Aloitanpa uuden ketjun joka voi keskittyä kielellisen ilmaisun niukkuuteen ja runsauteen. Kimmoke lähti Liisa K:n kohtauspaikan sitaatista
Lainaa:
edelleen etsin tapaa hajottaa kokonaisrakenne niin, että kokonaisuus pysyy hiuksenhienosti koossa
Tässä on nimittäin yksi niistä paradokseista, joiden perässä voi juosta vain kirjailijat ja niiksi halajavat. Kirjallisuusteoriassa voitaisiin varmaan puhua postmodernin kerronnan yhdestä keskeisestä motiivista (kokonaisrakenteen hajoittaminen)
Voimmeko siis kysyä, mitä on välttämättä oltava lauseissa, virkkeissä ja jaksoissa, että teksti on luettavissa? - Ja mikä on riittävää, että lukeminen olisi elämys?
Asiaa voisi olla hedelmällisintä lähestyä esimerkeillä. Tähän ketjuun ovat siis tervetulleita kaikki raflaavat tekstikatkelmat, ja niiden säälimätön sorkinta kaikilla kirjallisilla työkaluilla, mitä itse kultakin löytyy. Kuka vain saa aloittaa - itse tulen heti mukaan, kun olen plarannut omasta pöytälaatikostani jotakin outoa...
Kirjaudu sisään
UKK
Etsi
