Rihmasto

kirjallisuusfoorumi
Tänään on 11 Joulu 2019, 16:21

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia




Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 29 viestiä ]  Mene sivulle Edellinen  1, 2
Kirjoittaja Viesti
 Viestin otsikko: Re: Vesikonharju
ViestiLähetetty: 07 Joulu 2018, 16:06 
Poissa

Liittynyt: 17 Huhti 2003, 08:57
Viestit: 2804
työkkärin#setä kirjoitti:
Kiitos vaan, ainesta riittää, mutta rahat on sen verran vähissä, että en taida sitä kirjaa ruveta teettämään. Tästähän näitä saapi lukea, jos ei millon nukuta.


Kohtaamisia kaatopaikalla


Olin haravoinut lehtiä kolmen päivän ajan. Luulisi, ettei niitä lehtiä omakotitalotontille niin paljoa kerry, mutta kylläpä vain kertyi. Ei ollut ensimmäinen syksy, kun niitä kertyi. Nostelin viimeiset lehdet jätesäkkiin ja läksin tyhjentämään säkkejäni Ruutananjoelle, jossa sijaitsi maankaatopaikka. Matkaa oli kymmenisen kilometriä. Tämä oli syksyn neljäs kuorma. Omenapuussa oli vielä lehtiä, ne putoaisivat vasta joulukuun alussa ja niitä tulisi niin vähän, että heittäisin ne jäteastiaan.

Henkilöauton takaosa oli täynnä jätesäkkejä. Taakse näki vain sivupeileistä. En piitannut lemusta, sillä kohtahan sekin loppuisi. Olin tosi väsynyt, kädet ja jalat kaipasivat saunaa ja lepoa. Sielu kaipasi tiukkaa viinaa ja paria olutta.

Ilta pimeni ajellessa. Maankaatopaikalle erkani pimeä soratie valaistulta päätieltä. Soratiellä kannatti ajaa rauhallisesti. Ei niinkään hirvien takia vaan toisten autoilijoitten, jotka eivät vielä hoksanneet miten tarkka homma vastaantulijan ohittaminen niissä olosuhteissa olisi. Kävijöitä Ruutananjoella riitti näin syksyisin. Puutarhanomistajat olivat ahkeroineet ja työn tulokset kärrättiin nyt loppusijoituspaikkaan.

Kilometrin pituisen soratien päässä odottivat maankaatopaikan kirkkaat valot. Puutarhajätettä oli paikalla aina valtavat kasat. Jossain kyltissä luki RISUT, toisessa LEHDET. Tosiasiassa kaikki tyhjensivät kuormansa sen mukaan missä oli vapaata. Autoja pörräsi litjaisella alueella myöhäiseen iltaan asti.

Löysin vapaan paikan ja pysäytin autoni. Kun nousin ulos, katselin hetken lehti- ja risukasoja, jotka höyrysivät valoja vasten. Aromaattinen höyry tuoksui minun nenääni anikselta. Usein ajoin viimeisen kaatopaikkareissun jälkeen Alkoon ja ostin sieltä pullon Dry Anista. Pidin sen raikkaasta mausta.

– Hei siellä! Tulehan auttamaan! huusi miesääni ja näin hahmon viittoilemassa minulle. Ääni kuulosti tutulta. Puin työhanskat käteeni ja suuntasin miehen luo. Hän pyysi minua avuksi, jotta vedettäisiin pakettiautosta pressu, jonka päälle mies oli lehtikuormansa kotipihassa lapioinut. Saimme pressun vedettyä ulos kaksissa miehin ja mies kiitteli minua, vaikka pressu vähän repesi.

Vaihdoimme siinä muutaman sanan keleistä. Tunnistin hänet poliisipäälliköksi, joka tosin nyttemmin oli jäänyt eläkkeelle. Olin itsekin työskennellyt lyhyen aikaa poliisin palveluksessa muutama vuosi sitten. Ja nyt olimme entiset poliisin miehet täällä pimeällä kaatopaikalla molemmat. Niin katoo mainen kunnia.

Tyhjensin omat säkkini nopeasti. Taittelin säkit takakonttiin, heitin työhanskat niitten päälle ja nostin takapenkin selkänojan pystyasentoon. Sain auton käännettyä helposti ja ajoin ulos maankaatopaikalta. Soratie oli entistäkin pimeämpi. Yksi auto tuli minua vastaan ja sen valot osuivat sen verran autooni, että näin taustapeilistä nuoren naisen istuvan takapenkilläni.

– Jaha, olen saanut matkustajan, minä tuumasin.

Nainen ei vastannut. Yritin vilkuilla peiliin, mutta eihän pimeässä autossa mitään näe. Sitä paitsi piti keskittyä ajamiseen. Sitten tajusin, että tämä nainen oli varmaan niitä mystisiä matkalaisia, liftaajia, joita ilmestyi autoon ja jotka sitten ennalta mitään ilmoittamatta katosivat takapenkiltä.

Ilahduin tajutessani, että autooni ilmaantunut nainen oli kenties vieläpä jonkinlainen zombie. Olisi ollut jo kylliksi, että minun kyytiini joku nuori nainen eksyi. Vanhemmat mummotkin yleensä minua välttelivät.

Valaistulle asfalttitielle tullessani näin naisen uudelleen katuvalojen ansiosta. Mutta silloinkin vain toisinaan, sillä valojen välisellä alueella hänen hahmonsa näkyi heikommin. Arvelin kuitenkin kiiluvista silmistä ja julmasta suupielen juonteesta, että joku mystillinen matkustaja kyytiini oli noussut.

Yritin siinä heittää juttua jos jonkinlaista, että saisin hänet vähän kertomaan itsestään. Mutta koska matkustaja pysyi hiljaisena, jouduin haastelemaan itsekseni – kuten usein muulloinkin. Ihmettelin ääneen miten yleensä hänenlaisensa liftaajat nousevatkin juuri auton takapenkille, niin että koskaan ei kuule, miten vaikkapa moottoripyörän tai mopon tarakalle olisi kesken matkan hypännyt mystinen matkaseuralainen.

Naista näyttivät juttuni jotenkin huvittavan, sillä julman perusilmeen läpi näkyi ajoittain pidätetyn naurunpurkauksen kareilu. Ajattelin pehmittäväni hänestä itselleni vielä saunaseuraa.

Lentokentän risteyksen kohdalla tuli sitten vähän tiukahko tilanne, kun edelläni ajanut autoilija ohitti traktorin ohituskiellon kohdalla, mutta onneksi vastaantullut autoilija älysi hiljentää ja väistää kaaharia. Kommentoidessani moista ajotapaa huomasin takapenkkiläisen kadonneen. Niin naisten tapaista. Kyyti kyllä kelpaa, mutta kiitokset jätetään toiseen kertaan. Yritin nähdä asiassa jotain valoisia puolia, vaikka tosiasiassa saunaseura olisi minulle maistunut. Nyt sain tyytyä kuivaan anikseen. Mutta tulivatpahan säkit tyhjiksi.


Hui, tohtiiko tässä ennää yksikseen pimeällä ajellakkaa. Sompin kans sopaelemassa

_________________
Luokkasen Heikki se on joka ihtesä tässä häpäsöö, vaen sillätöenhän minä oon ollu jos kuinka kauvvvan...


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Vesikonharju
ViestiLähetetty: 08 Joulu 2018, 19:05 
Poissa

Liittynyt: 26 Helmi 2007, 13:26
Viestit: 1298
Paikkakunta: Juorupolku
Semmosia ne on sompit, jos lie sompailijatkin.

Lunni


Kaupungin kauppahallissa kohtasin kultivoituneen miehen. Tunnistin hänet kultivoituneeksi, sillä hänellä oli puolipitkät hiukset ja sifonkinen kaulaliina. Mieheksi hänet tunnistin siitä, että hänellä oli yllään musta pomppa, puolipitkä kuten hiuksetkin.

Mies istui kauppahallin leivoskahvilassa nauttimassa kahvia ja leivosta. Lyöttäydyin hänen seuraansa, sillä olin itsekin ostanut bebe-leivoksen ja kupillisen kahvia. Sitä paitsi ajattelin, että saattaisin vaikuttaa vähän itseäni paremmalta kultivoituneen miehen seurassa.

Mies hyväksyi minut pöytäseurakseen. Aloimme oitis jutella. Aluksi tietysti säistä ja niistä-näistä. Melko nopeasti minä aloin kuitenkin kertoilla miehelle miten paljon elämä Vesikonharjussa sapetti minua. Eihän siellä ollut kauppahalliakaan.

Mies kuunteli valituksiani jonkin aikaa, kunnes hän keskeytti minut huomauttaen, että minä muka syytän kaikista vaikeuksistani Vesikonharjua. Esitin vastalauseeni, mutta mikään mitä hänelle sanoin, ei muuttanut hänen kantaansa. Sitä paitsi hän oli sitä mieltä, että pienet paikalliset puutokset ja vaikeudet eivät nykymaailman ongelmien suhteen merkinneet hevonkukkua.

Olimme hetken aikaa hiljaa. Kultivoitunut mies kaatoi itselleen lisää kahvia pienestä annosastiasta ja tarjosi minullekin. Nyökkäsin. Ilmapiiri välillämme tuntui taas lämpenevän. Mutta se oli vain hetkellistä.

Nyt oli kultivoituneen miehen vuoro kertoa, mikä häntä maailman menossa huoletti. Miehen mielestä kuljimme kohti uutta jääkautta. Tämä oli minusta pöyristyttävää. Kaikki tiedemiehethän Yleisradion mukaan odottivat ilmaston lämpenevän. Sanoin sen miehelle, mutta hän vain naurahti ja sanoi:

– Tiedättehän te Yleisradion...

Sen jälkeen kultivoitunut mies esitti useita hämäriä tunnuslukuja, joitten valossa lähinnä hän itse uskoi jääkauden olevan tuloillaan. Miehen väitteitten pääasiallisin peruste olivat parin viime talven pitkät pakkasjaksot, runsaat lumisateet ja viivästynyt kevääntulo.

– Niin se jääkausi alkaa, mies totesi jonkinlaisena loppulausumana.

– Tuo nyt vielä todista mitään, minä vastasin happamesti.

Kultivoitunut mies ei tästä hätkähtänyt vähääkään. Luultavasti kaikki muutkin, joille hän oli väitteensä esittänyt, olivat kanssani samoilla linjoilla. Tottumus oli kasvattanut häneen varmuutta.

– Lyökäämme vetoa! hän sanoi. Mikäli minä pystyn osoittamaan Vesikonharjussa jotain hyvää ja mikäli pystyn osoittamaan selkeän merkin jääkauden tulosta, tarjoatte te minulle annoksen kahvia täällä kauppahallissa ensi perjantaina. Sopiiko tämä?

Minun oli helppo suostua. Sillä vaikka mies kykenisikin osoittamaan Vesikonharjusta jotain hyvää, kykenisin minä osoittamaan kotikunnastani vaikka kuinka paljon huonoa. Sitä paitsi varma merkki jääkaudesta olisi täysi mahdottomuus, sillä mitään jääkautta ei ollut tulossa.

* * *

Seuraavana perjantaina istahdin voitonvarmana kultivoituneen miehen pöytään kaupungin kauppahallissa. Mies oli ostanut itselleen vain pienen leivoksen eikä lainkaan kahvia. Hän taisi olettaa minun joutuvan tarjoamaan kahvit hänelle.

