Rihmasto

Joskus kauan sitten minulle suositeltiin yksinkertaista ajatusten vuodattamista paperille/koneelle, mikä helpottaisi kirjoittamisvireeseen pääsyä.
En tiedä, käytänkö sanaa ajatusvirta käsitteenä aivan oikein, mutta minulle se on sitä, että kirjaimellisesti vuodatetaan kaikki paperille, siis ihan kaikki mitä päähän sattuu, ilman mitään tiettyä runkoa tai juonta. Kirjoitan tälläisiä tekstejä hyvin usein, se on tietynlainen rituaali ennen varsinaiseen kirjoittamiseen ryhtymistä.

Olen säilyttänyt kaikki ajatusvirtakirjoitukseni. Ja nyt tarkemmin niitä lueskeltuani, huomasin että niissä kaikissa on samanlainen sävy. Paljon on ajatuksia tuskasta, kuolemasta ja kärsimyksestä. Joskus ne ovat omasta mielestäni hyvinkin kauniita, joskus taas aivan kammottavia. Jotkut pätkät vaikuttavat suorastaan vuotavan verta, aivan yllätyin siitä, että olen tuollaisiakin kirjoittanut.

Kaipa tälläiset tekstit sitten peilaavat minäkuvaamme ja sieluamme tarkemmin.

Vai mitä ovat rihmastolaiset mieltä? Oletteko käyttäneet tälläistä ajatustenvuodattelukirjoitusta kirjoitustekniikkana?

Joskus yllätän itseni.

Olen käyttänyt, kyllä... ne ovat usein tosiaan aika paljastavia. Ikään kuin suoraan piilotajunnasta. Joskus tuntuu, että se on ainoa oikea tapa kirjoittaa. Toisaalta taas, liian sekavaa, jotta siitä voisi joku toinenkin saada tolkkua.

Kirjoitusterapiaa se ainakin on! Ja varmasti hyvä tapa päästä vireeseen..

_________________
Kaikki on jo kerrottu.

Ajatuksenvirtatekniikka on todennäköisesti aivan oikea käsite kuvaamaan kirjoitusharjoituksiasi. Se on käsitteenä niin laaja, että se pitää sisällään melkein mitä tahansa joka on "purskautettu" ulos tajunnasta, näennäisesti ilman muotoa.

Koitin googlata ajatusvirtatekniikkaa, mutta koska tulos oli laiha, päättelen että ajatuksenvirtatekniikan on oltava nykyajan käännös tajunnanvirralle. Tämän taas tunnen paremmin.

Tajunnanvirtatekniikka tuli kirjallisuuteen modernististen kertojien, kuten J.Joycen, Virginia Woolfin ja William Faulknerin myötä. Taustalla oli epäilys minän kyvystä rakentaa maailmasta yhtenäinen ja ymmärrettävä kuva. Kirjoittamalla vain siitä, miten henkilö aistii ympäristöään tai minuuttaan aistiärsykkeiden kautta todellisuus koettiin voitavan esittää aidommin kuin muilla tekniikoilla.

Siis kirjoitan ainakin tajunnanvirtatekniikalla, myös. Kaikkia kerronnan tyylilajeja pitää kokeilla ja niillä pitää leikkiä. Proosan puolella on yksi harjoitukseni, Onneton.

Tekniikka on hauska. Se antaa luvan unohtaa kielioppisäännöt ym. Tämä tekee kuitenkin tekniikasta myös haastavan. Kun muoto hylätään, on löydettävä uusi muoto; siinä pitää olla jokin logiikka, jonka mukaan lukijaa koukutetaan.

Olen minäkin aina joskus kokeillut kirjoittaa, mitä mieleen juolahtaa. Välillä päämäärätön kirjoittaminen tuntuu hieman turhauttavalta, mutta joskus olen päässyt tärkeiden asioiden äärelle ikään kuin huomaamattani.

