Rihmasto

Kansakunnan pilapuhe


Vitsivviäntäjät ne outti kanssa iltasumpin
naorattasko kansakunnan pilapuhe Rumpin.
Vettä myllysä kaevanna oes,
jutuj juon muuton kaekota voes.

Naeset oli varanna jo valakoset vuatteet,
että jos ei yksiin mäne Rumpin kanssa uatteet,
nepä piällä ies toeveita oes
piästä konkressin laoteilta poes.

Temokraatit Pelosissaan kuulosteli tuota,
kumpkohan on lähempänä vetelätä suota,
leiri norsujen vae aasijen,
ukojjuuttaanko vae naesijen?

Politiikan narratiivit sitten puntaroehti,
mitenkähän huonosti se Rumppi tarinoehti.
Niinkun muuri nuo vaekenivat
ennen kun norsuja puoltivat.

Jottaen sitä minnäe


Välistä se tuntuu että joutasin jo multiin muan,
tuntuu etten mittään ossoo tehhä enkä toemittoo,
nousukunnosta ei tietoo, elopaeno nousoo vuan.
Runokaan ei ennee synny vaekka välttäs vinettoo.

Satteenharmoon piliven takkoo sentään joskus välähtää:
vaemo kerran väsyneenä pyrkimykset palakihtoo,
neovoestani kiitosmielin luuta käessä älähtää:
”Sinä sitä sitte ossoot vittuilla ja alistoo!”

Eillä kerrottu ei ihan kaekilta osin ou luotettavvoo tietoo vuan aehetta on käsiteltynä runnoelijan vappaovvella. Jonniivverran on sejassa myös huumorija.

Parran pärreitä


Suahan tiijjä joko ennen vuojen loppuva,
nähhään Rihmastossa Riimiketjun miljoona?
Oesko seoroojia vähäl liki siljoona,
jos se sepittäjä pitäs vähän hoppuva?

Nuita tuumaellessa katon näetä närreitä.
Niitä huojuu siinä niinkur runojalakoo
niistä pöllijä voes joku vaekka halakoo,
jokkuu toenen kerrostalollisen pärreitä.

Runotellen kynät savuna jo haehtuuvat,
aena uuvven runon myötä jutut vaehtuuvat,
laehtuuvatko siinä sanottavat – ee kaet nuo,
joka päevä veres aehe hölökyyttää luo.

Minä löyhkeen


Kiven Aleksin työ tietänettä jokkaenen?
Sen kansallisen kirjallisen suuruuvven.
Jonka viimesanat jotkut pisti tuumoomaan,
jotta mitäköhän niillä tahto sannookkaan.

”Minä elän”, hökäs sannoo – taekka ennustoo,
että luvettapa meikäpoejjan tuotantoo
vielä sennii jäläkeen kun kumpun nurmettuu,
oksat poes, jos joku tuosta vielä turhaotuu.

Mitkä mahtaa jiähä minuv viimesanoeksen?
Kun on tuotoksenj jo haehuttanna tuulonen,
”Minä löyhkeen” – vieläköhän tuota muistellaan,
kiikkutuolin matto purjetuuleen puistellaan?

Jok'on suana tästä mualimasta tartunnan,
puistatuksella on tervehtinnä mualiman.
Minä löyhkeen, siitä piäsemättä millonkaan,
vaekka jospa tuhkanj ennee eevät haesiskaan?

No jo

_________________
Luokkasen Heikki se on joka ihtesä tässä häpäsöö, vaen sillätöenhän minä oon ollu jos kuinka kauvvvan...