Mies hymyili minulle kultivoituneesti. Minä hymähdin takaisin.

Päätin vetää ensin esiin todisteeni Vesikonharjun kelvottomuudesta. Mies jaksoi tuskin kuunnella. Hän vilkaisi rannekelloaan, sitten kauppahallin kattoparruja, sitten oudosti kuluneita tuolinjalkoja. Lopulta mies keskeytti minut.

– Hyvä herra! Teillä on absessiona Vesikonharjun huonojen puolien etsiminen. Hankkiutukaa eroon pakkomielteestänne.

Koska aloin itsekin uskoa hänen ajatukseensa omista ajatuksistani, tartuin siihen mistä kiinni sain.

– Absessio? Tarkoitatte kai obsessio? En minä vaan tiedä mikä absessio oikein olisi.

Mies vaikutti närkästyneeltä. Hän puuskahti vain:

– Mitä väliä sillä nyt on? Uskon, että tiedostatte itsekin paatuneen Vesikonharju-antiapatianne.

Minä huomasin, ettei hän ollutkaan kovin kultivoitunut sivistyssanojen suhteen. Tässä olisi tilaisuuteni. Päätin iskeä heti:

– Onhan sillä nyt väliä puhutaanko vaikkapa abduktiosta vai obduktiosta! Ei pidä vähätellä kaikkea mitä tulee sanoneeksi.

– Abduktio vai obduktio? En minä tietääkseni sellaisesta ole mitään maininnut. Sitä paitsi a ja o sinne tai tänne. Eihän tässä hiuksia ole tultu halkomaan.

Meinasin huomauttaa siitä miten a ja o voivat viitata alphaan ja omegaan, mutta mies kaivoi esiin sanomalehden. Se oli tuore Vesikon Viesti. Sen myötä kultivoitunut mies esitti oman todisteensa jääkauden tulosta.

Lehdessä oli artikkeli jäämereltä Suomeen lentäneen lunnin löytymisestä. Muistin oitis Lofoottien jyrkkien lintukallioitten lunniyhdyskunnat tv:n luonto-ohjelmista. Olin toisinaan haaveillut niitten näkemisestä paikan päällä. Nyt tuo hauskannäköinen, paksunokkainen lintu oli havaittu Suomessa, vieläpä Vesikonharjussa. Lunnin arveltiin eksyneen Suomeen asti Jäämereltä lumimyrskyssä. Tietenkin kultivoitunut mies väitti sen olevan merkki jääkauden lähestymisestä.

Katselin lunnin kuvaa lehdestä. Lunni näytti sekin varsin kultivoituneelta, eräänlainen lentävä pingviini. Lehdessä kerrottiin, että lintu oli Vesikonharjussa otettu kiinni huonokuntoisena ja toimitettu hoitoon, jossa sille syötettiin muikkuja. Kun asiasta oli vielä ensimmäisenä uutisoinut Vesikonharjun paikallislehti, Vesikon Viesti, päätin tarjota kahvit kultivoituneelle miehelle ihan jo sen lunnin takia. Hän vuorostaan tarjosi minulle beben, hän oli näet itsekin lähtöisin Vesikonharjusta eikä siten ollut kanssani täysin eri kannalla.


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Vesikonharju
ViestiLähetetty: 11 Joulu 2018, 08:34 
Poissa

Liittynyt: 26 Helmi 2007, 13:26
Viestit: 1298
Paikkakunta: Juorupolku
Suu suden veressä


Haastattelua oli jatkunut jonkin aikaa. Haastattelija oli ikäiseni mies, nelikymppinen. Hän oli asiallisesti käyttäytyvä ja asialliselta näyttävä. Vaikutti kuitenkin siltä kuin hän olisi joutunut ponnistelemaan koko ajan haastattelun ylläpitämiseksi. Minusta tuntui, etten ollut hänen etsimäänsä tyyppiä.

Jossain vaiheessa haastattelija naurahti tahattomasti. En kiinnittänyt asiaan huomiota, koska se ei ollut mielestäni liian outoa. Keskustelu eteni väkinäisesti. Aloin niiskuttaa. Tuntui, että nenästäni valui jotakin, enkä voinut sille mitään.

– Onko sinulla nuha? haastattelija kysyi.
– Näköjään… minä vastasin. Vilkaisin eteeni pöydälle johon olin nojannut koko haastattelun ajan. Pöydällä lojuvat paperit olivat rasvaisten läikkien kirjomat. Nenästäni tipahteli kaiken aikaa lisää.

Haastattelija alkoi etsiä nenäliinaa työpöytänsä vetolaatikoista. Minä tutkin taskujani ja toisesta taskusta löysinkin jotain. Se oli kuitenkin vain eväsvoileipien kuljetukseen käyttämäni muovipussi, joka oli unohtunut taskuun pari viikkoa sitten. Haastattelija naurahti uudelleen ja veti pöytälaatikostaan esiin jonkin leveän ja paksun säämiskän, joka muistutti lähinnä isoa terveyssidettä.

– Vessat on tuolla käytävän päässä, hän opasti.

Pakenin ovesta kohti vessoja ja väistelin matkalla uusia haastateltavia, jotka jo odottivat vuoroaan käytävällä. Sulkeuduin vessaan. Peilin edessä koin kammottavan yllätyksen.

Vuotavan nenäni sijasta huomioni kiinnittyi aluksi silmiini. Iirikset olivat jakautuneet sivuille ja silmät kellersivät voimakkaasti. Keskellä oli mustuaisen tilalla kapea pysty viiru. Ajattelin, että olen varmaankin sairastunut ja mietin jo sairaalaan menoa. Silloin huomasin, että suuni oli täynnä tummaa verta. Purskautin veren suustani käsienpesualtaaseen ja huuhtelin sen pois.

Päätin liueta paikalta ja lähteä suoraan sairaalaan. Juoksin ulos rakennuksesta. Pihalla huohotin raskaasti ja minun oli pysähdyttävä hetkeksi. Aloin ajatella, että sairaalassa tietysti sanottaisiin, että minun olisi pitänyt hakeutua ensin kotipaikkani terveyskeskukseen ja saada sieltä lähete.

Tämän byrokratian pakottamana juosta hölkytin linja-autoasemalle ja nousin kotikuntaani menevään bussiin. Kuljettaja säpsähti minut nähdessään. Ilmoitettuani määränpääni hän kuitenkin suostui ottamaan minut kyytiin. Muut matkustajat hakeutuivat mahdollisimman kauas minusta. Bussissa yleensä vallinnut puheensorina oli vaihtunut säikähtyneeksi hiljaisuudeksi. Koko matkan ajan kuljettaja vilkuili minua taustapeilistä silmissään aito kauhu.

Perillä nousin ensimmäisenä bussista. Kaikki tuntuivat seuraavan jokaista liikettäni. Kävelin ulos ja bussiin pääsyä odottaneet koululaiset perääntyivät välittömästi viiden metrin päähän minut nähdessään.
Raskaasti huohottaen kävelin terveyskeskukseen. Omahoitajan huone oli tullut tutuksi monilta aikaisemmilta käynneiltä. Hoitaja oli lähellä eläkeikäänsä oleva täti, joka lässytti tätimäisesti, eikä aina malttanut kuunnella, mitä hänelle puhuin.

Koputin ovelle ja kuulin sisältä vastauksen Jaa-a! teennäisellä maneerilla. Avasin oven ja astuin sisään. Hoitaja sähläsi tietokoneen kanssa varmaan minuutin, ennen kuin malttoi kunnolla katsoa minua.

Hänen ensimmäinen katseensa oli täynnä pakokauhua. Seisoin hänen edessään huohottaen ja katselin miten hän yritti epätoivoisesti näppäillä hätäkoodia tietokoneelleen. Se ei vaikuttanut onnistuvan. Lopulta hoitaja koetti livistää ohitseni. Jostain syystä, josta en silloin vielä itsekään ollut perillä, tartuin kiinni hoitajaan ja painoin hänet lattialle.

Seuraavia hetkiä en osaa kuvailla. Muistikuvani eivät sovi sen käsitteellisen ajattelun kieleen, jota olin tottunut käyttämään. Tajusin vain, että muutamalla hurjalla hotkaisulla popsin koko hoitajan suihini. Sen jälkeen istahdin kylläisenä hänen entiseen työtuoliinsa. Röyhtäilin ja piereskelin aikani. Kuulin suustani petomaista maiskutusta ja suurten hampaitten vihaista lousketta.

Ulkona oli pilvinen iltapäivä. Minun sisälleni oli noussut yö. Mieleni teki ulvoa kuuta – eikä se kuu ollut mitään juustoa.


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Vesikonharju
ViestiLähetetty: 17 Joulu 2018, 10:53 
Poissa

Liittynyt: 26 Helmi 2007, 13:26
Viestit: 1298
Paikkakunta: Juorupolku
Kärhämön käki


Sitähän minä niille sanoin, että valittakaa vain isännöitsijälle, se vaikutti olevan tolokun immeinen. Kunhan eivät mene valittamaan emannoitsijalle. Se taas vaikutti kipakkaluonteiselta nillittäjältä, johon ei järkipuhe tehoa. Luulee kaiken järjen pesivän omassa päässään.

Enkä minä oikeastaan ymmärrä minkä takia on olemassa nämä parvekelasitukset, jos kerran viereiseltä parvekkeelta pääsee kurkkimaan minun parvekkeelle ja esittämään neuvojaan nukkumaanmenoajoista. Kun on tämmöiset summat maksanut kerrostalo-osakkeesta niin pitää sitä saada nukkua vaikka parvekkeella. Ja jos siinä sattuu kuorsaamaan, niin se on elämisen ääntä. Parempi se on kaikille, että haju lähtee elävästä, joka makaa parvekkeellaan kuin jostain raadosta. Viinanhaju ei suinkaan ole niin paha kuin mitä jotkut väittävät. Vanhasta viinasta ei voi olla kysymys, koska vastahan minä muutama tunti sitten korkkasin.

Kesäinen yö oli kirkkain ja vedet valvoivat tyyninä. Ainakin tyynempinä kuin naapurin naisväki, jonka yötä minun parvekkeella kuorsaamiseni häiritsi. Ei tällaisia kesäöitä kumminkaan ole kovin monta vuodessa. Eikä ihmisellä ole vuosiakaan määrättömästi. Niin että miksei saisi nauttia kesäyön lämmöstä omalla parvekkeellaan? Kun on maksanutkin siitä parvekkeesta ja uv-lasitukset päälle.

Aurinko oli melkein painunut läntisen metsänrajan taakse. Kohta se alkaisi nousta jostain kirkon takaa tai vieläkin peremmältä. Yö oli nyt juuri parhaimmillaan. Tai olisi ollut, jos ei olisi naapurin naisväki tullut unia häiritsemään. No, jos rollivat isännöitsijälle, niin siinäpähän rollivat. Viinaa oli vielä vähän jäljellä. Otin huikat.

Niin se oli. Entinen elämä. Nyt se on mennyttä. Kärhämällä käki kukkuu toisille. Siellä on kotipaikalla uusi isännöitsijä ja emannoitsija. Pitäisi olla hyvillään, että sen paikan joku osti ja sain tämän osakeasunnon keskustasta. Onhan tässä sauna ja parveke. Ja naapurit kaupan päälle.

