällä asuvista peikoistamme pääsee liian dominoivaksi?

_________________
Kaikki on jo kerrottu.

Myös minä olen kokenut nämä unikuvat kehittelemästäni maailmasta tai sen henkilöhahmoista. Se inspiroi. Innostaa. Auttaa näkemään tietyt henkilöhahmot uudessa valossa. Eräs sivuhahmoni nosti itsensä tärkeimpiin henkilöhahmoihin juuri sen vuoksi, että olin unessani kehittänyt hänelle mahtavan taustan ja uuden tavan puhua. Hänestä tuli yksi omista suosikeistani tämän tapahtuman jälkeen.
Toisinaan näen myös unia, jotka perustuvat työstämääni käsikirjoitukseen, mutta sen juoni poukkoilee miten sattuu. Herätessäni uneni uusi tarina vaikuttaa mahtavalta, mutta myöhemmin ajateltuna se ei olekaan niin monipuolinen ja ihmeellinen. Tietysti siitä voisi lähteä kehittelemään jotain uutta ja ihmeellistä, mutta usein olen kylmän viileästi vain antanut olla.