Rihmasto

Nyt tää alkaa mennä överiksi, pliis jelpatkaa edes kommentein...

Olen alkanut elää sitä mun vanhaa käsikirjoitusta, jonka kaivoin esiin, tuntemaan niiden ihmisten tunteita. Ja eilen kävelin kaupungilla, katselin tulisiko yksi henkilöhahmoista vastaan, mutta ei tullut, sen sijaan yksi toinen eli sitä muistuttava tuli, olin pettynyt kun se ei ollutkaan se, jota toivoin.

Käsikirjoitus ei ole omaelämänkerralinen ollenkaan, ei edes peitetysti. Miksi siis tunnen vihaa, ahdistusta ja mustasukkaisuutta ihan kiusaksi saakka?

Olneksmä mä enää oleskaan vai olenko ehkä joku toinen?

Minäpä en näistä asioista juuri mitään tiedä, mutta kirjoituksesi herätti ajatuksen. Entä jos oletkin kirjassa käsitellyt juuri noita tunteita, jotka kenties ovat olleet sisälläsi patoutuneina (Huh, mikä sana, mutten keksinyt muutakaan.) aiemmin. Nyt niitä lukiessasi ne nousevatkin pintaan (Taas kamala sana, valitan.). Vähän samoin kuin joskus joku lapsena kuultu laulu (tms.) saattaa nyt aikuisena nostaa pintaan silloisia tunteita.

Tällaista kotisohvapsykologiaa.

_________________
http://elavanmiehenleski.blogspot.com/

Epäilyksesi on aiheellinen, mutta en usko noin olevan. Minulla on sellainen tausta, että sisälläni ei enää pitäisi olla mitään "patoutunutta", en nyt lähde tässä sen kummemmin erittelemään, miksi näin on laita.

Miksi siis kertomus, joka on viihdettä, kepeää viihdettä, herättää niin voimakkaita tuntemuksia, eläydyn päähenkilöni maailmaan ihan liikaa. Päähenkilö ei edes erityisemmin muistuta minua.

Eikö kenellekään muulle ole käynyt näin, kun tekee pitempää tekstiä?

Lyhyissä teksteissä minulle ei ole ikinä tätä tapahtunut, ei vaikka niissä käytän omaa taustaani ja tunnehistoriaani vai miten se nyt hienosti sanotaan.

_________________
ullawelin

Tunnen ammattinäyttelijöitä, joille tosiaan hetkittäin jää rooli päälle. Heille niinkuin kirjoittajillekin pätee sama sääntö, eli kannattaa tehdä asioita ja elää ihmisten kanssa, joilla ei ole mitään tekemistä oman taiteellisen työn kanssa. Monelle esimerkiksi säännölliset työajat - vaikka itse määrittelemät - ovat ratkaisu. Siinä saa kaupantekijäisiksi säännölliset vapaa-ajat.

Aika vaikea tosissaan kirjoittaa, ellei mene henkilöidensä nahkoihin. Ja se tekee kirjoittamisesta sekä kiihottavaa että rankkaa. Sen takia (tosissaan) kirjoittavalla täytyy olla muutakin elämää kuin seurustelu tekstirakastettujen kanssa. Se muu voi olla ihan mitä tahansa. Esim. minä olen nyt syyskesällä maalannut vanhoja peiliovia ja kuusen ja männyn käpyjä ja rautaromua kirkkaanpunaisiksi. Vanhan uunin ritilät näyttävät hienoilta puissa. Puusuulin alta löysin puolentusinaa puoliruosteista raastinrautaa. Nekin ovat nyt helvetinpunaisia ja roikkuvat tuulikelloina tämän naisen ovenpielessä.

Irrottautumalla kirjoittamisesta ihan mihin tahansa olen välttynyt kaoottisilta rakastumisilta sähkömies Parkkoseen ja Tarmo S:ään, joka on rakastunut merkkituoliinsa.

Parhaimmillani aikoinaan pääsin kirjoittamisessa siihen, että päähenkilö tuli uniini, ja pääsin sitten jatkamaan seuraavana päivänä suoraan niistä unista tarinaa.

Tietenkin kirjan henkilöihin samaistutaan - hehän elävät meissä jo valmiiksi. Vaarana ilmeisesti vain se, että jokin meidän sisällä asuvista peikoistamme pääsee liian dominoivaksi?

_________________
Kaikki on jo kerrottu.