Ennen tämän talon paikalla oli osuuspankki. Ja sen jälkeen paikallislehti, Vesikon Viesti. Taisi olla kunnan vuokratalojen konttorikin vielä. Ja autokoulu. Nyt on tämä asuintalo. Kuusi kerrosta osakkeita. Minun asunto on sen verran korkealla, että luulisi näkyvän kauas, mutta uusia kerrostaloja tähän nousee vastapäätä, ei siitä näy muuta kuin naapurit tien toiselta puolen. Sittenpähän pääsevät nekin valittamaan, kun talo valmistuu.

Vesikon Viestille minä tarjosin aikoinaan julkaistavaksi Vesikonharjun vappulehteä. Olin sen itse kirjoitellut joutessani. Kai se oli Vesikon Viestin mielestä liian rivoja juttuja sisältävä, kun sanoivat, etteivät näe mielekkääksi julkaista sitä, kun voivat omin voiminkin sellaisen väsätä. Ja tekivätkin niin. Wappulehti Vesikon Vitsin. Mutta ei siitä tullut niin hauska kuin minun lehteni olisi ollut. Sellaista väkisin väännettyä, kyläkollien nuhjuhuumoria, joka enemmän vituttaa lukiessa kuin naurattaa. Vähän niinkuin kotimaiset huumoriohjelmat, että saa miettiä missä se vitsi oikein mahtoi olla.

Minun lehti oli sellainen perinteisen wappulehden tyylinen vitsikäs rämpsäys. Harmi ettei tullut säästettyä siitä yhtään kopiota. Joskus löysin jonkun käsinkirjoitetun luonnoksen, jossa oli pikkuilmoituksia:

Varpusperän natsit: lähtö rasvaretkelle Haaparantaan torstaina Keskimmäisen Essolta. Uudet ja vanhat suorakätiset mukaan.

Mutkakosken martat: raminailta keskiviikkona kyläkoululla. Tule sinäkin, Tuula.

Kyläläiset hirvikeitolle kaatokodalle joulukuun kolmas päivä illan kähmeessä. Samalla vietetään metästyskauven lopettajaiset. Mitä ennen ensi syksyä kaatuu, siitä ei puhella. Kärhämön erä.

Jotain semmoisia juttuja siinä oli. Ainakin niissä oli jokin vitsintynkä erotettavissa. Muistelen, että seassa oli joku ihan hauskakin kirjoitus, jossa hahmoteltiin Vesikonharjuun uutta, suurkaupunkimaista keskustaa. Uusi Vesikonharju sijoittuisi Vesikkojärven rannoille. Sinne kuljettaisiin metrolla, mutta se metro kulkisi samoja maanteitä kuin linja-autot, ikkunat vain olisi maalattu mustiksi, niin että tuntuisi kuin kuljettaisiin maan alla. Tai syksyn rapakeleillä. Vesikkojärvelle rakennettaisiin pilvenpiirtäjiä. Vesikonharjun pienen asukasluvun vuoksi niistä ei tulisi kovin korkeita. Imagokonsulttien ehdotelman mukaan pilvenpiirtäjät nimettäisiin kotimaisen tekonokian huippusaavutusten mukaan. Isompi olisi nimeltään Mobira ja pienempi NMT. Kännyköissähän pieni koko oli ennen aikaan tavoiteltava ominaisuus. Niinpä Vesikonharjun pilvenpiirtäjätkin olisivat maailman matalimpia pilvenpiirtäjiä.

No, se oli sitä aikaa. Nyt alkaa Vesikonharjussa keskusta muistuttaa mobiramehtää. Tyylikästä katsella. Samankokoisia laatikoita yläkylä täynnä. Mutta onpahan sentään lasitetut parvekkeet, joilta voi neuvoa naapureita miten pitää käyttäytyä.


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Vesikonharju
ViestiLähetetty: 17 Joulu 2018, 10:54 
Poissa

Liittynyt: 26 Helmi 2007, 13:26
Viestit: 1298
Paikkakunta: Juorupolku
Sopimattomuus


Vaimoni ja minä olemme olleet naimisissa jo kolmekymmentä vuotta. Liitostamme sukeutui aika tavanomainen. Lapset kasvatettiin ja he muuttivat pääkaupunkiseudulle, mitäpä he Vesikonharjulla tekisivät. Tänne jäävät vain kaikkein ressukkamaisimmat.

Elämme jokseenkin tyytyväisinä päiviemme kallistuessa keski-iän työntäyteisistä vaiheista kohti ehtoopuolta. Pitkän parisuhteemme erikoispiirteenä on se, ettei meidän enää juurikaan tarvitse sopia asioista keskenämme. Tuntuu kuin tietäisimme toistemme toiveet ja tavoitteet sanomattakin. Yhteinen kokemus elämästä saman katon alla lienee tähän syynä.

Koska vaimo on herkkäuninen ja herää siihen kun minä kääntyilen vuoteessa, nukumme nykyään eri huoneissa. Saunassa käymme samaan aikaan, mutta peseydymme eri aikaan. Ruokapöydässä istumme eri puolilla pöytää ja pidämme jalat omalla puolellamme kumpikin. Olohuoneessa vaimo istuu sohvalla, minä nojatuolissa. Olemme tottuneet siihenkin, että tv:n mainoskatkojen aikaan syntyy jääkaapille kahden hengen muodostama ruuhka, kun vaimo ottaa jukurttia ja leseitä ja minä sillisipulivoileipää ja kotikaljaa. Sen enempää asioista sopimatta ojentelemme tavaroita toisillemme tietäen mitä toinen haluaa. Hiljaisuutta rikkovat vain välipalajärjestelyjen tutut, jokailtaiset äänet.


Eräänä syksyisenä sunnuntaipäivänä kävimme sitten kävelyllä Kuoppakönkäällä, luonnonpuistoksi ja ulkoilualueeksi rauhoitetulla harjualueella. Ihastelimme harjujen suppamaastoa ja päätimme laskeutua Varviaislammen rantaan. Syvän supan pohjalle syntynyt Varviaislampi on erämaalampi ihan kirkonkylän tuntumassa. Ohiajotien äänet kantautuvat sinne vaimeina, ilma tuntuu viileältä ja lampi kimaltelee harmaanvihreänä. Sinä päivänä lammen yllä lenteli isoja sudenkorentoja.

Kuljimme lammen ympäri kiertävää polkua ja katselimme veden kalvoa, sudenkorentoja, jyrkästi lampea kohti viettäviä rinteitä ja komeata kuusikkoa, joka niillä rinteillä kasvoi. Huomasimme, että lammen pinnassa alkoi tapahtua jotain. Se ei vaikuttanut mitenkään dramaattiselta tai äkilliseltä, oltiinhan sentään Vesikonharjulla. Tajusimme, että lammen pintaan nousi jotain lammen veden väristä limaista mönjää. Se osoittautui limaolioksi, joka täytti lammen pinnan kauttaaltaan.

Tuijotimme limaoliota pitemmän aikaa. Sitten minä sanoin vaimolle:

– Se on limaolio.
– Niin taitaa olla. Onpas se iso.
– Täyttää lammen reunoja myöten, minä sanoin.
– Siltä vähän näyttää, sanoi vaimo.

Tällä tavalla me yleensä keskustelimme. Minä sanoin jotain ja sitten vaimo vahvisti sen tai saattoi jotenkin laventaa sanomaani. Siinä oli jotain kalevalaista. Mitä pitempään katselin limaoliota, sitä enemmän minusta alkoi tuntua, että sekin katseli minua. Ja vaimoa tietysti myös. Tämä ei tosin ollut sikäli mahdollista, että oliolla ei ollut silmiä eikä kai muitakaan aistinelimiä. Mahtoiko aivojakaan olla? Sanoin vaimolleni:

– Tuntuu kuin se katselisi meitä.
– Niin minustakin tuntuu, vaimo vahvisti.
– Vaikka eihän sillä ole silmiäkään, minä sanoin.
– Eipä tosiaan olekaan, vaimo sanoi hieman yllättyneenä. Erikoinen olio.
– On tosiaan, minä sanoin.

Jonkin aikaa oliota katseltuamme läksimme liikkeelle. Teki jo mieli päiväkahvia. Olio painui pinnan alle ja vähäisen väreilyn ja kuplimisen jälkeen veden pinta asettui taas tyyneksi, niin että ympäröivät kuuset ja lentelevät sudenkorennot heijastuivat lammen kalvosta.

Sanoin vaimolle, että olemmekohan mekin niinkuin tuo limaolio. Että tunnemme toisemme sen kummemmin asioista sopimatta niinkuin se näkee meidät ilman silmiä. Vaimo sanoi, ettei ihan tarkalleen nähnyt yhteyttä meidän ja limaolion välillä, mutta arveli silti ymmärtävänsä mistä minä puhuin. Sitten hän ehdotti, että ostettaisiin kotimatkalla kaupasta vaniljakastiketta, niin hän laittaisi illaksi omenahyvettä.

– Kuulostaa hyvältä, minä sanoin.


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Vesikonharju
ViestiLähetetty: 18 Joulu 2018, 14:13 
Poissa

Liittynyt: 26 Helmi 2007, 13:26
Viestit: 1298
Paikkakunta: Juorupolku
Maailmoista suurin

Vietin elämäni alkutaipaleen Persijärvellä. Lapseni haaveilin työstä farkkumyymälässä. Paikkakunnalla toimi silloin tehtaanmyymälä ja siellä vieraili usein ostosmatkailijoita muualtakin. Sitten tehdas lopetettiin ja myymälä myös. Sen jälkeen Persijärvellä ei ollut mitään kiinnostavaa. Vartuttuani aikuiseksi halusin uusiin ympyröihin ja muutin Vesikonharjuun. Sanoin kavereille lähteväni Persijärveltä maanpakoon. Muutaman vuoden Vesikonharjussa asuttuani kaverit eivät enää olleet tuntevinaan minua, sanoivat korkeintaan että ”mitäs vesikonharjulainen”.

Vesikonharjusta en juuri kavereita löytänyt. Paikkakunta tuntui jotenkin juuttuneen lähtökuoppiinsa. Asiat eivät kehittyneet. Samat ihmiset norkoilivat kauppojen auloissa päivästä toiseen. Keskustaan rakennettiin tasakattoisia marketteja ja parkkipaikkoja. Lopulta Vesikonharjun keskusta näytti isolta parkkialueelta, johon oli pystytetty ruokakauppoja, että eläkeläisillä olisi paikkoja missä pelata hedelmäpelejä ja katsella ohikulkijoita. Mitään erityisempää suurta maailmaa en Vesikonharjusta löytänyt. Tosin sain sieltä työpaikan ja kaupunkiin oli lyhyt matka moottoritietä pitkin.

En ollut hyvä löytämään seuraa. Naisystävää ei elämääni ilmaantunut. Ehkä olin liian ujo enkä uskonut itseeni. Työpaikkakin hävisi alta pois, kun toiminta hiipui ja viimein loppui kokonaan. Vesikonharju kasvoi, sen väkiluku nousi Itä-Suomen kunnista suurimmaksi isojen kaupunkien jälkeen. Muuttovoittoinen kunta elätti ison joukon ihmisiä, mutta minä tunsin itseni siellä yksinäiseksi.