Monet ohjaajat ja kirjoittamisen opettajat kannustavat heittämään turhan kontrollin romukoppaan. Yksi amerikkalaisen Natalie Goldbergin tärkeimmistä ohjeista kuuluu: ”Pidä kynä liikkeessä.” Goldberg puhuu kirjassaan Avoin mieli treenikirjoittamisesta, jonka perusohjeet kuuluvat kutakuinkin seuraavasti:
1. Pidä kynä liikkeessä.
2. Luovu kontrollista.
3. Täsmennä.
4. Älä ajattele.
5. Älä vaivaa päätäsi pilkkusäännöillä, oikeinkirjoituksella ja kieliopilla treenikirjoittamisen aikana.
6. Anna itsellesi lupa kirjoittaa roskaa.
7. Mene ytimiin.
Tuossa treenikirjoittamisen ohjeet siis lyhykäisyydessään. Lisätietoa löytyy googlaamalla tai tutustumalla Goldbergin teoksiin.

Toinen amerikkalainen, Julia Cameron, puolestaan liputtaa aamusivujen kirjoittamisen puolesta. Aamusivujen ideana on kirjoittaa käsin heti aamusta kolme A4-sivua assosiatiivista tekstiä kaikesta, mitä päähän sattuu pälkähtämään.

Itse en ole sen paremmin Goldbergin kuin Cameroninkaan oppien uskollinen kannattaja (tietty amerikkalaisuus häiritsee), mutta jokin pointti heidän ajatuksissaan ehkä on. Jos pystyy vapautumaan täydellisyyden tavoittelusta ja liiasta loogisuudesta, saattaa kirjoittaessa syntyä käyttökelpoista raakamateriaalia. Tästä raakamateriaalista voi sitten työstää kenties jopa julkaistavaksi kelpaavaa tekstiä.

Tajunnan virta on phrase jonka William James otti käyttöön kuvamaan katkeamatonta, usein jäsentämätöntä ihmismielen ajatusmusiikkia ja tuntemuksia.
myöhemmin sen ottivat käyttöön kirjallisuuskriitikot kuvaamaan tietynlaista modernia kirjallisuuden muotoa joka pyrkii imitoimaan ihmismielen tapahtumia.
Tätä kirjoitus tapaa käyttivät töissään James Joyse, Drothy Richrdson ja Wirginia woolf.

Vaikka kirjan usein mitataan kirjoittajan kokemuksien sisäisestä tulkinnasta, en minä pidä tuon tyypistä kertomatapaa erityisen hyvänä, sen vuoksi että siinä on alituinen pysähtymisen ja eksymisen vaara.

_________________
pitäiskö tähän sitten jotakin panna?

Juuri näin, tajunnanvirran kirjoittaminen tallentaa hirveät määrät sellaisia yksityiskohtia joita ei muutoin pystyisi havaitsemaan laisinkaan. Kun kirjoittaa tekstiä jonkun muunkin nähtäväksi, on kiva kun voi poimia harjoituksista kasvaneita marjoja ja pyöräyttämään pelkän piirakan sijasta mustikkapiirakan!

Minä pidän tajunnanvirtaa puhtaasti harjoituksena tai hetken tai tilan tallennuksena, on todella harvinaista, että niitä päätyy muiden silmien eteen. Harjoituksesta onkin jo ollut puhetta, joten pomppaan tallentamiseen: jos päätyy tilanteeseen tai paikkaan, josta syntyy erityinen tunne, niin silloin tajunnanvirran kirjoittaminen on tehokkaimpia tapoja tallentaa kokonaisuus.

Tunnetta on vaikea kuvata kameralla, pelkkä muistikuva taas värittyy ajan myötä. Sen hetkiset ajatukset paperilla ovat suora linkki takaisin siihen hetkeen. Jokainen merkki tekstissä -- myös ne sutatut -- kertovat tarinaansa. Eri asia tietysti on, että haluaako sen hetken käyttää kirjoittaessa vai muulla tavalla siitä nauttiessa?

niin se tietysti se kaikkein lähinnä, ilman suurepia päämääriä on.
Tuo tajunnanvirta, Gogito, ergo, sum,(minä ajatelen ja olen sen vuoksi olemassa) oli esillä ja tapetilla sitsemänkymmen luvulla kovasti kirjallisissa piireissa. Ja sitten se katosi, niin kuin kaikki ajassa liikuvat löydökset.

