Rihmasto

Kyhäröiset


Vanhempien luona oli jännä käydä – silloin harvoin kun sinne asti jaksoi etelästä raahautua. Kaikki junat eivät enää edes pysähtyneet Vesikonharjun asemalla. Joku junavuoro oli sentään jätetty paikkakuntalaisille, jotka tahtoivat muuttaa etelään tai tulivat piipahtamaan entisillä kotitienoillaan.

Kotiin oli asemalta matkaa viitisentoista kilometriä. Kotitalo sijaitsi keskellä erämaata, metsäiselle alueelle oli aikoinaan raivattu peltojakin, nyt niitä viljeli enää pari maajussia, joitten peltoalat olivat laajat, niin etteivät he ehtineet käväisemään viljelmillään kuin toisinaan. Lähimmät naapurimme, Koistiset, asuivat puolen kilometrin päässä ihmeellisessä lepakkokartanossaan.

Jotenkin tuntui siltä, että kotiseudulla oli aina harmaata. Niin varsinkin nyt, kun köröttelimme rautatieasemalta kohti kotia kuoppaista maantietä. Isä ja äiti juttelivat minulle jotain kuin kuulostellakseen mielialojani ja vointiani. Vastailin harvakseltaan. Kuuntelin musiikkia korvanapilla, vanhemmat eivät sitä varmaan huomanneet.

Kun kotipihassa nousimme autosta, äiti pysähtyi eteeni ja katsoi minua suoraan silmiin tavalla, jolla oli selvästi jokin merkitys.

– Sinä olit aina sellainen hiljainen lapsi, hän sanoi, käveli sitten kotia päin ja jätti minut arvailemaan mitä mahtoi tarkoittaa.

Isä ajoi auton talliin. Seisoin hetken kotipihalla ja katselin ympärilleni. Ihan kuin pyykkipojatkin olisivat roikkuneet samassa asennossa kuin viimeksi täällä käydessäni.

Harmaan maiseman takaa näin aavistuksen Koististen talon katosta. Isä tuli luokseni ja kertoi, että Koistiset olivat muuttaneet viime kesänä pois. Olivat kuulemma olleet aikamoiset läksiäiset siellä, melua kuin mestaustanhualla. Tapasin tosiaankin Wolterin etelässä aivan sattumoisin. Hän vaikutti oudon epävarmalta, 'eksynyt kuin orpo piru', tuli mieleeni. Juttutuokiomme jäi silloin lyhyeksi, enkä saanut tietää tarkemmin hänen perheensä muutosta. Jokin nostatti kylmät väreet harteilleni ja läksin isän perässä sisään minäkin.

– Niin, siihen muutti jokin nuoripari, mitä lienevät hippejä, isä sanoi. Ei autoa ollenkaan ja niin oudot nimetkin, äiti varmaan muistaa, kysy siltä.

Alettiin viettää pyhäinpäivän aattoa.

Äiti oli valmistanut mykykeittoa, tappaissoppaa, jossa oli lihan ja sisäelinten lisäksi verestä ja jauhoista tehtyjä pienten pihvien tapaisia mykyjä. Ruoka oli vahvaa, sitä ei kannattanut nauttia liikaa tai sai mahansa sekaisin. Isä ahmi kyllä pelkäämättä. Äiti hymyili ja tarjoili ja kyseli kuulumisia.

Jälkiruoka nautittiin olohuoneessa elokuvan ääressä. Elokuva oli mustavalkoinen, kirjahyllyssä oli samat mitättömät pokaalit ja karvaiset matkamuistot Lapista kuin ennenkin. Kotona oli vielä lankapuhelinkin.

Elokuvaa katsellessa isä joi tummaa olutta ja kirkasta viinaa vuoron perään. Äiti koetti toppuutella, mutta isä ei viitsinyt kuunnella. Hän sammui ennen kuin elokuva loppui.

Kyselin äidiltä uusista naapureista. Hän muisti nimetkin. Mies oli Mietti ja vaimon nimi oli Ainu. Aika vähäpuheisia ja taisivat olla kauempaa, kun puhuivat niin erikoista murretta. Isä kuulemma arveli heidän olevan virolaisia.

Elokuva oli hiljaisessa vaiheessa, kun ulkoa kuului kumma rääkäisy. Hämärässä illassa takapellon laidalla kulki joku. Tarkemmin katsoen kulkijoita oli kaksi. Kirjahyllyn vetolaatikossa oli kiikarit. Niillä katsoen näin pellon takana kaksi erikoisesti pukeutunutta hahmoa. Toisella vaikutti olevan kädessään jokin ase ja hän nosti pellosta eläimen, ilmeisesti ampumansa jäniksen. Kummallakaan pyytäjällä ei ollut huomioliivejä yllään. Äiti sanoi, että nuo ne ovat, ne uudet naapurit.

Yleensä en mielelläni puuttunut toisten asioihin, mutta nyt halusin käydä katsastamassa millaiset ihmiset olivat uskaltautuneet tänne syrjäiselle seudulle muuttamaan. Kuin joskus vuosia sitten Wolterin luokse rientäessäni puin nopsasti takin ylleni, sujautin kengät jalkaani ja heitin äidille heipat. Äiti vilkutti minulle ja alkoi puuhailla tiskien parissa.

Ulkona hämärä näytti toisenlaiselta kuin ikkunasta katsoen. Tiesin sen vanhastaan. Kuljin viljelijän peltotietä kohti takapellolta minua kohti kävelevää paria. He pysähtyivät ja taisivat olla epävarmoja minun suhteeni. En antanut heille liiaksi aikaa paeta metsän kautta omalle talolleen vaan kävelin reippaasti heitä vastaan. Jo pienen matkan päästä totesin heidän vaatteensa oudon vanhanaikaisiksi. Miehellä oli olallaan jalkajousi ja kädessään vastapyydetty metsäjänis, vielä harmaanruskea. Mies oli sitonut jäniksen nilkat yhteen ja roikotti sitä pää alaspäin, niin että korvat viistivät maata. Lähelle päästyäni huomasin, että he olivat molemmat hyvin nuoria, tuskin kahtakymmentä.