Vesikonharjun luonnon merkittävä piirre ovat soraharjut, joita löytyy ihan läheltä kunnan keskustaakin. Tunnettu harjualue on Kuoppaköngäs, jossa on hienot ja hyvin hoidetut ulkoilualueet. Osa harjuista on joutunut jo kauan sitten soranoton kohteeksi, valtavat soramontut koristavat kunnan tasakattoisen parkkipaikkakeskustan reunamaa – tosin moottoritien toisella puolen. Kuoppakönkään ja soramonttujen alue on ulkoilualueena erinomainen, joten kuljeskelin usein siellä. Alueella on frisbee golf -rata, pururatoja ja talvella tietysti hiihtolatuja sekä Notkon hyppyrimäki. Olin Persijärvelläkin nauttinut metsissä vaeltelusta ja siihen tarjoutui mainio mahdollisuus Vesikonharjussa.

Minua kiehtoivat Kuoppakönkään alueella olevat supat. Suppa on jääkauden aikana soraharjuun syntynyt syvä, kraaterimainen kuoppa, jonka pohjalla on toisinaan lampi. Usein kuljeksin suppien reunamilla ihmetellen noita harjukuoppia, jotka ovat kuin suuria avoimia luonnonhautoja. Toisinaan laskeuduin supan pohjalle. Ilma tuntui siellä viileämmältä, ohiajotien melu vaimeni ja minut valtasi outo tunne kuin olisin laskeutunut hautaan tämän maailman melusta, pois siitä mikä ei minulle mitään tarjonnut. Ne olivat hyviä hetkiä. Niinä hetkinä tunsin olevani ystävällisessä paikassa. Mutta meni aikansa ennen kuin käsitin miksi.

Kun työttömyyttä oli kestänyt riittävän pitkään, minulle järjestettiin työtä työllistämismäärärahoilla. Olin tietenkin huojentunut, sillä talouteni tarvitsi kaiken avun mitä saatavissa olisi. Työstä saadun palkan turvin pystyin tekemään muutamia pitkään panttaamiani hankintoja.

Kaikki ei kuitenkaan sujunut hyvin. En löytänyt työstäni ketään juttukaveria, kukaan ei ottanut minua porukkaansa, vaikka joukossa vaikutti olevan myös muualta muuttaneita. Koko työssäoloni ajan elin kuin muukalainen muitten keskuudessa. Tein työni, mutta mitään inhimillistä kontaktia ei syntynyt.

Uskon, että olisin kestänyt vastoinkäymiset työtoverisuhteissa hiljaa tilanteeseen sopeutuen, kuten olin jo sopeutunut moneen muuhunkin vastaavaan seikkaan elämässäni. Pahaksi onnekseni jouduin omituisiin kahnauksiin kotitaloni lasten kanssa. Kerrostalossa, jossa asuin, eleli verraten kovaäänisiä poikia ja tyttöjä. Heidän käyttäytymisessään oli kosolti raakalaismaisia piirteitä kuten rääkyvä äänenkäyttö ja piittaamattomuus toisten tunteista. Tiesin, ettei aikuisen sovi pahemmin ärsyyntyä lasten käytöksestä, joten annoin monen jutun mennä ohi korvieni. Kotitalon pihaan tulo ei tuntunut kotiinpaluulta vaan vankileirin piiriin saapumiselta. Herjaavat huutelut ja erinäinen jäynän teko alkoivat vähän kerrassaan kypsyttää mieltäni.

Lisäksi kauppareissuissa alkoi ilmetä samoja piirteitä. Kauppojen auloissa norkoilevat seniorikansalaiset osoittelivat minua sormellaan ja naureskelivat keskenään. Ehkä jossain tilanteessa, jossa elämääni olisi sisältynyt myös myönteisiä kokemuksia siilinjärveläisten parissa, olisin voinut kestääkin tällaisen käytöksen ja vielä kassatyöntekijöitten huvittuneet, merkitsevät vilkaisut, mutta kun päällekaatuvat kokemukset olivat niin murskaavan voittopuolisesti kielteisiä, alkoi mittani täyttyä.

Sinnittelin jo työllistämistyöni lopulla ja yritin unohtaa murheeni lainaamalla itselleni luettavaa Vesikonharjun kirjastosta. Tartuin pahaa aavistamatta Minna Canthin novellivalikoimaan. Huomasin kirjan olevan aika pahasti tuhrautunut, joltain oli tainnut hölähtää lukiessa teet tai kahvit kirjan päälle. Teksti oli kuitenkin luettavissa, joten otin kirjan lainaan. Jaksoin kuitenkin lukea vain muutaman novellin ja lopulta minun oli palautettava kirja osittain lukemattomana, sillä sairastuin flunssaan. Ilmoitin työpaikalle olevani sairaana.

Palautin kirjan kirjastoon ja menin apteekkiin ostamaan särkylääkettä. Kun astuin sisään apteekkiin, myyjä säntäsi luokseni kuin pois ajaakseen. Tarpeettoman kovaa puheääntä käyttäen hän kyseli millaiseen vaivaan olin lääkettä hankkimassa. Koska kyseessä oli itsepalveluapteekki, olisin varmasti löytänyt särkylääkkeen omin nokkineni, vaikka se nokka nyt vähän tuppasi vuotamaankin. Minua ärsytti se, että apteekissakin minusta tehtiin suuri numero. Jos olisin tullut ostamaan voidetta peräaukkooni, myyjä olisi varmasti kiekunut vielä kovemmalla äänellä. ”AI PERÄAUKKOVOIDETTA! ONKO TUTTU TUOTE?”

Ärsyyntyneenä menin kotiini. Onneksi lapset eivät olleet pihalla, kun saavuin perille.

Lepäsin sen päivän ja seuraavan. Flunssa alkoi helpottaa. Posti toi minulle kirjeen kirjastosta. Siinä mainittiin palauttamani kirjan olleen niin huonossa kunnossa, että minun pitäisi korvata se. Tämä ei parantanut mielialaani, joka oli sairastamiseni aikana lievästi kohentunut. Soitin kirjastoon ja kerroin kirjan olleen siinä kunnossa jo sen lainatessani. Minua ei uskottu. Minulle sanottiin, ettei kirjastossa pidetty niin huonokuntoisia kirjoja hyllyssä ja että minun on korvattava se kirja. Minä väitin, että jos valitaan mikä tahansa kymmenen hyllymetriä kirjastosta, löydetään sieltä ainakin kymmenen huonokuntoista kirjaa ja etten minä aio korvata sellaista kirjaa, jonka joku toinen on tuhrinut. Kirjastonhoitaja ei uskonut minua. Minä kieltäydyin silti korvaamasta kirjaa. Suljin puhelimen suunnattoman harmituksen vallassa.

Seuraavana päivänä menin työhön. Oli jo perjantai. Minua katseltiin vähän nenänvartta pitkin, aprikoitiin sitä, olinko oikeasti ollut sairaana. Ehkä niiskutukseni ja rykimiseni tulkittiin merkiksi toipilaisuudesta, en tiedä.

Lauantaina toivuin sängyn pohjalla perjantaipäivästä. Illalla söin keittoa ja tunsin hiljalleen vahvistuvani. Sunnuntaina paistoi aurinko. Oli kirkas syyspäivä. Liput liehahtelivat Aleksis Kiven kunniaksi. Yritin muistaa jonkun Aleksis Kiven runon. Mieleen tuli vain Simeoni liuhuparta, valittaa se ”ihmisparka, syntinen saatana kurja.” Vilkaisin vuoroin kirjaston kirjettä, vuoroin itseäni peilistä. Kävin ajamassa partani ja päätin lähteä kävelylle, että reipastuisin.

Pihalla lapset rankuttivat jotakin ja viskasivat kävyllä, mutteivät osuneet. Tulkitsin sen torjuntavoitoksi, vaikka koetin olla kuin en olisi huomannut mitään.

Kuljin hitaasti, nautin raittiista ilmasta, joka ei nyt tuntunut pahalta hengittää. Olin selvästi paranemaan päin. Ylitin Vesikonjoen kuten Caesar muinoin Rubicon-joen. Arpa oli heitetty. Suunnistin kohti Kuoppaköngästä.

Koska olin vielä toipilas, päätin kulkea helppoa reittiä. Alitin moottoritien kuten Vesikonharju alitti kaiken kohtuuden palveluasenteessaan. Saavuin soramontuille. Minua vastaan tuli puolenkymmentä turvapaikanhakijaa, nuoria miehiä, joka keskustelivat vilkkaasti keskenään. Äänenkäytöstä päätellen kyseessä oli kiivas poliittinen debatti tai sitten miehet olivat vain samaa sarjaa kotitaloni lasten kanssa.

Yksi miehistä löi ohikulkiessaan kyynärpäänsä vasten minun kyynärpäätäni. ”SINÄ PERUSSUOMALAINE!” hän huusi jälkeeni ja kaikki miehet nauroivat. Vaikka tilanne oli molemmin puolin silkka vahinko ja miehet luultavasti laskivat leikkiä, koin jälleen kerran vahvan pettymyksen aallon sisässäni. En halunnut kääntyä ja mennä vaatimaan hyvitystä, tunsin vain, että minä olin niin yksin tässä soramontussa, etteivät edes turvapaikanhakijat sellaisesta mitään tiedä. Eivät ainakaan nuo miehet, joilla on tovereita jopa täällä vieraalla maalla.

Vaelsin hitaasti Kuoppakönkään maastoon. Metsä kohosi ympärilläni ja saavuin supan reunalle. Miettimättä painuin alas, kuin hautaan, rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva. Supan pohjalla, sen hiljaisessa sylissä, josta maakin oli paennut, minä puristin raivoissani käteni nyrkkiin ja olin vähällä kirota täyttä kurkkua, mutta äkkiä huomasinkin lausuvani hiljaa: ”Persijärvi.”

Miten usein olikaan vanha äitini muistuttanut minua, että lapsuudenkodissani olisi aina huone minua varten, että olisin aina tervetullut takaisin. Hiljaisuus supan pohjalla oli kutsu takaisin kotiin. Sen tajuttuani oloni alkoi helpottaa. Ja kun työni oli tehty, jätin Vesikonjarjun parkkipaikkoineen ja marketteineen. Suuri maailma sai väistyä elämästäni sen maailmoista suurimman – kodin – tieltä.

Supasta ylös kömpiessäni alkoivat ajatukseni muuttua. Mikäs tuhlaajapoika minä muka olin? Olin tuhlannut vain omaa elämääni muuttamalla Vesikonharjuun. Mikä onni minua muka odottaisi vanhempieni kodissa, peräkammarin tunkkaisessa yksinäisyydessä? Kyllästyisin vanhempiini ja he minuun.

Päästyäni supan reunalle, oli päättänyt, etten palaisi kotiini. Kun kerran Vesikonharju oli kohtaloni, minä voisin ihan samalla mitalla muuttua Vesikonharjun kohtaloksi. Supersankariksi en ryhtyisi, siihen eivät voimani riittäisi. Mutta ehkä olisi kumminkin jokin konsti, jolla maksaa edes jotenkin takaisin kohlut kohtalon.

Kotimatkalla kiinnitin sattumalta huomiota lyhtypylvääseen kiinnitettyyn ilmoitukseen, jossa joku etsi kadonnutta kissaansa. Ehkä tämä olisi minun keinoni, ryhtyisin toimittamaan lyhtypylvässanomia.

Samana iltana laadin ensimmäisen ilmoitukseni, päädyin iskevään lööppityyliseen valeuutisointiin.