_________________
pitäiskö tähän sitten jotakin panna?

Oma kokemukseni tajunnanvirtatekniikan hyödyntämisestä on varsin kaksijakoinen.

Nuorena, juuri tekniikan opittuani keskityin aivan liiaksi muotoon. Kun muoto sai olla mitä tahansa, tein kokeiluja, jossa lauseet ja tekstit hyppelivät miten sattuu, tai vaikka koko novelli oli yhtä ja samaa lausetta - kaikki tämä itsetarkoituksellisesti - sisällön kustannuksella, sisältö oli täyttä höttöä.

Nykyisin ajattelen, että tajunnanvirta on parhaimmillaan kun kirjoittaja jäsentää sen oman luonnollisen rytmitajunsa mukaan. Teksti on kuin hengitys. Se on välillä kiivasta, välillä rauhallista, mutta pätkivää ja kakovaa se ei saa olla. Ulospuhallus ei saa olla liian pitkä; välimerkistä lukijalla on lupa vaihtaa sisäänhengitykseen.

Keskeistä tekniikan ymmärtämisessä on käsite tajunta. - Mitä se on? Itse ymmärrän, että tajunta on eräänlainen välittäjä aistimuksen (ulkoinen maailma) ja ajatuksen (sisäinen minä) välillä. Siinä tapahtuu asioita, jotka ovat mahdollisia joka suuntaan.

Tajunnanvirta on loisto tapa saada kynä käyntiin. Vaatimattomine tietoineni ohjaan yhtä eläkeläisryhmää kirjoittamisen kiemuroihin, koitan saada heidät kirjoittamaan siitä ainutkertaisesta lapsuudesta sodan varjossa ja lehmipaimenessa olemisesta ja kiertokoulusta jne. sellaisista asioista, jota ei enää ole.
Olen huomannut että tajunnanvirtajuttu saa heissä aikaan vastahangan..täytyy oitis kirjoittaa oikeista asioista mikäli ottaa kynän käteen ja paperin eteen..
ei sellaisesta mikä mieleen muljahtaa
Sitävastoin kaikki ne jotka ovat käyneet minkä tahansa kirjoittamiseen liittyvän kurssin, ovat heti juonessa mukana, kun on kyse tajunnanvirtatekniikasta.
Eli jokaisella ajalla on ideansa.

_________________
ullawelin

Se, kuinka tajunnanvirtakirjoittaminen luistaa, riippuu kai myös persoonasta ja ihmisen tavasta olla ja toimia. Rationaaliset, järjen varassa toimivat ihmiset eivät ehkä aina osaa tai halua heittäytyä virran vietäviksi.

minä en koskaan ole pitänyt oikein kovassa huudossa tuota kirjoitus ja esitysmuotoa jonka sanotaan perustuvan tajunnanvirtoihin. Niin kuin mitkä asiat hyvänsä kun ne pyritään tekemään tietoisesti niin ne silloin samalla tieteistään ja teorisoidaan ja jatkeeksi polkaistaan maasta selittäjiä, kuten nyt tajunnanvirta tyylille joka oli aikoinaan esillä, sitä kirjalista tyyliä milloin selitetään ihmisen sisäisen tietoisuuden maailman tuotteeksi, milloin taas se nähdään solipsismina,
Tosiasia kuitenkin on että sellaisena kun se on esiintynyt, se muistuttaa – minusta ainakin, rajoittunutta sisäistä monologia, jossa esityksen keskustelun kohteena on ihminen minä itse, tai me, silloin kuin kuulsimme ihmisen ajatukset verbaalisesti ja sellaisen kun ne syntyvät.