Kerroin kuka olen ja sanoin haluavani tutustua uusiin naapureihin. He eivät vastanneet. Kerroin äitini muistelleen, että mies olisi nimeltään Mietti ja vaimo nimeltään Ainu. He nyökkäsivät arasti. Letkautin Mietille Tuntematonta sotilasta siteeraten, että ”sinä se et taida nykyaseisiin luottaakaan”. Mietti katseli minua yrittäen selvästikin ymmärtää mitä oikein tarkoitin. Sitten hän sai puristettua itsestään ulos jonkin sanasen:

– Koht on pimiä, ei nää jos vaikk ambuu kyhäröit.
– Ahaa, onkos ne rauhoitettuja...? minä kysäisin, kun en ollut mistään kyhäröistä koskaan kuullutkaan.
– A, rauhasha hyö elläät, myö vaa raadama jouvutan, vastasi Ainu.
– Jaha, no sitten ei mitään, minä sanoin. Mutta oli kiva tavata! Ja hyviä jänispaisteja!

Molemmat nyökyttelivät minulle hämillään. Läksin takaisin, vähän hävetti, kun olin tullut nuoria maahanmuuttajia tänne hätyyttelemään. Kävellessä katsoin puhelimelta mitä hakukoneet toisivat esiin kyhäröistä, mutta mitään vastausta ei löytynyt. Kun vilkaisin taakseni, olivat Mietti ja Ainu kadonneet pellonlaidasta jäniksineen. Äidille ja isälle kerroin, että nuoria ovat uudet naapurinne, varmaankin jostain rajan takaa muuttaneita. Heidän tietämättään viestittelin kuitenkin tutuilleni koittaen kysellä tietäisikö kukaan mitä sellaiset kyhärät voisivat olla.

Aamuyöstä heräsin puhelimen viestiääneen. En ollut muistanut laittaa puhelinta äänettömälle. Kuulin kuinka vanhempani heräsivät ja miettivät piippasiko palovaroitin. Pian he kuitenkin hiljenivät ja minä vaiensin puhelimeni. Eräs tuttava huomautti, että kyhäri liittyy huumausaineitten käyttöön. Ehdin melkein huolestua, mutta sitten järkeni sanoi, etteivät ne nuoret varsijousen käyttäjät varmaankaan olleet mitään nistejä. Toisaalta tällainen syrjäseutu tietysti sopisi siihen toimintaan, jos he vaikka kauppaisivat aineita. Mutta kenelle? Täytyisihän heillä olla auto tai sitten jonkun pitäisi käydä heidän luonaan. Päätin kysyä aamulla vanhemmiltani, kävikö naapurissa kyläilijöitä.

Aamulla puhelimeeni oli ilmestynyt toinen viesti. Eräs tuttavan tuttava oli harrastanut kielitiedettä ja saanut selville, että kyhäröinen mainittiin jossain teoksessa manalan väen nimityksenä. Muistelin, mitä minulle oli sanottu eilen peltotiellä ja se selitys saattoi jotenkin sopia. Voisivatko naapurit olla uuspakanoita tai lähtöisin niin syrjäisiltä seuduilta naapurimaista, että siellä olivat vielä pakanalliset uskomukset voimissaan? Eivät ihan lähiseudun murretta ainakaan puhelleet. Ja se varsijousi, ja ne oudot, alkukantaiset vaatteet...? En tiennyt mitä ajatella, mutta päätin jollain sopivan huolettomalla tavalla kehottaa vanhempiani vähän tarkkailemaan uusia tulokkaita. Samalla tunsin sekaantuvani tuntemattomien nuorten ihmisten elämään. Laskeskelin kuitenkin, että parempi minun sekaantua heidän elämäänsä kuin että antaisin heidän sekaantua vanhempieni elämään.

Aamiaisen nautittuani istuin olohuoneessa kuuntelemassa isäukon jorinoita. Mikään hänen asenteissaan ei ollut muuttunut, niin vanhoillista ja sulkeutunutta elämää täällä vietettiin. Isä ja äiti asuivat kuin maaseutumuseossa. Isä puhui välillä markoista ja penneistä. Kun huomautin, että ne ovat euroja ja senttejä, hän vain huitaisi kädellään. Isä oli huolissaan äidistä, pyysi minua juttelemaan hänen kanssaan, sanoi, että äidin elämä oli kovin yksinäistä. Kun isä ei ollut kuulemassa, äiti kertoi olevansa huolissaan isästä, joka ei käynyt enää missään, hyvä kun ulkona pistäytyi postin hakemassa, kopisteli kyllä matot ja leikkasi ruohon ja haravoi lehdet, talvella kolasi lumet. Mutta ei käynyt missään kylässä, ei oikein kauppaankaan lähtinyt, paitsi viinakauppaan. Lupasin kummallekin, että jututan ja kuuntelen, muuta en pystynyt lupaamaan. Ja niin myös tein.

Ennen lounasta sain taas viestin. Sen oli lähettänyt Wolter. Hän kysyi minulta, olinko saanut jotain selvää niistä tyypeistä, jotka nyt asuivat heidän talossaan. Se tuntui aika yllättävältä, kun en käsittänyt mistä Wolter oli saanut puhelinnumeroni. Vastasin hänelle, että olin juuri vanhempieni luona kylässä. Kerroin tavanneeni uudet naapurit, nuori pariskunta, joka harrasti metsästystä ja vanhoja vaatteita.

– Ne ovat outoja, viestitti Wolter.
– Miten niin? minä kysyin.
– Ne murhasivat minun perheeni.

Henkeni oli salpautua, kun luin Wolterin viestin. Vaikka tiesinkin hänen taipumuksensa liioitteluun ja hurttiin huumoriin, oli tämä kuitenkin jo aika raju väite. Murhaajia! Vanhempieni naapurissa! Sanoin vanhemmilleni piipahtavani hetkisen ulkona. Heti kuistilla soitin Wolterille. Hän oli sulkenut puhelimensa.