Kovaotteista koirakuria: vesikonharjulainen mies söi mieluummin koiransa paskat kuin keräsi ne talteen.

Ajattelin aloittaa sillä, koska tuskinpa kukaan arvelisi kerrostaloasukin harmittelevan tienvarsien siivoamattomia koiranjätöksiä. Näin jäljilleni ei heti päästäisi. Tulostin ilmoituksen muutamana kappaleena ja kävin kiinnittämässä laput lyhtypylväisiin eri taajama-alueille. Vähän minua jännitti, kun en pitkään aikaan tiennyt miten ilmoitukseni oli otettu vastaan. Lohduttauduin sillä, että tuskinpa kissansa kadottaneillekaan paljoa soitellaan. Enkä minä sitä paitsi ollut laittanut ilmoitukseeni mitään yhteystietoja.

Seuraavaksi otin kantaa juorukellojen istuskeluun kaupoissa:

Vesikonjarjun päivittäistavaraliikkeet ryhdistäytyvät: Nollatoleranssi kaupojen aulassa maleksimiseen. Vartijat poistavat asiattomat rupattelijat niska-perseotteella.

Kokeilin myös seurakunnan esirukouspyyntöjen esittämistä netissä anonyymisti. Koska Jeesuskin oli kehottanut krisuja rukoilemaan vainoojiensa puolesta, pyysin:

Herra, auta niitä ihmisiä, jotka vainoavat toisia ihmisiä – syystä tai ilman syytä.

Raportoin lyhtypylväsilmoituksissani myös kirkossa tavattavasta ilmiöstä, kirkossakävijöitten arvioijista:

Vesikonharjun kirkoissa on uutena käytäntönä kirkossakävijöitten arviointi. Arvioijat pujahtavat kirkkoon muina miehinä ja tarkkailevat toisten laulutaitoa, rukoilua ja mukanaoloa jumalanpalveluksen ylös-alas-äksiisissä. Heikoimmista kirkossakävijöistä ilmoitetaan kirkkoneuvostolle, joka saattaa passittaa kirkkovieraan jatkoripariin. Jatkoriparista kieltäytyjälle voi seurauksena olla roima korotus kirkollisveroon tai pakollisia osallistumisia kirkkokuoron harjoituksiin.

Läheiseen sotilaslennostoon, jonka hornetit jyrisivät usein taivaalla kuin olisi ollut tosi kyseessä, lähetin sähköpostina kysymyksen:

Näkyykö niistä horneteista päiväsaikaan Linnunrata, kun te niin myötäänsä niillä lentelette?

Otin kantaa myös lastenkasvatukseen, mutta niitä ilmoituksiani en voi tässä julkaista, sillä en tahdo nostattaa mitään syytösten myrskyä itseäni vastaan. Ja vaikka koko ilmoittelusta tuskin oli kovinkaan näkyvää hyötyä, niin antoihan se minulle jotain puuhastelemista, jonka kautta tunsin olevani mukana vesikonharjulaisessa keskustelukulttuurissa. Sitä paitsi olin jotenkin huomaavinani, että syrjäisillä alueilla, kuten metsissä, ei enää liikkunut kovin monta ihmistä, varsinkin koiranulkoiluttajien määrä oli romahtanut, mikä ilahdutti minua, joka nautin pääosin omasta seurastani.


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Vesikonharju
ViestiLähetetty: 18 Joulu 2018, 14:15 
Poissa

Liittynyt: 26 Helmi 2007, 13:26
Viestit: 1298
Paikkakunta: Juorupolku
Hirveä rauha

Allegoria Vesikonharjusta

(Allegoria tarkoittaa jonkin asian esittämistä vertauskuvien verhoamana. Allegorian tarkoitus on esittää kuvailun kohde tavallisesta poikkeavassa valaistuksessa, jolloin sitä voidaan tarkastella ikään kuin uusin silmin.)

Tämä polku on hyvä paikka asua, rauhan tyyssija oikein. Monesti ovat vieraat sanoneet, että kyllä täällä on hirveän rauhallista, on kuin hautuumaalla. Tällainen puutarhalähiö on viihtyisä, täällä on tilaa, tontille voi istuttaa yhtä sun toista ja on sitä istutettukin. Syksyt menevät haravoidessa, jos ei älyä kaataa lehtipuita pois niin kuin minä olen tehnyt. Työtä silti riittää, kesällä ruohonleikkuuta ja talvella lumitöitä. Niitä varten olen hankkinut moottoroidun lumiauran. On siinä linkokin, mutta sitä ei oikein voi käyttää, kun se menee tukkoon ja saattaa lumet lennellä minne sattuu.

Omalle tontille rakensin grillikatoksen ja aitan. Aitassa voi kesällä yöpyäkin. Lapsenlapset tykkäävät siitä, ovat vähän niin kuin mökillä ukin kanssa. Vaimo minulta kuoli melkein kymmenen vuotta sitten. On uusi kaveri jo löytynyt, löytyi melko äkkiä, sururyhmästä. Ollaan molemmat leskiä ja ymmärretään toisiamme. Eläkkeellä jo ollaan molemmat. Minulla tosin teettää työtä tuo pihan hoito. Sen lisäksi teen polttopuita milloin satun lähiseuduilta saamaan halvalla tuulenkaatopuita. Nykyäänhän niitä riittää, kun on noita myrskyjä.

Aika monet tällä polulla ovat jo eläkkeellä. Nuoriakin on muuttanut ihan mukavasti, mutta en ole heihin erityisemmin tutustunut. Naapurissa on semmoinen outo tyyppi, josta ollaan porukalla yritetty päästä eroon. Saatiin jo se härnättyä muuttamaan muualle, mutta se muutti takaisin, kun ei saanut taloaan myytyä. Harmittaa tuommoinen, laskee alueen arvoa. Kyllä ennen oli sentään paremmin, kun höyrähtäneille oli Luutaharjussa oma talonsa ja vielä iso sellainen. Nyt ne ovat kaikki vapaalla jalalla, ei niistä tiedä mitä ne keksivät.

Muuten täällä kyllä pärjäilee oikein mukavasti. Naapureista useimmat ovat vanhoja tuttuja, tämän polun alkuperäisiä asukkaita. Samaan aikaan rakennettiin talot ja nähtiin miten seutu alkoi elää. Tämä on meidän ansiotamme isolta osin, että tällainen seutu on näille nurkille noussut.

Minuun luotetaan naapurustossa. Käyvät meillä katsomassa miten asiat pitää hoitaa, laajemmaltikin. Muilta lähialueen kujilta ja poluilta käyvät kylässä meillä ja minä kerron mielelläni miten pitää toimia, että saavat seutunsa siivottua samalle mallille kuin meillä. Lapsenlapset ostivat minulle semmoisen paidankin missä lukee ”ISÄNTÄ”. Ihan oikein ovat oivaltaneet.

Toisinaan sitä toivoisi vähän enemmän arvonantoa meitä omakotiasujia kohtaan. Veroja on maksettu vuosikaudet, mutta mitä niilläkin uhrauksilla saa? Saadaan elättää työttömät ja kyvyttömät, siinä on kiitos kaikesta. Palkat nousee, mutta nouseekos eläkkeet? Sitten tänne tulee noita hyysättäviä niin kuin tuohon naapuriin, väkeä, jotka ei työssä käy, mutta ovat yhteiskunnalta kaiken valmiina vaatimassa. Muuta eivät saa aikaiseksi kuin lapsia. Ja viinapullot kilisee kun kaupassa ramppaavat. Mutta eiköhän niistä päästä kun porukalla pehmitetään. Nimilistat on jo valmiina ja kriisipalaverit naapuruston kanssa pidetty. Kun johtavat sulamisvedetkin kunnan viemäriin. Me muut ajetaan lumet takapihalle, mistä ne sulaa pururadalle, pysyy purut pehmeinä.

Pensasaidasta on välillä tehnyt mieli luopua. Siitä kun tulee syksyisin lehteä. Lehtipuhallin on kyllä hyvä olemassa, mutta kauheeta ääntä se pitää. Veivät kaatopaikatkin niin etäs meiltä, että menee jo bensoihin kaameet rahat. Tiedä sitten milloin taas sitä bensan hintaa nostavat. Syrjäseutuja kuritetaan, vaikka mehän tämä maa ollaan rakennettu.

Kun joskus katselen itseäni peilistä, näen aikamoisen körilään. Vaikka peili onkin iso, niin hyvä kun miehen kuva raameihin mahtuu. Ei minun elämäni illassa ole tai jos onkin, niin ilta on vielä nuori.


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Vesikonharju
ViestiLähetetty: 19 Joulu 2018, 09:55 
Poissa

Liittynyt: 26 Helmi 2007, 13:26
Viestit: 1298
Paikkakunta: Juorupolku
SUSIPÄÄ


Minulle tarjottiin aso-kotia rivitalosta himoitulta Kuhnulan alueelta. Ihmettelin miten sain tarjouksen, vaikka minulla oli niin suuri jonotusnumero, mutta päätin lähteä katsomaan asuntoa.

Tiesin Kuhnulan suunnilleen, uusia taloja, rivitaloja, omakotitaloja, alakoulu, päiväkoti ja pari kehitysvammaisten palvelukotia. Lähistöllä Abc ja Osto-Myömälä. Vesikonharjun keskustaan reilu kilometri ylämäkeä. Ei ehkä paras paikka tulvan sattuessa, mutta muuten ok.

Menin paikalle jalkaisin, sillä autoa en omistanut. Suurin osa rivitalon asunnoista kuului olevan kolmioita ja neliöitä, lapsiperheitten asuntoja. Muutama kaksiokin sekaan oli rakennettu, ehkä nuorille pareille, mutta minä olin yksineläjä.

Vähän minä pelkäsin, että pihamaa olisi täynnä penskojen rääkymistä ja kiljumista. Kun saavuin paikalle, oli heti parkkipaikalla vastassa pari pientä poikaa. He olivat riisuneet paitansa, vaikka ilma oli viileä ja tuulinen. Pojat piirtelivät sormillaan sarvipäitten kuvia parkkipaikalla olevan auton pölyiseen kylkeen. He tervehtivät minua yrittäen epäilemättä harhauttaa minua, niin etten huomauttaisi tuommoisen piirtelyn luvattomuudesta. Ei onnistunut. Minä kehotin heitä lopettamaan.

– Joojoo... pojat vastasivat jalkoteriään katsellen.

Kun olin kävellyt riittävän pitkälle heidän ohitseen, he alkoivat huudella jälkeeni:

– Susipää! Susipää!

Siinä se taas kuultiin, mikä elämässä on tärkeää. Ei niinkään oikein lausuminen vaan satuttavat sanat. Onnittelin itseäni siitä, etten omistanut autoa.

Minulle tarjottu asunto sijaitsi talon päädyssä, se rajoittui puistoon. Ihmettelin miksi kaksio oli sijoitettu paikkaan, joka tuntuisi soveltuvan paremmin perheasunnolle, niin että vain yhdet naapurit joutuisivat kärsimään talon päädystä kajahtelevista elämän äänistä. Onnittelin kuitenkin itseäni uudelleen, kun sellaista asuntoa tarjottiin nyt minulle.

