Rihmasto

kirjallisuusfoorumi
Tänään on 06 Joulu 2019, 15:20

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia




Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 1 viesti ] 
Kirjoittaja Viesti
ViestiLähetetty: 26 Touko 2013, 13:42 
Poissa

Liittynyt: 12 Touko 2013, 21:07
Viestit: 10
(2.5.2012)

Poika pisti päänsä ovesta. Heitti reppunsa eteeni. ”Ei siihen”, kivahdin, vaikka olin iloinen hänet nähdessäni. ”Menen ulos leikkimään”, hän huikkasi ja oli poissa. Laitoin oven kiinni ja menin koneelle. Netissä tapaa mielenkiintoisia ihmisiä. Ei. Netissä kohtaa yksinäisten meren, eri kokoisia ja näköisiä miehiä. Erilaisia tarpeita. Erilaisia taustoja. Valitse ja ota yhteyttä. Mutta silloin heität pallon toiselle. Sataprosenttinen palautusoikeus. Niinhän kaikkien profiileissa tulisi lukea.

Ruoka kiehuu hellalla. Annan sen kiehua ajatukseni loppuun. Sitten sitä on kuitenkin noustava hämmentämään. Laitan lieden pois päältä. Nuudelit kypsyvät nopeasti. Tarjoanko pojalleni tarpeeksi ravinteikasta kotiruokaa? Olenko hyvä äiti? Todellisuudessa. Netissä olen sähköisen aikakauden rakkaudennälkäinen immyt. Hellä ja helpostilähestyttävä. Niin, minä joka olen estoinen ja varautunut äiti-ihminen. Olen ollut jo melkein kymmenen vuotta.

Ei se seksi kallioisella rannalla, muutaman hassun sammaltupsun päällä tuntunut hekumalliselta. Miksi hän halusi vasta kun olin jo isomahainen ja raskaudesta herkkä. Olin itse ehdottanut sitä jo aikaa sitten, kun olin vielä huikentelevainen nuori nainen, seksinnälkäinen. Nyt olen vain parisuhteen, kaksi aikuista ihmistä ja epälukuisen määrän lapsia, omia ja toisen, käsittävän perheen tarpeessa. Mitä on seksi? Pitkään olin tyytyväinen pelkästä hiusten pörröttämisestä, vaikka en saanut edes jouluhalausta tai joulusuudelmaa. Lahjan sain, Piazzollaa. Mutta ei sillä ollut muuta tarjota kuin ritarillisia elkeitä ja ystävällistä sietämistä. Ei se koskaan halunnut minua, ei rakastunut minuun tulenpalavasti. Vaikka minä rakastuin, päätäpahkaa. Särjin vakavan suhteen nettituttavuuden vuoksi.

Halusin tukea häntä kriisissään, siitä hän kirjoitti melkein heti ensimmäiseksi. ”Ystävyys olisi suotavaa, mutta sinä aloit mainita r-alkuista sanaa”, jotenkin niin se kirjoitti sitten lopulta, puolen vuoden päästä, kun ruinasin tietoa hänen tunteistaan. En minä rakastumisestani maininnut manipuloidakseni, kuristaakseni hänet suolistaan, kuten hänen exänsä oli mitä ilmeisimmin tehnyt. Neljä – perkele – neljä vuotta sitten. Ja vieläkään ei tunteita herunut vaikka kuinka puristi. Ei minun silti sääliksi käy sitä naista, joka hänet nappaa. Kyllä siinä on näköä ja älyä tarpeeksi yhteen pakettiin.

Entäs minun pakettini sitten. Kun kuorii lahjapaperit päältä pomppaa esiin melkein kymmenen vuotias poika ja heiluu iloisesti nauraen. Miltä se kuulostaa keskustassa asuvan, opiskelevan, lapsettoman miehen korvissa? Entäs kun laatikosta hyppää yli-innostunut, yliravittu ja ryppyotsainen, kärsimätön äiti-ihminen. Ei verkkareissa sentään, mutta ei korkkareissakaan. Saati että päästäisiin edes niihin pitsialusvaatteisiin, joiden välistä tursuvat väljänahkaiset ihrat.

Kyllä minä käyn altaalla, ja kävisin salillakin, mutta ystäväni ei halua, enkä minä halua yksin. Jos löytäisi miehen salilta. Tyhjäpäitähän ne kaikki ovat. Vaikka käy siellä nörtin näköisiä laiheliinejakin. Taiteellisia ja musikaalisia tuskin ovat. Vaikka enhän minä sellaista vaadikaan. Kunhan vertaan.

Piazzollaa kuuntelen vieläkin, olen löytänyt suosikkikappaleen. Sitä ei ole joululahjalevyllä, löysin sen itse spotifysta. Verano Porteño. Buenosairesilaisten kesä. Argentinalainen tango nuevo kuulostaa kuitenkin parhaalta pelkälle kitaralle sovitettuna. Haikeaa ja kiihkeää yhtä aikaa. Kävin viikko eron jälkeen konservatoriolla kuuntelemassa Mikko Pellinen Mini Big Band -nimistä kokoonpanoa. Näin hänen kriitikkoystävänsä takarivissä kun olin poistumassa salista. Ostin levyn ja kiirehdin kotiin.

Äiti oli odottamassa. Poika oli nukahtanut melkein heti kun lähdin konserttiin. Oli kuulemma ollut päänsärkyä. Oliko hän ollut siellä? En nähnyt, enkä etsinytkään, mutta kummalta se tuntui. Olihan hänen opetustuntinsa loppunut juuri kun konsertti alkoi. Eikö hän enää jaksanut käydä edes jazzkonserteissa? Oliko masennus riistänyt häneltä senkin ilon? Mutta minähän en ollut enää hänen ystävänsä, joten ei se tarkalleen ottaen minulle kuulunut. Vaikka vieläkin tekisi mieli kirjoittaa sähköpostia tai laittaa tekstiviesti, soittaa. Mutta en minä voi, en nyt enää kun olen hyvästellyt ja päättänyt ettei ystävyys riitä. En minä halua olla pelkkä ystävä. Mutta selätän tunteeni yhtä varmasti kuin hengitän, sisään, ulos, puhallan keuhkot tyhjiksi. Lasken hengityksiäni. Tämän opin joogassa. Pitäisi alkaa taas käymään joogassa. Siellä käy mielenkiintoisia, kiinteitä ja jänteviä miehiä.

Avaan taas netin ja alan selata miniprofiileja, joillakin on kuva, joillakin profiiliteksti. Pieni pätkä kosiskelua ja esittäytymistä. Selaan kuvia tyytymättömänä, ei mitään mielenkiintoista. Huvitan itseäni lukemalla profiilitekstejä, jotka ovat kuin iltalehden treffit-palstalta.



(TÄTÄ SAA KOMMENTOIDA, EI OO VALMISTA TEKSTII, MUTTA PALAUTTEEN AVULLA EHKÄ PARANTELEN)


Ylös
 Profiili  
 
Näytä viestit ajalta:  Järjestä  
Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 1 viesti ] 

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia


Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa


Et voi kirjoittaa uusia viestejä
Et voi vastata viestiketjuihin
Et voi muokata omia viestejäsi
Et voi poistaa omia viestejäsi
Et voi lähettää liitetiedostoja.

Etsi tätä:
Hyppää:  
cron
POWERED_BY
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com