Päivä oli lyhyt ja valoton. Hämärä laskeutua aikaisin, neljältä piti jo sytytellä lamppuihin loistoa. Kyselin harvakseltaan vanhemmiltani tiesivätkö he minne Wolterin perhe oli muuttanut. Isä sanoi, ettei koskaan nähnytkään Wolterin perheestä muita kuin Wolterin ja hänen siskonsa, joka joskus iltahämärissä saattoi vaellella pellolla. Muistin sen itsekin. Olimme ihmetelleet, kun peltoon ei jäänyt hänen kuljeskelustaan mitään jälkiä. En ollut kehdannut kysyä asiasta Wolterilta, koska olin vähän ihastunut hänen siskoonsa, enkä halunnut Wolterin tietävän sitä. Äitikään ei ollut koskaan tavannut muita Wolterin perheestä. Kummallista, etteivät he olleet käyneet tapaamassa naapureitaan. Mutta toisaalta sellaisia minun vanhempani olivat: he tahtoivat pysyä erossa toisten elämästä ja toivoivat samaa myös muilta. Minun he sentään antoivat ystävystyä Wolterin kanssa, vaikken saanutkaan koskaan tuoda häntä sisälle kotiimme. Miten he sitten olivat tavanneet Mietin ja Ainun, sitä en tiennyt, ehkä he olivat kävelyllään tulleet heitä vastaan metsätiellä? Ajatus kylmäsi minua, kun otin huomioon Wolterin viestin ja Mietin varsijousen. Yritin useaan kertaan soittaa uudelleen Wolterille, mutta hänen puhelimensa pysyi suljettuna.

Isän kanssa kävin saunassa. Kysyin, kävikö uusien naapureitten luona kyläilijöitä. Isä ei ollut nähnyt eikä kuullut. Ainoastaan sen hän muisti, millainen mekkala kävi, kun Koistiset lähtivät ja nämä uudet tulivat. En oikein uskaltanut kysellä siitä enempää. Tuntui siltä, että jokin olisi pahasti pielessä. En tiennyt mitä tekisin ja kehen ottaisin yhteyttä. Poliisikaan ei nykyään lähtenyt tutkimaan mitään, ellei pahin olisi jo tapahtunut.

Isä saunoi pitemmän kaavan mukaan, istui välillä huilaamassa pukuhuoneessa ja siemaili pari pulloa olutta. Tölkkiolutta tässä talossa ei juotu. Sitten isä komusi takaisin lauteille ja rallatteli siellä itsekseen. Isän laulut olivat jotain vanhoja viisuja, joitten sanoista en lapsena selvää saanut, enkä sittemmin niistä ollut kiinnostunut. Kuivasin itseni ja puin päälleni kylpytakin.

Keittiössä odotti yllätys. Uudet naapurit olivat tulleet vierailulle luoksemme. Äiti esitteli hymyillen sienipiirasta, jonka naapurit olivat tuoneet tuliaisiksi. Piiraaseen oli leivottu pieniä oransseja sieniä, joita en tunnistanut. Äiti oli paloitellut piirakan ja tarjosi minulle palasta. Yritin selittää, että halusin löylystä tultuani ensin juotavaa, mutta äiti tuputti piirakkaa. Otin yhden palan kohteliaisuuttani. Ajattelin viskata sen roskiin tilaisuuden tullen. Mistä näitten huumepakanoitten piirakat lienevät tehtykään? Äiti tarjosi piirakkaa myös vieraille ja he ottivat mielellään palasen kumpikin ja maistoivat heti. Äitikin otti ja maistoi piirakkaa.

Minä menin jääkaapille ja otin sieltä oluen. Kysyin tahtoisiko joku muukin. Kun äiti sanoi sen olevan kaljaa, myös vieraat halusivat juodakseen. Hyvän mielen höyräkässä minäkin maistoin sienipiirasta, eikä se pahalta maistunutkaan. Oluen kanssa se tuli äkkiä syödyksi. Oloni muuttui oudon kevyeksi. Kuulin miten äiti ehdotti, että Miettikin kävisi löylyssä, nyt kun isä oli siellä saunomassa. Mietti suostui ja meni saunaan. En osannut nähdä siinä mitään omituista. Pian saunasta kuului isäni laulelu ja löylyveden sihahtelu kiukaalle, enkä ajatellut asiaa sen enempää.

Sillä aikaa äiti esitteli taloa Ainulle ja he kumpikin ottivat lisää piirakkaa ja olutta, kuten minäkin. Tunsin olevani aikamoisessa kaasussa tai jossain vastaavassa. Oikeastaan mitään vastaavaa en ollut koskaan kokenut, mutta sillä hetkellä se ei vaivannut minua lainkaan. Ainu oli varsin suloinen nuori nainen, vaikka hänen ruumiinrakenteensa osoitti, että hän oli tottunut kovaan työhön. Äiti kertoi Ainulle kukkiensa nimiä ja mistä mikäkin seinäkoriste oli peräisin. Ainu hymyili äidille herttaisesti. Sitten hän kurotti kädellään kuin silittääkseen äitini hiuksia, mutta jotenkin hänen kätensä meni äitini pään lävitse! Ainu ei vaikuttanut yllättyvän lainkaan. Hän lausui:

– A, sie kyhäröin olet!

Sitten hän halasi äitiäni ja he ikäänkuin sulivat toinen toistensa sisään. Äiti hymyili minulle valoisaa, onnellista hymyä ja Ainukin hymyili minulle lempeästi.

– Mie kyhäröisen oon sylis. Hää minust tykkää, hää minnuu kaitseb, Ainu sanoi.

Minä hymyilin heille, kaikki vaikutti juuri niin luonnolliselta kuin se ei ollut. Pian tulivat saunasta isäni ja Mietti, hekin halasivat toisiaan lämpimästi. Kun he näkivät minut, Ainu selitti:

– Hää piroskuit söi, hää kalja joi.

Kaikki hymyilivät minulle ja minä hymyilin heille. Sen jälkeen minulta sammuivat valot.


