Rihmasto

Jäätää maata pakkanen, särähtää rikki riite.
Nietoksista huurre vain risainen ristiviite.

Kuusikosta kehkeytyi sileä sellulasti,
nyt puuton metsä kulkijaa kumartaa maahan asti.

Polulla mieltä johdattaa sisäinen metsäretki.
Pompeiji mieleen juolahtaa, sen pysähtynyt hetki.

Kuin jäljet polun pinnalla vain jähmettynyt muisto,
maailmankaikkeus lieneekin hiljainen patsaspuisto?

Jämähtäneenä juoksuaan soi puro äänetöntä.
Myytynä metsä muistuttaa syvästi ääretöntä.

ei mee ku muuvvan vuosi
kun jo päällään on uusi kuosi

_________________
Luokkasen Heikki se on joka ihtesä tässä häpäsöö, vaen sillätöenhän minä oon ollu jos kuinka kauvvvan...

Tämmösen runon tekaisin yhdellä kansalaisopiston kurssilla. Eilen löysin sen vanhalta rompulta, kun muka etsin yhtä kuittia veroilmoitukseen. Muokkasin runoa ihan vähäsen vaan. Nyt se on jotenkin hollillaan. Niin, runon kirjoittamisesta on vuosikymmen aikaa ja taas tässä kevättä katsellaan.

KEVÄÄN VOITTO

Kevät on voittaja. Minä en.
Sen voimaa kuuntelen, katselen,
lähtöä lammen murtuvain jäitten,
purppuraa pajujen pörröpäitten,
villiä juoksua jäniksenpojan,
sorsia valtoimen, tulvivan ojan.

Mahtia, joka noin kuohuu ja soi,
sieluni sisältä löytää en voi.
Minua syönyt on elämän veitsi,
tylsä on, katkennut ritarin peitsi,
haarniska puhki ja kilpikin poissa,
kadonnut tyhjissä taisteloissa.

Kevät on voittaja. Minä en enää
tee edes kuoleman tulolle tenää.
Haihdun jo lumena nurmien tieltä,
taistelon jatkossa ei ole mieltä.
Huutavat, kutsuvat kurjet ne tuolla,
Taivasta hohtavain silmien suolla.

Taivas – tuo paikoista rauhallisin,
sinnepä riemulla matkaisin!
Maailmaa katsoisin tähtien tavoin,
tunnen jo, portti on minulle avoin.
Kevät on voittaja, vaan minä en.
Sen sylissä vapisen antautuen.

Oot kuitenni selevinny pienin haavoin. Vai isoin orkosinko lie... hienoa tekstie, tuohon ei moni "oikea" runnoilija pysty

_________________
Luokkasen Heikki se on joka ihtesä tässä häpäsöö, vaen sillätöenhän minä oon ollu jos kuinka kauvvvan...

Joo, ei pysty tai ei kehtoo.

Sateenkaariruno

Älä tsekkaile pilvien muotoja,
sillä pilviä pitääkin haistaa.
Älä tiiraile tähtien tuiketta,
kun sakaran päätä voit maistaa.

Sateenkaaresi loistava leiskauta
taivaankannelle selkenevälle,
suvituulena helmoja heilauta
ihmisluonnolle ja elämälle.

Pyryharakan talvi ja kevät

Pyry lapinharakalta
peittelehti selän, pään.
”Jo on kumma, lumen alta
kohta tuskin mitään nään”,
harakainen tuskitteli,
vääntelehti, kääntelehti.
Yhä vielä pyrytteli.
Loppua ei näkynyt.
Lumet päältä ravisteli,
”Jotain pitää tehdä nyt!”
päätti se ja pudottautui
pyryn sekaan siivilleen.
Sakeassa suunnistautui
tuiskun alta suojaiseen.

Jokin hohti läpi pyryn.
”Tuota kohti ponnistan!”
Talon väki pienen jyryn
kuuli, löysi harakan,
törmänneenä ikkunaan,
pökertyneen lepinkäisen,
kylmettyneen kuolemaan,
soman linnun harmaapäisen.

Laittoivat he täyttäjälle
lepinkäisen uupuneen.
Hänpä loihti törmääjälle
silmät uneen vaipuneen.

Täytettynä lepinkäinen,
nukkuu unta tuonelan.
Lapsi pieni, eläväinen,
näkee linnun uinuvan.
”Hyvää yötä, lintu, sulle!
Nuku hyvin, unta nää!
Huomenna saat laulaa mulle,
minut aamuun herättää!
Nuku, lintu harmaapäinen,
nuku nyt, kun nukuttaa!”

Kuules tuota, lepinkäinen:
Huominen on laulun maa.

Ka siitähä joku laulun tempaseisi, ellei oo jo tehnykki?

_________________
Luokkasen Heikki se on joka ihtesä tässä häpäsöö, vaen sillätöenhän minä oon ollu jos kuinka kauvvvan...

Aiheen antaa pakkanen...................

.... ja polte auringon

_________________
Luokkasen Heikki se on joka ihtesä tässä häpäsöö, vaen sillätöenhän minä oon ollu jos kuinka kauvvvan...

Jaa, menikö setällä taas lakijaatin puolelle...? No, entäs tämmöinen loppiaisruno sitten?

LOPPIAISRUNO

Niinkuin järven rantaan
liplattavat rivit laineitten,
viimein rantaan tyyntynevät
aallot aineitten.

Lopullinen järjestys tuo
hiljaisuuden hetken,
kunnes jälleen alkavat nuo
aineet uuden retken.

Tätä miettiessä lienen
hieman aineissani itsekin.
Alkutekijöissäni jo
koko ukko horisin.

Järjestystä toivon sekä
uutta jakoa
löytääkseni järjen
siemenille jotain vakoa.

Maailmankaikkeuksia
tulee, menee solkenaan,
aivan kuin ihmisiä
katun vilinässä konsanaan.

Ee kae se sanammuunnoksella nakannu?

_________________
Luokkasen Heikki se on joka ihtesä tässä häpäsöö, vaen sillätöenhän minä oon ollu jos kuinka kauvvvan...

Tällä kohdin tohdin päästätellä mitä pohdin

Ymmärtääkö isäntäänsä suolilieve ihmisen?
Käsittääkö muotoansa kanan syömä jyvänen?
Mistä syntyi kananpoika, munasta vai kanastako?
Mistä tuli kraanavesi, järvestä vai hanastako?
Miksi kirjoittelen tätä, luettavaks' toisien?
Pohdiskelen yksin sitä minkä tietää jokainen.
Toivon sitten, älköön kukaan pohdintoja anastako
– mistä siinä lienee hätä, muutamasta sanastako?

No voe silimäänni, alako jo eka riimissä naurattammaan, yritä niinä sitte jaakona olla

_________________
Luokkasen Heikki se on joka ihtesä tässä häpäsöö, vaen sillätöenhän minä oon ollu jos kuinka kauvvvan...

EROOTTINEN RAKKAUSRUNO


Vyöryykö hän kuin aallot sannikkorantaan,
ruhjooko niinkuin hevosen kylkiä aisat,
puhkooko hankea sivakan suihkivan suuna?
Ryhtyykö Sinuun jylhänä niinkuin lapionvarsi,
lyövätkö lantionluunsa maidonvalkeaisiisi?

Mitä siitä jos elän! Lyököön tyhjää tahtia sydän,
vieriköön voimani maahan, kulkekoot taivasta pilvet.
Terälehtensä aukaisi tuoksuva juhannusruusu
kimalaiselle tulla ja metiset makiat juoda.