Rihmasto

Minun nimeni ei ole Juhani. Silti minua on kutsuttu Juhaniksi oppikouluajoista lähtien. Syypää siihen on äidinkielen lehtorini. Hän sai päähänsä, että kaikki oppilaat piti nimetä leikillisisesti kirjallisuuden klassikkojen mukaan. Hän valmisti arpaliput, joihin oli kirjoittanut riittävän määrän nimiä koko luokkaa varten. Tunnilla hän jakoi kaikille yhden arpalipun, josta löytyi tytöille tyttöpuolisen kirjailijan tai kirjan henkilöhahmon nimi ja vastaavasti meille pojille poikapuolinen nimi. Kunkin oppilaan piti lukea nimensä ääneen luokalle. Joku sai nimekseen Minna Canth toinen taas Silja Salmelus, joku oli William Shakespeare ja toinen sitten Don Quijote. Minä seurasin mitä nimiä muut saivat ja kun tuli minun vuoroni, en ollut edes vilkaissut omaa lipukettani. Äkkiä sitten yritin lukea opettajan suurpiirteisellä käsialalla sutaistun tekstin:

– Juhani Åbo.

Opettaja naurahti ja selvensi, että siinähän luki Juhani Aho. Siinä vaiheessa koko luokka repesi nauruun. Olin hämilläni, vaikka toisaalta selvensihän tuo opettajan huomautus asiaa. En ollut näet Juhani Åbosta koskaan kuullutkaan. Nimittäin siihen asti. Sen jälkeen kaikki kutsuivat minua sillä nimellä ylioppilaaksi asti ja vielä sen jälkeenkin milloin sattuivat minua näkemään.

Sitä ei uskoisi, miten joku tuollainen pikku sattumuksesta alkunsa saanut nimi voi iskostua osaksi ihmisen identiteettiä. Sillä ei se riittänyt, että oppilastoverini kutsuivat minua Juhani Åboksi. Aikain saatossa aloin itsekin ajatella itseäni siltä kantilta. Kun joskus elämäni vakiintui samaan tapaan kuin kemian tehtaan prosessi vakiintuu alettuaan uudelleen seisokin jälkeen, kun rakeistin-kuivain alkaa tuottaa juuri oikeanmuotoista lannoitejyvää ja kaikki mittarit näyttävät sopivasti seisahtuneilta, jotta tupen peluu voi taas alkaa valvomon pöydän ääressä ja aika tuntuu valuvan eteenpäin kuin mitään ei tapahtuisi, samalla tavalla oman elämäni löydettyä vakaan ja varman arkisen harmautensa, minä aloin miettiä näitä juttuja. Eivät ne olleet sellaisia seikkoja, joista olisi tarpeen huolestua, melkein vaikutti etteivät ne olleet seikkoja eikä mitään, kunpahan olivat vain niin kuin minäkin omassa arkipäivässäni, joka jatkui katkeamattomassa kolmivuorotyössä vuorokaudenajoista ja viikonpäivistä riippumatta pelkän työvuorolistan rytmittäessä työhön menoja ja sieltä poistumisia, heräämisiä ja nukkumaanmenoja, kauppareissuja, harrastuksia, kesälomia ja mitä niitä vielä olikaan. Minun elämäni asiat olivat reilassa. Ne olivat kuin eteisen hyllyihin pinotut lehtien vuosikerrat, joita tuli jonkin aikaa lisää ja sitten ei enää tullutkaan. Digitaalinen vallankumous ja kaikenlaiset muut maailmantalouden ja yhteiskuntajärjestelmien heilahtelut vaikuttivat elämääni jonkinlaisen harmaan harson lävitse. Maailman johtajista vitsailtiin toisinaan väsähtäneesti pukuhuoneessa haalareita riisuttaessa, urheilun tapahtumat valuivat rännistä alas ja katosivat jonnekin ulos muistoista eikä mikään enää hätkäyttänyt.

Saunan jälkeen jäin yhä useammin istumaan apukeittiön avoimen ikkunan alle ja annoin vartaloni jäähtyä. Joskus talviaikaan, kovilla pakkasilla, vaimo kävi laittamassa ikkunan kiinni, muuten hän antoi minun istua rauhassa. Katselin apukeittiön läpi vastapäistä, rapattua seinää enkä useimmiten kehdannut yrittääkään keksiä mitä minä siinä oikein mietin.

Kerran sitten kävelylenkillä tajusin, että enhän minä miettinyt mitään. Aluksi vähän yllätyin ja meinasin kompastua. Vaimo vilkaisi minua ja kysyi, että mitäs nyt?

– Eipä juuri mitään, minä vastasin ja jatkoin kävelyä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Yhden talon kohdalla oli aura raapinut talvella nurmikkoon pahoja naarmuja. Kunta ei niitä paikkaillut. Nurmikaistaleella oli myös kosolti hiekoitussoraa. Niitäkään kunta ei poistanut, ne piti tienvarren asukkaan itse haravoida pois ja viedä maankaatopaikalle. Tosin joskus lähti sora paremmin pois katuharjalla kuin haravalla. Siellä täällä näkyi tienvarren nurmikoilla koirien jätöksiä. Yhdessä kohdassa luki hauskasti: ”Koirien ulostaminen kielletty”. Sitä joskus vaimon kanssa naurettiin. Että olisipa siinä ulostamista, jos kokonaisen koiran pullauttaisi. Toivottavasti lyhytkarvaisen.