Aamulla tilanne oli rauhoittunut. Paitsi päässäni, jossa humisi ja suhisi kummallisesti. Mietti ja Ainu olivat poissa ja oletin nähneeni pahaa unta. Siitä ei ollut kysymys. Äiti ja isä vakuuttivat, että kaikki tämä oli todella tapahtunut. He pyytelivät anteeksi, kun eivät olleet aikaisemmin voineet kertoa minulle asioistaan. Nyt äiti kertoi mitä oli tapahtunut.

Pari vuotta sitten isä oli lumia katolta pudotellessaan pudonnut itse ja halkaissut kallonsa. Äiti oli isän kuoltua koettanut pärjäillä isän autellessa parhaansa mukaan. Astraalihahmon työnteko oli kuitenkin sujunut hitaasti. Tiukka viina oli auttanut kestämään. Juuri muuta isä ei ollut kuoltuaan tarvinnut eikä hän äidin lisäksi muuta kaivannutkaan, mitä hän pyyteli minulta anteeksi. Isä selitti, että meidän kahden välit olivat aina olleet etäiset, eikä muuttoni etelään ollut ainakaan lähentänyt meitä toisiimme. Sanoin ymmärtäväni, mikä oli kyllä paksu valhe. En ymmärtänyt mitään.

Sitten äiti kertoi kuolleensa hänkin. Miten se oli tapahtunut, sitä äiti ei ruvennut kuvailemaan, mutta hän sanoi kuolleensa onnellisena ja että kuolema oli ihanan luonnollinen. Muutenkin äiti sanoi kuolleena olemisen olevan parasta aikaa elämässään. Minä sanoin, että tuo lause kuuluisi jo lentävien lauseitten joukkoon.

Isä puuttui nyt puheeseen ja sanoi sen sienipiirakan sienien olevan lentosieniä – uusien naapureitten löydöksiä. Niistä tuli kuulemma vielä komeemmat nosteet kuin tiukasta viinasta. Eikä ne sillä tavalla ry'itä. Isä sanoi ryhtyneensä uusien naapureitten kanssa sienibisnekseen heti kun oli saanut maistaa heidän tuotteitaan. Menivät isän kertoman mukaan mainiosti kaupaksi Alkon seutuvilla iästä riippumatta. Ja kun hän oli Alkossa asioimassa, eivät myyjät kyselleet henkkareita, eivätkä muita henkimaailman asioita. Kysyin sitten mitä he niillä rahoilla tekivät ja isä sanoi, että pitihän maksaa kiinteistöverot ja sähkölaskut tästä talosta ja hankkia bensaa autoon. Äiti tykkäsi joskus ostaa uudet verhot tai jotain. Netistä sai nykyään halvalla, ei tarvinnut kaupalle asti könytä, kun pyysi toimituksen kotiin. En viitsinyt kysyä ruuasta mitään, varsinkaan siitä mykykeitosta.

Kun huomasin, että vanhempani elivät onnellista kuolemanjälkeistä elämää, joka ei paljon tuntunut poikkeavan heidän edeltävästä elämästään, olin valmis kotimatkalle. Rautatieasemalla toivotin isälle ja äidille hauskoja aikoja Mietin ja Ainun seurassa. Isä sanoi heidän olevan alkuperäissuomalaisia.

– Rajan takaa varmaan, äiti kuiskasi.
– Niin varmaan, minä sanoin, nostin laukkuni ja kävelin junaan.

Entä sitten Wolter, mitä hänelle tapahtui, murhasivatko Ainu ja Mietti hänen perheensä? Olisiko se ollut edes mahdollista vai oliko Wolterin perhekin tuonpuoleisia? Elikö Vesikonharjussa enää kukaan? Wolterilta en sen koommin viestiä saanut. Seuraavaksi jouluksi matkustin Madeiralle. Vähän kerrassaan Vesikonharju alkoi haalistua mielestäni kunnes se oli vain syntymäkotikuntani nimi. Vesikonharjun muistoni olivat kuin vanhoja valokuvia, joitten alle kukaan ei ollut kirjoittanut nimiä eikä vuosilukuja.

No voi pertteeni kun oli hyvä tarina! Ihan sanattomaksi vetäsi.

_________________
Luokkasen Heikki se on joka ihtesä tässä häpäsöö, vaen sillätöenhän minä oon ollu jos kuinka kauvvvan...

Miehuuskoe


Vanha hirvisonni nosteli koipiaan märässä heinikossa koettaen välttää koipiaan kastumasta. Hirveä oudoksutti tieura, jonka metsänkorjuukone oli painanut märkään maahan. Myllerretty maasto sai hirven varuilleen. Se katosi juosta hilkutellen metsän sisään, niin ettei sitä pian erottanut männynrunkojen ja pihlajavoittoisen aluskasvillisuuden seasta. Tämän enempää osuutta tällä hirvellä ei tässä tarinassa olekaan. Se on mukana vain alussa virittämässä lukijaa metsäisiin tunnelmiin.

Viiden kilometrin päässä kaksi nuorta hirveä makoili suolammen rannalla laiskasti ruhoaan ravistellen. Ne tunsivat olonsa turvalliseksi. Lammessa oli vettä ja silloin tällöin pilkisteli iltapäivän aurinko lämmittämään niitten hirvikärpästen valloittamaa turkkia. Näistä hirvistä minä kerron lähinnä osoittaakseni, miten vanhoissa asustaa viisauden ohessa myös varovaisuus, kun taas nuoret ovat luottavaisempia ja siten toisten johdateltavissa.

Metsässä liikkui muitakin. Alkusyksyn värittämässä metsässä käytiin näet sotaa. Tästä sodasta ei kukaan ollut tietoinen, se ei siis ollut mitään kybersotaa. Ei, ihan oikeat sotilasosastot kulkivat jotoksillaan Vesikonharjun metsissä. Harjoituksesta ei ollut kyse, joukkojen ensikosketus oli vain ajan kysymys. Venäjän armeijan erikoisosasto pysytteli päivät liikkeellä metsän suojissa. Toisinaan öisin he hiipivät lähemmäs strategisia kohteita tehden niissä omia valmistelevia toimiaan. Suomen armeijassa tämä oli huomattu, mutta kertaakaan venäläisiä joukkoja ei ollut kyetty havaitsemaan itse teossa. Niinpä Vesikonharjun metsissä kulki myös Suomen armeijan erikoisosasto yrittämässä tavoittaa venäläisiä maahantunkeutujia, joista julkisuudessa ei tiennyt mitään edes Yleisradio. Koko sodankäynti oli niin salaista kuin salainen olla voi.