Kun välittäjä tuli paikalle, olin jo melko varma siitä, että ottaisin asunnon. Välittäjä katseli minua syrjästä ja vaikutti oudon varautuneelta. Ajattelin sen johtuvan siitä, että hän oli nuori nainen ja minä keski-ikäinen miekkonen. Ei ehkä ollut helppoa tälläytyä tyhjään asuntoon tämmöisen asiakkaan kanssa. Tilat olivat pääosin siistissä kunnossa, joissain seinissä oli pitkiä naarmuja, arvelin asunnossa majailleen kissan. En pitänyt moista pikku juttua kovin merkittävänä, vaan päätin lyödä kaupat lukkoon heti. Välittäjä vaikutti ilahtuneelta ja hämmästyneeltä, kun ilmoitin ottavani asunnon. Koska asunto oli tyhjillään, pääsin muuttamaan jo seuraavassa kuun vaihteessa.

Kotimatkalla käväisin kahvilla Osto-Myömälässä, josta sai kupin kahvia eilisellä pullalla vain euron hintaan. Tunsin itseni menestyjäksi.

Muutto sujui vaivattomasti, muuttoauton mies oli reipas kantamaan huonekaluja, eikä minulla niitä niin paljoa ollutkaan. Kannattaa käyttää muuttolaatikoita, niillä saa tiettyyn paikkaan tarkoitetut tavarat nätisti yhteen, mikä helpottaa kuorman purkamista ja uuden kodin järjestelyä. Illalla saunoin ja saunasta tultuani katselin uutta kotiani, johon huonekalut ja tavarat olivat asettuneet paikalleen kuin olisivat siellä aina olleet. Ikkunasta seurasin miten pihavalot syttyivät hitaasti ensin kauniin punertavina, sitten sinisen ja vihreän sävyisinä loistaen lopulta kirkkaan valkoista valoa.

Yöllä heräsin omituisiin tassutteluääniin. Ne kuuluivat ulkoa, kuulosti siltä kuin joku isompi elukka olisi kuljeskellut pihalla aivan seinän vieressä. Nousin ylös ja katsoin makuuhuoneen ikkunasta pihalle. Pihavalo loisti eikä ketään tai mitään näkynyt liikkuvan. Kävin tarkastamassa asian muistakin ikkunoista. Kun mitään ei näkynyt palasin vuoteeseeni, kello oli neljä. Olin väsynyt muutosta ja saunasta, joten nukahdin heti uudelleen.

Seuraavina öinä nukuin vaihtelevasti. Toisinaan olin jälleen kuulevinani samoja tassutteluääniä, mutta kun en koskaan nähnyt mitään liikkeellä, kyllästyin ääniin ja aloin nukkua niistä välittämättä. Kunnes eräänä syysyönä jotain tapahtui.

Nukuin levottomasti jo jonkin aikaa, oli perjantain vastainen yö, työviikko oli ollut rasittava. Tarvitsin unta. Neljän aikoihin heräsin siihen, kun tassuttelun jälkeen kuului voimakas raapaisuääni minun asunnostani. Jokin iso eläin murisi ja huohotti lähelläni.

Kohottauduin istualleni. Kuuntelin tarkkaan. Arvelin nähneeni painajaista, mutta halusin varmistua siitä, sillä olin säikähtänyt enkä saisi unta ellen tarkastaisi tilannetta. Varovasti kuin pelästynyt lapsi minä nousin vuoteestani. Mitään ääntä ei enää kuulunut.

Jätin yöpöydän valon palamaan ja kävelin eteiseen. Pitkän käytävän päässä näkyi korkea peili, johon heijastui kuva. Mutta se ei ollut minun kuvani. Tunsin sykkeen korvissani, oman vereni sykkeen. Pakottauduin astelemaan kohti peiliä. Sieltä katseli minua nuori poika, tummiksi paahtuneet kasvot, mustat, lyhyeksi leikatut, tarkoin kammatut hiukset, tummanruskea puku kuin aikuisella. Poika katseli minua, kuva oli elävä, näin hänen silmiensä liikkeen, kun hän arvioivasti katseli minua.

Sydämeni jyskytti, kuljin eteenpäin, halusin saada tietää kuka poika oli ja mitä hän teki asunnossani, minun omassa aso-kodissani. Kurkkuani kuivasi, sanat juuttuivat suuhuni. Äkkiä jostain takaani kuului hampaitten louskahdus ja syvä murahdus. Käännyin ympäri ja näin ihmismäisen suden, joka niskakarvat pystyssä irvisti minulle kuin jännittyneenä hyökkäykseen.

Se oli minulle liikaa. Lysähdin lattialle polvilleni ja hautasin kasvoni käsiini. Aloin itkeä. En ymmärtänyt mitään. Olinko tullut hulluksi? Eihän asunnossani edes ollut pitkää käytävää eikä korkeaa peiliä. Ja susi! Mahdotonta!

Kyyrötin lattialla ja kuulin miten susi nuuhki minua vaimeasti muristen. Sen kuononpää kosketti korvalehteäni ja se lipaisi korvaani kielellään. Siinä vaiheessa menetin tajuntani.

Heräsin lattialta kylmissäni. Sudesta ja pojasta ei näkynyt jälkeäkään. Saati pitkästä käytävästä tai korkeasta peilistäkään. Herätyskelloni soi. Kiirehdin sammuttamaan sen. Pohdin pitkään jaksaisinko lähteä työhön. Lopulta päätin lähteä, työpaikat olivat näillä seuduin aika vähissä, joten kannatti pitää kiinni siitä mitä oli sattunut löytämään.

Työpaikalla huomasin tehneeni oikean päätöksen, sillä työporukan nuukin mies oli kerrankin tuonut meille kahvileipää, vaimonsa paistamia possumunkkeja, joissa oli täytteenä aika ärhäkkää hunajamunamarinoitua jalapeño-kotisirkkatahnaa.

– Nämä on ihan susihyviä! minä kiittelin ja työkaverit nauroivat sanavalintaani. Siitä lähtien susihyvä oli meidän työporukan rakastetuimpia ilmauksia. Sitä käytettiin vaativista asiakkaista. Ja kaikki muistivat, että minä olin sen keksinyt.

* * *

Syksy kulutti maisemat näljäisiksi ja lokaisiksi. Rivitalon pihaa hoidettiin hyvin huoltoyhtiön toimesta. Lehtipuhaltimilla siivottiin maahan pudonneet lehdet, niin että kaikki näytti entistäkin kalseammalta. Kun lumet satoivat, huoltomies kävi ensitöikseen puhdistamassa alueen mattojenkopistelutelineitten ympäriltä. Koskaan en nähnyt kenenkään kopistelevan niillä mattojaan enkä huoltomiehen vastaavan asukkaan tervehdykseen.

Maa jäätyi, alkutalven pakkanen tunkeutui ulkonaliikkujaan. Hengen höyrytessä kesä katosi suonista ja olemus täyttyi kylmyydellä.

Perjantain vastainen yö oli kylmä. Lämpimässä asunnossa sitä ei muuten olisi huomannut, mutta aamuyöstä aloin kuulla tippumisen ääntä. Arvelin aluksi kuvittelevani kuten silloin kun näin sen suden. Mutta aikansa tippumista kuunneltuani, päätin käydä tarkastamassa asian. Tällä kertaa en ollut kuullut harhoja. Vaatehuoneen laipiosta tippui vettä. Lattialle oli jo muodostunut lammikko ja seinä ja laipio olivat märkiä. Myös oveen vettä oli roiskunut.

Etsin äkkiä päivystävän huoltomiehen puhelinnumeron ja soitin hänelle. Alle tunnin kuluttua veden tulo asuntooni oli katkaistu ja vaatehuoneen laipio avattu. Vuotava putki oli toistaiseksi tukittu. Minua kehotettiin tyhjentämään vaatehuone, sillä putkivuoto vaati pikaista remonttia eli ja se aloitettaisiin heti aamusta. Toimin ohjeitten mukaisesti ja aamulla läksin työhöni, kun putkiasentaja oli tullut paikalle.

Kun palasin työstä, tapasin asunnostani huoltoyhtiön remonttimiehen. Hän oli juuri hankkiutumassa lähtemään kotiinsa. Mies oli möreä-ääninen, suunnilleen ikäiseni ja hänessä oli jotain tuttua, vaikken heti muistanut mitä. Hän oli asentanut asuntooni ilmankuivattimen, jotta kaikki kosteus kastuneista rakenteista haihtuisi. Vaatehuoneen laipion levy uusittaisiin ensi viikolla. Muuten huone lähinnä maalattaisiin, sillä levyt eivät kuulemma olleet imeneet kovin paljoa vettä. Epäilin tätä, mutta remonttimies sanoi, että kyllä ne siitä kuivahtaa viikonlopun aikana. Ja että on näitä sattunut tässä talossa ennenkin. Vaivihkaa hän huomatti vähän raapaisseensa seinää, kun kantoi kuivatinta sisään. Seinässä oli aikamoinen orkama. Mies sanoi hommaavansa maalia ja tasoittavansa sen heti ensi viikolla.

Viikonlopun kunniaksi remonttimies oli reilulla päällä ja sanoi, ettei minun kannattaisi jäädä tänne vaan olisin tervetullut hänen luokseen. Tämä tuntui yllättävältä, sillä emmehän tunteneet toisiamme. Mutta toisaalta ei huvittanut jäädä kuuntelemaan kuivattimen hurinaakaan. Päätin suostua hänen ehdotukseensa. Mies oli silminnähden hyvillään ja poikkesimme matkalla viinakauppaan, mistä isäntäni osti reilun kassillisen juotavaa. Minä hankin hänelle viskipullon kiitokseksi majoituksesta.

Remonttimiehen kodissa sai olla kuin kotonaan. Vaimo oli valmistanut maukasta kotiruokaa, jota nautimme keittiön pöydän ääressä. Minulle syntyi se käsitys, että remonttimies oli ennenkin pyytänyt itselleen seuraa kotiinsa viikolopuksi. Vaimo suhtautui siis tuntemattomaan vieraaseen tyynen tottuneesti, valmisti ruokia, pesi astioita, keitteli kahvia.

Mies puhui. Hänellä oli loputtomasti kaikenlaista puhuttavaa, mielipiteet vaihtelivat räväköistä heitoista melkein asiallisen sävyisiin kannanottoihin. Kaiken puheensa keskellä hän veti viinaa kuin ananias. Ylen iltauutisten aikoihin hänen puheestaan sai selvän jokseenkin vaivattomasti, mutta Maikkarin uutisten aikaan hän lähinnä hohotteli ja murahteli ilman ymmärrettävää tarkoitusta jotain sen tyyppistä, että pitäisi vähän olla kartalla, kun asoasuntoon muuttaa... Päivän sään aikaan hän sammahti nojatuoliinsa viskilasi kädessä. Hetken kuluttua vaimo poimi varovasti lasin miehensä kädestä ja laski sen olohuoneen pöydälle. Sitten hän viittasi minulle ja kutsui keittiöön.

Tarjottuaan muodon vuoksi kahvia tai voileipää, joita en enää halunnut, hän sanoi, että hänen miehensä menetteli joka perjantai tähän tapaan mitä juopumiseen tuli.

– Antaa sen vain nukkua, vaimo lisäsi. Hän avasi hiuksensa ja ne laskeutuivat velttoina hänen hartioilleen. Nauttimani alkoholi, kodin lämpö ja odottamaton kohtaaminen tuntemattoman naisen kanssa vaikuttivat minun olotilaani kohottavasti, enkä varsin vastustellut kun nainen pyysi minut kanssaan makuuhuoneeseen.