Aika harvoin tuli kyllä naurettua. Kotimaiset viihdeohjelmat olivat kovin yliampuvia eikä yksinkertaisia vitsejä enää harrastettu. Ennen oli niitä huumorilehtiä kaupoissa, nykyään näkyi olevan vain murhajuttuja ja jääkiekkoilijoitten elämäkertoja pokkareina. Minä pysähdyin ja kysyin vaimolta:

– Olenkohan minä ollut entisessä elämässäni turkulainen?

Vaimokin pysähtyi ja katseli minua tarkkaavaisesti. Vähän ehkä turhankin tarkkaavaisesti. Onhan niitä ihmisellä voinut olla edellisiä elämiä, ei tiede kaikkia mysteereitä ole selvittänyt.

– Miksi juuri turkulainen? vaimo kysyi.

– Olethan sinä kuullut, että minua kutsuivat koulussa Juhani Åboksi. Ajattelin, että jos se ei olisikaan sattumaa.

Vaimo nyökkäsi niin kuin epävarmoissa tapauksissa on tapana. Sillä tavalla, että epäilykselle on toki edelleen sijaa, mutta olkoon toistaiseksi.

Jatkoimme kävelyä ja vaimo kyseli, oliko minulla jotain muuta joka sai minut ajattelemaan turkulaisuutta. Oliko esimerkiksi jotakin sattunut viime aikoina. Vaimo oli työssä laitoskeittiössä, hän ymmärsi näitä juttuja. Itseänikin alkoi melkein kiinnostaa.

– Kun minua ei oikein kiinnosta paljon mikään, minä sanoin sen kummemmin harkitsematta. Kaikki menee vain, ei itketä eikä naurata. Sitäkin autonvaihtoa pitäisi miettiä, mutta kun ei oikein kehtaa.

– Ahaa, vaimo sanoi. Hän kuulosti vähän huojentuneelta. Sitten hän ei sanonut mitään.

Kotona vaimo valmisti meille ruokaa ja se syötiin. Tämä kuului perinteisiimme. Kun vaimo oli laittanut astiat pesukoneeseen, hän tuli olohuoneeseen minun seuraani. Huomasin, että meidän lattialla kuljeskeli joku kissa. Sellainen musta, jolla oli valkea kaulus. Minä mietin, että onkohan tuon kissan joku ulostanut. Taisin sanoa sen ääneen, koska vaimo alkoi nauraa.

– Ei ole meidän Nöpöä ulostettu, vaimo sanoi. Kissa hypähti vaimon syliin ja naukaisi.

– Kyllä sinussa voi vähän turkulaista olla, on tuo huumori sen tyylistä, vaimo naurahti minulle ja silitti kissaa, joka vilkaisi minua unisena.

Tässäpä hyväntuulinen juttu, varsinnii tuo koiran ulostaminen alako naurattaa ja mietin siinä samalla, että mietinköhän minä mittää vai oonko tyhjännauraja.

_________________
Luokkasen Heikki se on joka ihtesä tässä häpäsöö, vaen sillätöenhän minä oon ollu jos kuinka kauvvvan...

Kiitos mielipiteestäsi! En ollut varma meneekö tämä läpi muitten kuin minun itseni mielestä. Vaimokin tuntui vähän aprikoivan koko juttua. Tämä pikku kertomus on yksi Siilinjärvi-aiheisista tarinoista, joita olen tässä viime kuukausina rustaillut. Niitä alkaa jo olla ihan riittävän pitkän kirjasen verran, mutta vielä odotan, että saisin kirjoitettua jonkinlaisen avaintarinan, jonka antaisi mahdolliselle lukijalle vaihtoehtoja tulkintaan.

Kyllä minä uskon, että sinä mietit asioita. Eivät ne sinun runosi ole sivusta seuraajan naureskelua vaan niihin on sujautettu syvempi sisältö, jonka lukija joko huomaa tai sitten ei. Hienoa onkin, että runosi toimivat vaikkei niitten painavampaa rakennetta huomaisikaan. Sanoisin, että kirjoittajan mielenlaatusi on perin itäsuomalainen.

Nyt voin sitten alkaa laatia virttä Johannes Kastajasta, kun on saanut luontokin vähän kastetta. Pensaitten oksat roikkuvat sadeveden painosta. Eilen juoksi asfaltilla siitepölyinen vesi kuin mäntysuopa matonpesijän harjan alta. Toisaalta voisin kirjoittaa myös runon nimeltä Saatetaan Sipilä maaliin. Tahtoo pääministerillä toistua se samantyyppinen lausahdus soten suhteen kerran toisensa jälkeen.