Tämä asetelma on tietenkin melko selkeä ja yksinkertainen. Suomalaiset ja venäläiset vastakkain ja muutama hirvi metsässsä. Onpahan siinäkin. Kuka jaksaa tuollaista ryhtyä lukemaan. No mikäs, tehdään tarinasta edes vähän mutkikkaampi.

Mietti kumartui hiekkaisella kulku-uralla metsäaukion reunalla. Metsästä kuului Rasantajan varoitusääni. Mietti tiesi sen merkitsevän, että hän oli edennyt liian vaaralliselle paikalle. ”Medzäs sie et soa käyä näkyväks”, sitä Rasantaja oli kerta toisensa jälkeen Mietille huomautellut. Mietin mielestä Rasantaja oli tylsä, vanha äijä ja koko miehuuskoe oli tarkoitettu vain nuorison alistamiseksi vanhemman väen komentoon. Mietti seurasi kuitenkin opettajansa ohjeita, sillä hänen mielessään väikkyi kuva Ainusta, Rasantajan tyttärestä.

– Hyö enne muino pittiit meit jumaloin, Rasantaja aloitti kun Mietti oli palannut hänen luokseen metsän siimekseen. Sillo kansa vielä puhuid meijjä kielt ja asuid medzis ja kasvattiid viljad niin kun taba ol. Tää veres väk on ihan toiselajist, ee niitte kans piä antautuu pelisil.

Mietti oli kuullut nämä jutut monta kertaa. Monta kertaa hän oli myös nähnyt ”tätä verestä väkeä” liikkumassa kummallisilla ajoneuvoilla tasaisilla ajourillaan. Ennemmin kai heidän pitäisi nyt pitää uutta väkeä jumalinaan eikä muistella menneitä. Mutta Rasantaja ja koko hiljainen muinaisitäsuomalainen kansa olivat päättäneet, että he sitä tässä olivat tämän maan asuttajia ja oikeita omistajia. Ei kannattanut puhua siitä miten muinaisitäsuomalaisten heimo oli ajanut saamen heimon pois näiltä alueilta, joissa saamen väki oli asustellut ties miten pitkään. Oli tietenkin oma saavutuksensa, että muinaisitäsuomalaiset olivat pysytelleet elinvoimaisina kaikki nämä vuosituhannet ja silti kyenneet pitämään olemassaolonsa salassa maan nykyisiltä asukkailta. Mietti ei kuitenkaan ollut varma siitä, olivatko kaikki saavutukset lopulta saavuttamisen arvoisia.

Äkkiä pusikosta puikkasi esiin venäläinen sotilas. Hän oli erikoisosaston tunnustelija. Hän oli naamioinut itsensä niin vahvasti varvuilla, että Mietti oli purskahtaa nauramaan. Onneksi Rasantaja ehti hillitä häntä ja he molemmat painautuivat mättäiden taa piiloon.

– Medz'ludikat sen syöp, on nuin varpuin peitos! supisi Mietti naureskellen.
– Vaid! Rasantaja huokaisi niin vihaisesti kuin ääntä vaimentaen oli mahdollista. Ne on kaakon kansad. Niist ei tie mitä keksiid, ne on toist ko nämä mei muatijaesed.

Tunnustelija kulki eteenpäin tutkien katseellaan metsäaukiota, jonka suuntaan hän oli kulkemassa. Mietistä ja Rasantajasta hän ei saanut mitään vainua. Lähellä metsäaukeaa tunnustelija pysähtyi ja kyyristyi odottamaan jäljessään tulevaa osastoa. Pian metsästä hänen takaansa vaelsi hiljaa noin kymmenen tarkkaan itsensä kasvillisuudella verhoilleen venäläissoturin joukko. He pysähtyivät tunnustelijan läheisyyteen. Joukon johtaja meni tunnustelijan vierelle tuumimaan sopivaa reitinvalintaa.

Miettiä meinasi taas naurattaa. Rasantajan vahvat näpit painuivat syvälle hänen niskalihoihinsa. Äijä katsoi nuorukaista vihaisesti. Voimakas käsi puristi niskasta niin lujaa, että Mietti oli menettää tajuntansa. Mietti tajusi, että Rasantaja kykenisi tekemään hänelle mitä tahansa. Ja varmaan tekisikin.

Jokaisen muinaisitäsuomalaisen nuorukaisen oli käytävä läpi miehuuskoe. Se oli vuosituhantinen perinne. Eräältä vanhemmalta nuorukaiselta Mietti oli kuullut mitä kaikkea miehuuskoe sisälsi. Vanhempi mies toisesta heimosta neuvoisi nuoremmalle kaikkea miehen elämään liittyvää. Tärkeänä osana olivat neuvot siitä, miten miehen on oltava naisen kanssa. Miten se tehdään oikein ja miltä tuntuu, jos sen tekee väärin...

Mietti tiesi kyllä miten oravia ja tuhkureita ammutaan varsijousella ja vasamilla, ettei niitten turkki vahingoitu. Hän tiesi miten metsässä liikutaan risujen päälle astumatta ja nykäyksittäin, pysähdellen välillä, niin ettei liike erotu. Hän tiesi miten hirvi nyljetään ja miten kanalintu kynitään. Mutta naisista hän ei paljoa tiennyt. Miehistä hän tiesi vielä vähemmän ja varsinkaan Rasantajasta hän ei halunnut tietää mitään.