Ilonpitomme ei kestänyt kauan, mutta vaikutti siltä kuin vaimo olisi nauttinut silkasta miehensä pettämisestä. Ehkä hän tunsi olevansa yksin kulahtaneisiin uomiin jämähtäneessä avioliitossaan. Teki se minullekin susigutaa. Olohuoneesta kuului miehen murahteleva kuorsaus, joka toisinaan keskeytyi jatkuakseen taas petomaisen leukojen louskutuksen jälkeen.

Katselin ympärilleni yölampun valossa. Huomioni kiinnittyi senkin päälle asetettuun kehystettyyn valokuvaan. Tumma, totinen poika puku päällä kuin aikuinen. Poika tuntui tutulta. Tajusin, että siinä oli sama poika, jonka olin nähnyt unessani tai missä lie harhassani silloin yöllä alkusyksystä. Vaimo huomasi katseeni. Hän kertoi, että kuvassa oli hänen miehensä koululaisena. Sanoi miehen olleen komea nuorempana, ennen pulskistumistaan. Tummiin silmiin hän kertoi langenneensa.

Vaimo alkoi kiehnätä sylissäni. Katselin yhä valokuvaa, kunnes muistin nähneeni pojan ennenkin. Hän oli luokkatoverini alakoulussa, hiljainen, lyhytkasvuinen kaveri. Muistan miten opettaja käski kunkin vuorollaan mittaamaan taulun reunalla olevalla metrinmitalla luokkahuoneesta keksimänsä metrin mittaisen esineen. Joku irvailija huusi pojalle, että ”mittoo ihtes!” Poika mittasi, eikä hänen paljon polviaan tarvinnut koukistaa, kun metri tuli täyteen. Siitä lähtien häntä kutsuttiin Metrinmitaksi. Myöhemmin rääväsuisimmat väänsivät nimen Hukkapalaksi. Niin julmia ne lapset ovat. Ihminen ihmiselle susipää.


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Vesikonharju
ViestiLähetetty: 19 Joulu 2018, 09:57 
Poissa

Liittynyt: 26 Helmi 2007, 13:26
Viestit: 1298
Paikkakunta: Juorupolku
Vieraslaji


”Ihminenkin on tavallaan vieraslaji jääkauden jälkeisessä Suomessa. Monien vieraslajien tapaan myös ihminen hävittää aikanaan itse itsensä.”

Niin kertoi opettaja lukion yhdyskuntabiologian kurssin ensimmäisellä tunnilla. Se minulle jäi mieleen, ei oikeastaan paljoa muuta koko kurssista. Tosin muistan myös, että kurssi järjestettiin joka toinen keskiviikko varmaankin kahden kurssijakson aikana. Opettajalla taisi olla muuta menoa niin, että kurssi piti järjestää sillä tavalla. Tunti oli aina iltapäivisin viimeisellä kellonlyömällä, varmaan vähän ennen neljää. Ja se oli syksyllä, heti koulun alettua. Iltapäivällä luokassa oli lämmintä, aurinko paistoi sisään ja usein siellä tuntui siemensyöksyn lemu. Luultavasti se lähti minusta, sillä olin epäilemättä kovin onanisti koko luokassa. No, oli siellä kyllä yksi kolhonnäköinen tyyppi myös, mutta en tiedä lemahtiko se varsinaisesti.

Kurssin loppukoe pidettiin kahden kurssijakson loputtua. En viitsinyt paljon lukea niihin kokeisiin. Pääsin läpi kumminkin eikä arvosanakaan ollut huono. Nyt en muista muuta kuin tuon vieraslajin. Ja onanoinnin. Ja Germainen.

Germaine kävi samaa yhdyskuntabiologian kurssia. Joskus tehtiin yhdessä jotain ryhmätyötä ja siinä sitten juttu lähti lentämään, niin että tavattiin illalla Pelimiehessä ja muutaman tapaamisen jälkeen alettiin naimasuhde. Germaine oli sillä tavalla erilainen, että se oli kokonaan musta. Sen isä oli jostain Afrikasta, en muista mistä maasta. Germainella oli pitkät, solakat, mustat sääret. Sitä kutitti, kun minä silittelin niitä sääriä.

Germaine sanoi ajatelleensa joskus lähteä isänsä luokse sinne Afrikkaan. Minä sanoin, että minä lähtisin varmasti. Germaine sanoi, että ei ollut ajatellut ottaa minua sinne mukaan. Minä selitin tarkoittavani, että lähtisin sinne, jos olisin samassa tilanteessa. Joo-joo, sanoi Germaine ja hymyili väsyneesti. Minusta vaikutti, ettei se ollut kovin kiinnostunut minusta vaikka antoikin panna. Yhtenä päivänä se kumminkin toi minulle semmoisen pienen veistoksen, sellaisen mustan toteemipaalun näköisen puunpalan ja sanoi, että tosson sulle, niin ei tarvii lähtee Afriikkaan matkamuistoja ostamaan. Minä sanoin, ettei ois tarvinnu, mutta otin minä sen yöpöydälleni. Muutaman viikon kuluttua se sanoi, että juttu on sitten ohi ja alkoi seurustella yhden Akselin kanssa.

Kun siitä oli kulunut vähän aikaa, se pyysi sitä toteemiaan takaisin. Minä sanoin, että en minä sitä anna, se on minun. Se pyysi sitä vielä pari kertaa. Ajattelin, että se on varmaan sen kiertopalkinto. Vähän ennen joulua minä lupasin itse, että palautan sen toteemin, kun muistan ottaa sen mukaan. Germaine sanoi, ettei tarvii. Minä intin, että saat sen kumminkin. Mutta en ikinä muistanut ottaa sitä reppuun. Maaliskuussa kuulin, että Germaine oli lähtenyt isänsä luokse Afrikkaan eikä se sieltä takaisin tullut. Niin että se toteemi jäi minulle.

Toukokuussa alkoivat helteet. Pidin ikkunaa auki yölläkin. Jonakin päivänä kun makasin siinä sängyllä lukemassa Aku Ankkaa, kuulin yöpöydältä rapinaa. Sieltä toteemista pyrki esiin jokin omituinen hyönteinen, joka muistutti karvamatoa, hämähäkkiä ja jotain kuoriaista. Olisi pitänyt tuhahtaa sille paheksuvasti, mutta sillä kertaa kiljaisin kauhusta.

Isä ja äiti tulivat viivana paikalle. Osoitin niille sen mönkijän. Isä sanoi heti, että se pitäisi ottaa koko esine ja polttaa. Että elikko voi olla joku vieraslaji, jota ei saisi päästää Suomen luontoon. Tehdäänkö näin? isä kysyi ja minä nyökkäsin. Isä haki pakastepussin ja laittoi sen toteemin sinne ja sen karvamönkijän myös. Isä sanoi polttavansa sen mökillä heti viikonloppuna. Minusta kuulosti, että isä rusensi sen hyönteisen kuoliaaksi eteisessä. Äiti haki tyhjän roskapussin ja se pakastepussissa oleva toteemi suljettiin sinne.

Juhannuksena mökillä kysyin isältä, oliko se toteemi jo poltettu. Isä sanoi polttaneensa sen saunan pesässä. Kertoi, että siitä oli lähtenyt outo lemahdus, että se oli varmaan jotain jalopuuta. Minä sanoin, että olin minäkin tuntenut eilen saunassa sen lemahduksen. Sanoin että se oli aika jännä haju. Oikeastaan aika hyväkin.

Isä punehtui ja meni vaivaantuneen näköiseksi, sanoi, että poltti sen kalikan jo monta viikkoa sitten, että ei se siellä enää haise. Sitten isä nousi ja läksi tapansa mukaan puuhailemaan jotain, jupisi vielä mennessään oudon näköisenä, että ei meidän saunassa mikään lemahtele.

Istuin laiturilla ja ajattelin, että on se hyvä kun meillä on tämä kesämökki. Jos tarvitsee jotain polttamalla hävittää, niin täällä se käy kätevästi.


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Vesikonharju
ViestiLähetetty: 19 Joulu 2018, 09:58 
Poissa

Liittynyt: 26 Helmi 2007, 13:26
Viestit: 1298
Paikkakunta: Juorupolku
PIENIPÄINEN KALLONKUTISTAJA


Psykoterapeuttini on pienipäinen. Ehkä vaikutelma johtuu siitä, että hän on muutenkin minua pienempi kooltaan. Saattaa myös olla, että hän on itsekin tarvinnut työnsä puolesta terapiaa ja kallo on siinä kutistunut.

Hän on hyvä kuuntelija. Nytkin hän katselee minua pieni päänsä kallellaan ja seuraa sanailuani ilmeikkäästi, kirjoittaa jotain vihkoonsa – kukahan niitäkin lukee. Minä näytän hänestä varmaan isolta ja miehiseltä.

– Sinulla taitaa olla suuret luulot itsestäsi? hän kysyy ja vilkaisee minua ovelasti.

Miten hän arvasi...? Hoitaisi vain hommansa, piru vieköön! Ei kohta huvita puhua tuollaisen pienipään kanssa enää mitään. Enhän minä täällä huvin vuoksi käy vaan päästäkseni eroon tavastani ajatella ääneen.


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Vesikonharju
ViestiLähetetty: 19 Joulu 2018, 10:01 
Poissa

Liittynyt: 26 Helmi 2007, 13:26
Viestit: 1298
Paikkakunta: Juorupolku
Kuolinvuode


Kastuin sateessa ja sairastuin keuhkokuumeeseen. Makasin terveyskeskuksen vuodeosastolla. Tulehdusarvo 262. Aika paha. Verisiä ysköksiä, korkea kuume, hikoilua, märät vaatteet, antibioottia, mehua. Kun suljin silmät näin fantastisia kuvia, joissa värit olivat menneet sekaisin, violetin maiseman läpi kiemurteli keltainen joki, punaisen mäen takaa kohosi punaiselle taivaalle valtava musta kotka.

Huonetoverini oli vanha kaljupäinen ukko, nimeltään Vesikonharju. Hän makasi selällään ja nukkui suu auki. Vuoteen vieressä pyödillä oli nuokahtaneita, keltaisia tulppaaneja maljakoissa. Lienevätkö olleet tarjouksessa.

Ikkunasta näin räystään ja sinistä taivasta. Olikohan nyt kesä? Taivas näytti kylmältä ja lämpimältä yhtä aikaa. Joskus ohi pyrähti lintu, mutta en kerennyt nähdä mikä lintu se oli. Vastapäinen seinä oli maalattu vaaleaksi, olisin voinut vaikka vannoa sen ennen olleen vihreän, sellaisen remontinvihreän alemaalin värisen, josta ei paska erottuisi.

Suljin taas silmät ja katselin ihmeellisiä maisemia. Taisin nukahtaa muutamaksi tunniksi. Hoitaja pakeni huoneesta, kun havahduin hereille. Huomasin olevani yksin. Vesikonharju oli kai viety huoneesta pois. Yöpöydillä vierelläni nuokkuivat maljakoissa samat keltaiset tulppaanit. Mutta toista vuodetta ei ollut. Olin huoneessa yksin. Ihmettelin miksi Vesikonharjun tulppaanit oli jätetty minulle. Niitä oli kummallakin sivullani.