Kutein sanoin, minä olen kuulut ja lukenut enennän kuin kylliksi kaikenmoisia mielisairauteen asti ulotettuja teorioita joiden varaan rakennettu kirjat ovat saaneet aivan liian paljon ansiotonta huomioita näiden teoreetikkojen, ja kirjallisuusoppineiden ansioista.

Aapelin kirjoittama Hurskas Hulluus, Oliko se nyt sen niminen - on niin paljon jo aikaa kun olen tuon jutun lukenut, - mutta hulluus siinä nyt oli ainakin – tuotakin kirjaa olisi pidettävä jonkinlaisena tajunnanvirojen Olyssena, sillä siinä jos jossakin koko tarina on säilytetty alueellisesti, ajallisesti ja henkisesti rajoitettu sisäisen ja rikkomattoman tietoisuuden alueelle, mistä yksikään tuon tarinan henkilö ei pysty – eikä pyri, mihinkäälaiseen viaraseen ulkopuoliseen yhteyteen

_________________
pitäiskö tähän sitten jotakin panna?

William Faulknerin teos Ääni ja Vimma (The Sound and the Fury, 1929) oli aikanaan ensimmäisiä "syyllisiä" tajunnanvirtatekniikan myöhempään glorifiointiin. Se kirja kertoo Compsonin sisaruksista, ja kuuluisimmat tajunnanvirtakohtaukset esittää Benjy Compson, vajaaälyinen, sekä Quentin Compson, älykkö, joka tappaa itsensä. Faulknerin oli pakko lisätä kirjaan suorasanainen selittävä epilogi, koska kukaan ei tajunnut kirjaa muuten, ja kirjan valmiistuttua kirjailija piti - näin muistelen - käydä pelastamassa muutaman viikon ryyppypytkesta, jossa hän oli myös pahoin polttanut itsensä.

Että tervettä menoa. Itsesuojelun nimissä voisin varovasti toivoa, että käytetään me vaan nöyrästi pilkkuja siellä minne ne suurinpiirtein kuuluvat
- Faulknerkin muuten ymmärsi ruveta kohtuukäyttäjäksi. Seuraava kirja, Kun tein kuolemaa (As I lay dying 1931) on jo kerrottu sisäisen monologin kerrontatekniikalla.

...Ja vanhetessaan mies vain taantui. Komea Mississippi-trilogia Kylä-Kaupunki-Kartano onkin sitten kerrottu kolmannessa persoonassa.

Pidän tajunnanvirtaa hyvänä tapana kehitellä ideoita, suunnitella, tehdä pohjatyötä. Olen huomannut, että se on hyvä keino tutustua henkilöhahmoihin ja heidän ajatusmaailmaansa. Ainakin minulle se toimii.

Toinen tajunnanvirran "siunaus" on sen helppoudessa. Kynnys kirjoittaa katoaa. Vuosi sitten luin Goldbergia yritin käyttää hänen metodiaan, mutta tuloksetta. Ehkäpä lähestymistapa oli väärä, sillä nykyään niinä hetkinä, jolloin koen suunnattoman huonoa omatuntoa siitä, että en kirjoita tarpeeksi, on tajunnanvirta pelastus. Vain vartti päivässä, ja huono mieli sekä pelko kirjoittamisen tyssäämisestä ovat kadoksissa.

Käsittääkseni tämä toimii sekä fiktioon että että toisenlaiseenkin, ns. vakavempaan tekstiin. Muistaakseni herra Zizek hiljattaisessa haastattelussaan joka näkyi YLE:llä sanoi että hän kirjoittaa todella paljon pelkkää ajatusvirtaa, mutta käyttää niihin sen verran aikaa että ne muodostavat koherentteja lauseita, ja jos mahdollista, linkittyvät muihin lauseisiin ympärillään edes idean tasolla. Sitten hän huomaa vuoden jälkeen että hänellä on materiaalia kirjaan edessään joka lähinnä vaan täytyy editoida asianmukaiseen kuntoon; sisältöä ei enää tarvita.

_________________
-We will not be caught by surprise!
*Almost everyone I've killed uttered similar last words.
-Then I am glad once again that you are on my side.
*They've often said that too.