Hän arvasi kyllä, että Rasantajalla oli lentosieniä laukussaan. Punaisia kärpässieniä, jotka tainnuttaisivat hänet kuin vasama, mutta eivät veisi kuitenkaan tajuntaa kokonaan. Niitä se ryökäle jonain yönä sekoittaisi kaljaan ja juottaisi hänelle. Sitten näyttäisi taitoaan. Mutta Mietti ei halunnut sitä. Ei vaikka se maksaisi hänelle Ainun. Sellaisen tiedon miehenä hän ei Ainun syliin tahtoisi.

Rasantaja hellitti otettaan. Mietti hengitti raskaasti. Niskaa pakotti. Entistä päättävämmin Mietti rakensi toivonsa suunnitelmaan, jolla vapauttaisi itsensä miehuuskokeen kivuliaimmasta vaiheesta.

Venäläiset päättivät ottaa riskin. Nopeasti kuin hirvilauma he sykäisivät metsäaukean ylitse uudelleen metsän suojiin. Vielä heidän mentyäänkin Rasantaja odotti. Joskus joukon jäljessä oli toinen tunnustelija. Hänen näkyviinsä ei ollut viisasta nousta. Kun riittävä aika oli kulunut, Rasantaja kohottautui varovasti. Hän murahti Mietille merkiksi siitä, että matkaa jatkettaisiin ja Mietti seurasi. Vain mielikuva Ainusta piti nuoren miehen liikkeellä mahdollisen appiukkonsa kintereillä.

Suomen armeijan erikoisosasto oli vain kymmenen kilometrin päässä. Heidän partioreittinsä kulki lähes törmäyskurssilla kohti venäläisiä. Iltaan mennessä he kohtaisivat pienen suolammen rantamilla.

Rasantaja johdatti Miettiä hyvän matkaa itäänpäin heidän kohtaamistaan venäläisistä sotureista. Pienen puron varressa asusti vesikoita, joista Vesikonharju oli saanut nimensä. Kukaan paikkakunnalla ei tiennyt, että sukupuuttoon kuolleeksi luultua kunnan nimikkoeläintä vielä löytyi lähiseudun metsistä. Vesikot olivat siitä erikoisia muihin tuhkureihin verrattuna, että ne elelivät vain tietyntyyppisillä, hiekkaisilla puronvarsilla, eikä sellaisia ihan joka kolkalta löytynyt. Muinaisitäsuomalaiset olivat kuitenkin metsästäjäheimoa. Aina joku heistä tunsi kaikkien eläinten lymypaikat.

Tosiasiassa Rasantaja johdatti Mietin oman heimonsa toteemieläimen asuinpaikalle. Pojan piti tuntea eläimet ja hänen piti tietää, ettei oman heimon nimikkoeläintä saa pyydystää. Vaikka Mietin heimon toteemieläin olikin kettu ja vaikka poika sinänsä saisikin pyytää vesikon, oli Rasantaja sentään huomannut pojan mieluilevan hänen tytärtään Ainua. Eikä se sopisi, että vävykokelas hänen heimonsa eläimen tappaisi. Varsinkaan miehuuskoetta suorittaessaan. Ei Rasantaja antaisi sen tapahtua, hän pelästyttäisi vesikon tiehensä tai tönäisisi poikaa ennen kuin hän ehtisi ampua. Kyse oli vain koetuksesta, tajuaisiko poika mitä on tekemässä, kun meinaa ampua appiukkonsa heimon eläimen. Uskoisiko hän sellaiselle miehelle tyttärensä?

Lähellä puron vartta Rasantaja pysähtyi. Hän neuvoi poikaa asettumaan makuulle kuusen suojiin. Siihen pojan viereen hän itsekin köllähti ja alkoi kaivella jotain vakastaan. Mietti otti varsijousensa ja vasamansa. Hän viritti jousen, asetti siihen yhden tylppäpäisen vasaman ja alkoi sihtailla puron suuntaan. Yllättävän pian purolla näkyikin liikettä. Jokin pieni tumma eläin ui sulavasti rantavedessä. Mietti ei ollut koskaan nähnyt sellaista eläintä. Hän kohotti joustaan... Mutta silloin Rasantaja kolautti jotakin vakassaan ja eläin katosi välittömästi.

– Migä otus lie olt? Mietti hämmästeli.
– Migä lie olt, tuski hää kettu oli... Rasantaja tuumaili ja etsiskellen yhä jotain vakastaan.

Mietti ihmetteli Rasantajan käytöstä, mutta tajusi sitten hänen sanojensa merkityksen. Eläimen täytyi olla vesikko, Rasantajan heimon eläin. Hän saisi kyllä sen ampua, mutta jos hän ampuisi appiukkonsa heimon eläimen, hänen pitäisi varmaan pian etsiskellä uutta appiukkoa.

Kumma kyllä vesikko palasi pian ja nousi jopa kuivalle penkereelle puron varteen. Mietti tähtäsi uudestaan, hän halusi kokeilla mitä Rasantaja nyt tekisi. Äkkiä kajahti kaksi ruutiaseen laukausta muutaman kilometrin päästä. Mietin jousi laukesi ja puron penkereellä makasi vasaman tainnuttama pieni turkiseläin.

Sekä suomalainen että venäläinen erikoisosasto oli saanut saaliikseen reilunkokoisen hirvenvasan. Jossain kummankin joukkion lähimaastossa oli myös ammuttu ihan samoihin aikoihin, mutta mitään metsästysseuruetta ei ollut ilmestynyt sotilaitten saalista jakamaan. Niinpä nämä salakaatajat käyttivät tilaisuuden hyväkseen ja valmistivat hirvestä joukoilleen metsäpaistin. Tämä tapahtui tietenkin sopivan matkan päässä suolammelta, minkä läheisyydessä kumpikin seurue oli hirvensä kaatanut. Osastot olivat toisistaan reilun kilometrin päässä, eivät kuulleet eivätkä nähneet toisiaan. Nuotiossa käristettävä lihakin oli kummallakin niin samantuoksuista, ettei senkään perusteella vainua toisesta osastosta päässyt syntymään. Koska jotoksella oli nyt välipäivä, päättivät molemmat osastot leiriytyä niille sijoilleen yön ajaksi ja jatkaa siitä aamun valjetessa.