Peiton alta paljastuivat varpaani. Ne olivat vieraan näköiset, leveät kuin työmiehellä. Ne kellersivät ja sinersivät, en tuntenut niitä omikseni.

Katosta oli irronnut vähän raplinkia. Kaihtimet olivat melkein kiinni, ulkona oli täysi päivä, tuntui siltä, että saattoi olla loskakeli, vaikken nähnyt pihalle.

Muistelin sairastaneeni keuhkokuumeen nuoruudessani. Niinhän se olikin! Katselin käsiäni, ne eivät näyttäneet varpaita tutummilta, niillä oli tehty työtä joskus kauan sitten. Sormet olivat voimakkaat ja leveäpäiset kuin puusepällä. Kämmenselän hilseilevää, kurttuista ihoa pilkuttivat kymmenet rasvaluomet.

Minäkö se olinkin Vesikonharju eikä se toinen? Ehkä minua ei enää ollutkaan, oli vain Vesikonharju, joka teki kuolemaa omassa huoneessaan. Odotteli kuntaliitosta kaupunkiin, jos vähän saa leikkiä laskea.

Hiki oli kuivunut, vaatteetkin tuntuivat kuivilta. Mutta suuta kuivasi myös. Pöydältä löytyi kuppi, jossa oli mehua. Se oli laimeaa puolukkamehua. Aika hyvää. Ajattelin, että jos eläisin iltaan asti, saattaisin pyytää vielä ruokaakin.

Kun kerran jaksoin ajatella, ajattelin vielä hetken itseäni, Vesikonharjua. Vesikonharju olisi aina mukanani, Vesikonharju sellaisena kuin olin sitä aina inhonnut, sellaisena millainen se olisi voinut olla, jos olisi vähänkään tinkinyt vaatimuksistaan. Rakastin Vesikonharjua yhtä vähän kuin vieraita käsiäni ja jalkojani. Silti – kestolottoni oli vielä vetämässä. Joutuisivat hautaamaan minut ennen kuin minä hautaisin toiveikkuuteni.



SARJA PÄÄTTYY.

HYVVÄÄ JOULUA!


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Vesikonharju
ViestiLähetetty: 21 Joulu 2018, 09:52 
Poissa

Liittynyt: 17 Huhti 2003, 08:57
Viestit: 2804
Hyvvää jouluo työkkärin setälle ja hakuropottiille. En oo viimeaekona täällä ehtiny patuleeraamaan, siis on monijaeta lukemattomia juttuja, vaen kyllä minä ne luven ja itekseni hihittelen, eli ota selekäkeikkanauruja

_________________
Luokkasen Heikki se on joka ihtesä tässä häpäsöö, vaen sillätöenhän minä oon ollu jos kuinka kauvvvan...


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Vesikonharju
ViestiLähetetty: 05 Helmi 2019, 06:55 
Poissa

Liittynyt: 17 Huhti 2003, 08:57
Viestit: 2804
työkkärin#setä kirjoitti:
Semmosia ne on sompit, jos lie sompailijatkin.

Lunni


Kaupungin kauppahallissa kohtasin kultivoituneen miehen. Tunnistin hänet kultivoituneeksi, sillä hänellä oli puolipitkät hiukset ja sifonkinen kaulaliina. Mieheksi hänet tunnistin siitä, että hänellä oli yllään musta pomppa, puolipitkä kuten hiuksetkin.

Mies istui kauppahallin leivoskahvilassa nauttimassa kahvia ja leivosta. Lyöttäydyin hänen seuraansa, sillä olin itsekin ostanut bebe-leivoksen ja kupillisen kahvia. Sitä paitsi ajattelin, että saattaisin vaikuttaa vähän itseäni paremmalta kultivoituneen miehen seurassa.

Mies hyväksyi minut pöytäseurakseen. Aloimme oitis jutella. Aluksi tietysti säistä ja niistä-näistä. Melko nopeasti minä aloin kuitenkin kertoilla miehelle miten paljon elämä Vesikonharjussa sapetti minua. Eihän siellä ollut kauppahalliakaan.

Mies kuunteli valituksiani jonkin aikaa, kunnes hän keskeytti minut huomauttaen, että minä muka syytän kaikista vaikeuksistani Vesikonharjua. Esitin vastalauseeni, mutta mikään mitä hänelle sanoin, ei muuttanut hänen kantaansa. Sitä paitsi hän oli sitä mieltä, että pienet paikalliset puutokset ja vaikeudet eivät nykymaailman ongelmien suhteen merkinneet hevonkukkua.

Olimme hetken aikaa hiljaa. Kultivoitunut mies kaatoi itselleen lisää kahvia pienestä annosastiasta ja tarjosi minullekin. Nyökkäsin. Ilmapiiri välillämme tuntui taas lämpenevän. Mutta se oli vain hetkellistä.

Nyt oli kultivoituneen miehen vuoro kertoa, mikä häntä maailman menossa huoletti. Miehen mielestä kuljimme kohti uutta jääkautta. Tämä oli minusta pöyristyttävää. Kaikki tiedemiehethän Yleisradion mukaan odottivat ilmaston lämpenevän. Sanoin sen miehelle, mutta hän vain naurahti ja sanoi:

– Tiedättehän te Yleisradion...

Sen jälkeen kultivoitunut mies esitti useita hämäriä tunnuslukuja, joitten valossa lähinnä hän itse uskoi jääkauden olevan tuloillaan. Miehen väitteitten pääasiallisin peruste olivat parin viime talven pitkät pakkasjaksot, runsaat lumisateet ja viivästynyt kevääntulo.

– Niin se jääkausi alkaa, mies totesi jonkinlaisena loppulausumana.

– Tuo nyt vielä todista mitään, minä vastasin happamesti.

Kultivoitunut mies ei tästä hätkähtänyt vähääkään. Luultavasti kaikki muutkin, joille hän oli väitteensä esittänyt, olivat kanssani samoilla linjoilla. Tottumus oli kasvattanut häneen varmuutta.

– Lyökäämme vetoa! hän sanoi. Mikäli minä pystyn osoittamaan Vesikonharjussa jotain hyvää ja mikäli pystyn osoittamaan selkeän merkin jääkauden tulosta, tarjoatte te minulle annoksen kahvia täällä kauppahallissa ensi perjantaina. Sopiiko tämä?

Minun oli helppo suostua. Sillä vaikka mies kykenisikin osoittamaan Vesikonharjusta jotain hyvää, kykenisin minä osoittamaan kotikunnastani vaikka kuinka paljon huonoa. Sitä paitsi varma merkki jääkaudesta olisi täysi mahdottomuus, sillä mitään jääkautta ei ollut tulossa.

* * *

Seuraavana perjantaina istahdin voitonvarmana kultivoituneen miehen pöytään kaupungin kauppahallissa. Mies oli ostanut itselleen vain pienen leivoksen eikä lainkaan kahvia. Hän taisi olettaa minun joutuvan tarjoamaan kahvit hänelle.

Mies hymyili minulle kultivoituneesti. Minä hymähdin takaisin.

Päätin vetää ensin esiin todisteeni Vesikonharjun kelvottomuudesta. Mies jaksoi tuskin kuunnella. Hän vilkaisi rannekelloaan, sitten kauppahallin kattoparruja, sitten oudosti kuluneita tuolinjalkoja. Lopulta mies keskeytti minut.

– Hyvä herra! Teillä on absessiona Vesikonharjun huonojen puolien etsiminen. Hankkiutukaa eroon pakkomielteestänne.

Koska aloin itsekin uskoa hänen ajatukseensa omista ajatuksistani, tartuin siihen mistä kiinni sain.

– Absessio? Tarkoitatte kai obsessio? En minä vaan tiedä mikä absessio oikein olisi.

Mies vaikutti närkästyneeltä. Hän puuskahti vain:

– Mitä väliä sillä nyt on? Uskon, että tiedostatte itsekin paatuneen Vesikonharju-antiapatianne.

Minä huomasin, ettei hän ollutkaan kovin kultivoitunut sivistyssanojen suhteen. Tässä olisi tilaisuuteni. Päätin iskeä heti:

– Onhan sillä nyt väliä puhutaanko vaikkapa abduktiosta vai obduktiosta! Ei pidä vähätellä kaikkea mitä tulee sanoneeksi.

– Abduktio vai obduktio? En minä tietääkseni sellaisesta ole mitään maininnut. Sitä paitsi a ja o sinne tai tänne. Eihän tässä hiuksia ole tultu halkomaan.

Meinasin huomauttaa siitä miten a ja o voivat viitata alphaan ja omegaan, mutta mies kaivoi esiin sanomalehden. Se oli tuore Vesikon Viesti. Sen myötä kultivoitunut mies esitti oman todisteensa jääkauden tulosta.

Lehdessä oli artikkeli jäämereltä Suomeen lentäneen lunnin löytymisestä. Muistin oitis Lofoottien jyrkkien lintukallioitten lunniyhdyskunnat tv:n luonto-ohjelmista. Olin toisinaan haaveillut niitten näkemisestä paikan päällä. Nyt tuo hauskannäköinen, paksunokkainen lintu oli havaittu Suomessa, vieläpä Vesikonharjussa. Lunnin arveltiin eksyneen Suomeen asti Jäämereltä lumimyrskyssä. Tietenkin kultivoitunut mies väitti sen olevan merkki jääkauden lähestymisestä.

Katselin lunnin kuvaa lehdestä. Lunni näytti sekin varsin kultivoituneelta, eräänlainen lentävä pingviini. Lehdessä kerrottiin, että lintu oli Vesikonharjussa otettu kiinni huonokuntoisena ja toimitettu hoitoon, jossa sille syötettiin muikkuja. Kun asiasta oli vielä ensimmäisenä uutisoinut Vesikonharjun paikallislehti, Vesikon Viesti, päätin tarjota kahvit kultivoituneelle miehelle ihan jo sen lunnin takia. Hän vuorostaan tarjosi minulle beben, hän oli näet itsekin lähtöisin Vesikonharjusta eikä siten ollut kanssani täysin eri kannalla.


Kiitoksia tästä, kukaties hyvinnii kultivoituneesta jutusta (kahvit tarjotaan, jos joskus satumma Kappeliin sammaan aikaan, taikka Jalavaan), tästä on hyvä alottaa maatallouslomapäivä vienosti hymmyillen

_________________
Luokkasen Heikki se on joka ihtesä tässä häpäsöö, vaen sillätöenhän minä oon ollu jos kuinka kauvvvan...


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Vesikonharju
ViestiLähetetty: 05 Helmi 2019, 16:35 
Poissa

Liittynyt: 26 Helmi 2007, 13:26
Viestit: 1298
Paikkakunta: Juorupolku
Jos Jalavaan milloin ennätän, niin pyydän omasta puolestani saada tarjota rahkapiirakat. Tuskin siellä ruuneperin torttuja...?


Ylös
 Profiili  
 
Näytä viestit ajalta:  Järjestä  
Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 29 viestiä ]  Mene sivulle Edellinen  1, 2

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia


Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Google [Bot] ja 1 vierailijaa


Et voi kirjoittaa uusia viestejä
Et voi vastata viestiketjuihin
Et voi muokata omia viestejäsi
Et voi poistaa omia viestejäsi
Et voi lähettää liitetiedostoja.

Etsi tätä:
Hyppää:  
cron
POWERED_BY
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com