Mietti löysi helposti molemmat leiripaikat. Hänen nenäänsä niitten savut tuoksuivat jo parin kilometrin päästä. Yössä leiritulien vähäinenkin loimu erottui vähintään puolen kilometrin päähän, ellei mikään maastonmuoto sen näkymistä estänyt. Miettiä kiinnosti nähdä millaista väkeä nämä kartettavat kansat mahtoivat olla.

Kun Mietin jousi laukesi, kääntyi Rasantaja heti katsomaan mihin poika osui. Hämärtyvässä illassa hän näki eläimen makaamassa puron rannalla. Salamana hän ponkaisi paikalle. Kun Rasantaja palasi Mietin luo ammuttu orava mukanaan, poika pakkaili muina miehinä vasamansa ja jousensa ja valmistautui jatkamaan matkaa. Rasantaja katseli häntä hetken arvioivasti ja murahti sitten hyväksyvästi. Poika ampui oravan vaikka olisi saanut vesikon. Tekipä hän sen vahingossa tai tarkoituksella, enne vaikutti suotuisalta. Oli aika edetä miehuuskokeen viimeiseen vaiheeseen...

Mietti katseli kaakon kansaa, joka vietti aikaansa nuotiolla maistellen hirvenlihaa ja varmaankin jotain kaljan tapaista. Tunnelma oli rento kuin mallassaunassa. Mietti päätti kokeilla miten hänen Rasantajalle juottamansa kalja tepsisi tähän väkeen. Hän hivuttautui lähemmäs ja vielä vähän lähemmäs, kunnes hän viskasi katajaisen juomapullon lähelle nuotiota. Pullo putosi mättäille, mutta sen sisältä kuului loiskahdus. Se herätti venäläisten huomion ja tuota pikaa kaikki olivat omin suin tutustuneet metsästä löytyneen putelin sisältöön, kuten olivat tehneet suomalaisetkin soturit hetkeä aikaisemmin.

Metsästä kuului voimakasta ölähtelyä, karjahtelua ja uikutusta. Mietti katseli loitolta kaakon kansan ja paikallisen väen miehuuskokeen kuvajaisia. Molemmilla oli joukossaan naisia. Ehkä se sopikin paremmin, mutta varsin epäsiistiltä touhu silti vaikutti. Ei hän halunnut olla Ainulle tuollainen mies. Mietin käsitys miehen ja naisen yhteisestä elämästä, heidän rakkaudestaan, oli vielä siintymässä, mutta tällaista siitä ei saisi tulla. Ja jos hän saisi päättää, koko miehuuskokeesta pitäisi luopua niin pian kuin mahdollista. Metsästämään voisi harjaantua muutenkin eikä hänen nyt näkemänsä oppi tulisi kenellekään hyödyksi.

Appiukko varmaan ymmärtäisi omalla tavallaan sitten aamulla, sitten kun heräisi. Ei Mietti aikonut paljastaa nuorison jo kauan sitten löytämiä kirkkaita, pieniä, punaruskeita sieniä, jotka olivat paljon vahvempia kuin kärpässienet. Mietti oli jo päivällä poiminut niitä metsäaukealta, sitten sekoittanut niitä kaljan sekaan ja tarjonnut illalla Rasantajalle. Sama juoma oli hullaannuttanut myös vieraat soturit. Kohta he nukkuisivat ja tuskin muistaisivat aamulla mitään tapahtuneesta. Eikä Rasantajakaan muistaisi. Ei Mietti kehdannut tehdä ukolle pahaa vaikka olisi voinut. Sama vaikka kutsuisi äijän saunaan kotimatkalla.

Jotenkin omat ajatukset samalla kertaa voimistivat ja puistattivat Miettiä. Mitä oikein oli tapahtumassa? Oliko hänestä tosiaankin kasvamassa mies?

Wolter


Olin vielä pieni, kun muutimme syrjäiselle seudulle. Naapurimme Koistiset olivat asuneet talossaan jo vuosisatoja. Heidän poikansa Wolter oli luokkatoverini ja paras kaverini.

Wolter oli erikoinen nuori kaveri, joka sai odottamattomia päähänpistoja ja ihme kyllä kykeni toteuttamaan ne itseään satuttamatta. Kun koulussa tuli puhe lentävistä lautasista, oli selvää, että ruokalassa tapahtuisi jotain hurjaa sinä päivänä. Wolter sai kuitenkin käydä koulua muitten mukana, luokallamme oli hänen lisäkseen kolme adhd:tä, yksi asperger ja yksi bipo. Opettaja menetti pelin joka tunti ja keskittyi kirjoittelemaan päiväkirjaansa. Joskus hän luki satuja. Luultavasti siitä päiväkirjasta.

Yhtä kaikki koulu tuli meiltä käytyä ja viimeisenä koulupäivänä, kun kevätvirsi vielä särähteli korvissa, Wolter kutsui kaikki luokkatoverinsa kylään kotiinsa. Yllätyin kun melkein kaikilla oli jotain menoa: kuka lähti lomamatkalle, kelle tuli vieraita ja ne, jotka eivät keksineet mitään tekosyytä, liukenivat vähin äänin paikalta. Niinpä vain minä menin kylään naapuriin, Koistisen taloon, josta vanhempani olivat siihen saakka kehottaneet minua pysymään poissa. He olivat nähneet miten villeihin ja arvaamattomiin tekoihin Wolter joskus ryhtyi, eivätkä he halunneet kasvattaa poikaansa samanlaiseen kurittomuuteen. Mutta nyt minä ajattelin uskaltautua kylään Wolterin luokse. Halusin nähdä talon, joka oli jo kauan kiehtonut mieltäni.

Koistila sijaitsi meiltä puolen kilometrin päässä. Koistiset olivat lähimmät naapurimme, joihin vanhempani eivät kuitenkaan pitäneet mitään yhteyttä. Vanhempani halusivat kasvattaa lapsensa maalla, missä ei olisi mitään kiusaamista eikä rikollisuutta eikä huonoja vaikutteita lapsille. Tältä osin he olivatkin onnistuneet, sillä meilläpäin ei ollut kerrassaan mitään vaikutteita. Varsinkin marraskuussa, kun kaikkialla oli pimeää, tuntui ikkunasta ulos katsoessa kuin leijailisi avaruudessa näkemättä muuta valoa kuin sen minkä taivaankappaleet heijastivat. Vaikka Koistiset eivät asuneet sen kauempana, ei heille ollut meiltä näköyhteyttä, sillä heidän talonsa oli tiheän kuusikon keskellä ja vain toisinaan sieltä saattoi nähdä ohuen savuvanan nousevan piipusta. Wolter oli kertonut, että heillä lämmitettiin vain silloin kun äiti leipoi. Wolter sieti tosi hyvin pakkasta.

Tie Koistilaan kulki kuusikon halki. Mutkan takaa pilkotti korkea asuinrakennus, eikä tontilla muita rakennuksia ollutkaan. Talo ei ollut kovin hyvässä kunnossa, mutta jos sen olisi maalannut, se olisi saattanut näyttää ihan asutulta. Myös katto olisi kaivannut paikkausta. Mutta emme me sellaisia Wolterin kanssa joutaneet miettimään. Syöksyimme sisään kuin tuulispäät, halusin nähdä millaisia leikkejä Wolter leikkisi kotonaan, kun koulussakin meni niin lujaa.

Ehdimme tuskin tervehtiä Wolterin vanhempia – isänkin nimi oli Wolter – kun jo Koistisen täti tarjosi meille mehua ja keksejä. Mehu oli punaista ja voimakkaan makuista, Koistisen täti sanoi, että se on Transylvanian vattumehua. Wolter purskahti nauramaan ja roiskaisi kaaressa mehut minun paidalleni ja minä hänen paidalleen. Paitani meni ihan punaiseksi ja äiti kysyi illalla, olinko satuttanut itseni leikissä, kun paita oli veressä. Vaikka se oli vain vattumehua! Kekseissä oli kai jotain hyönteisiä, Wolter sanoi, että ne on ihan parhaita. Söinhän minä niitä keksejä, vaikka elävät toukat tuntuivat aika oudoilta ja koppakuoriaiset rusahtelivat hampaissa.

Äkkiä huomasin, että tuolini alkoi kohota ilmaan! Arvasin heti, että tämä oli Wolterin keksintöjä. Samanlaista oli tapahtunut joskus koulussakin. Opella oli noussut tukka pystyyn.

– Ai juma! sanoin minä innoissani. En ollut itse koskaan lentänyt paitsi tivolissa.
Wolterin silmät hehkuivat palavaa intoa.
– Hei, Hopea! hän kiljaisi verta hyytävällä äänellä ja ampaisi tuolillaan matkaan.

Minä seurasin perässä täyttä vauhtia. Lensimme ympäri taloa niin että kattokruunut ja lampetit helisivät. Koistisen täti pani kädet korvilleen ja käski lentämään ääntä nopeammin. Wolter otti heti neuvosta vaarin ja vauhtimme kiihtyi uskomattomaksi kieputukseksi. Lopulta emme kumpikaan kestäneet vaan oksensimme avotakkaan. Koistisen setä vain nauroi jylisevällä äänellä ja huusi:

– Hyvä pojat! Niin sitä pitää!

Wolter kysyi että mennäänkö yläkertaan? Sinnehän mentiin. Yläkerrassa oli Wolterin sisko meikkaamassa. Hän istui peilin edessä kalpeana ja niin laihana, ettei peilikuvaa näkynyt ollenkaan. Mustat hiukset heilahtivat vihaisesti, kun hän huomasi meidät.

– Nämä ei ole mitkään kakarakestit! hän huudahti niin kylmällä äänellä, että minun kalsareissani alkoivat jääpuikot helistä.
– Mennään ullakolle! kiljaisi Wolter ja kohta olimme siellä.

Wolter sanoi, että siellä oli tosi isoja rottia, että ne järsivät siellä jotain, mutta kukaan ei saanut selvää mitä se mahtoi olla. Minä sanoin, että luonnossa on niin paljon ihmeitä, ettei tiedemiehetkään niitä tiedä. Wolter kertoi, että joskus yöllä, kun tv-ohjelmat on loppu, he nousevat koko perhe ullakolle ja pelottelevat rottia. Sitten Wolter nosti päänsä irti ja irvisteli. Naurettiin ihan kippurassa. Wolter katsoi minua innoissaan:

– Jumatsuikka, mikä jätkä - ei pelästy ollenkaan! Kun tein tämän opelle jälki-istunnossa, niin se kusi housuunsa!

Naurettiin vielä lisää.

Vasta illalla läksin kotiin. Wolter saattoi minua jonkin matkaa, sanoi, että kuusikossa on melko isoja lepakoita, jotka saattaa luulla itsestään liikoja. Ja voi olla, että ne rotat järsii ullakolla just niitä lepakoita tai lepakot rottia, mutta sitä ei tiedetä. Sitten Wolter pyöritti päätään ympäri ja minä en käsittänyt miten sillä ei menneet niskat nurin. Pyysin opettamaan tuon tempun itselleni. Silloin Wolter teki jotain vähän outoa. Jotain mistä en ole kertonut vielä kellekään. Se halasi minua. Sanoi että olen sen paras kaveri ja tosi hyvä tyyppi. Wolter kertoi isänsä arvelleen, ettei Wolter koskaan löytäisi kunnon kaveria ihmisten parista.

– Aikuiset nyt ei tiedä mitään! minä vastasin.

Millä puolella sydämeni on?


Hautuumaan ohi kävellessäni huomasin papin seisovan linja-autopysäkillä. Mieleeni tulvahti epämääräisellä tavalla lämmin tunne. Toisaalta saattoi siihen sisältyä jotain kalseaakin. Vaistomaisesti kouraisin haaruksiani tarkastaakseni olinko kussut housuuni. Kuivaa oli vaikka hiki vähän hajahti. Raamattu, minä ajattelin. Mitähän tuo pappi vastaisi, jos kysyisin häneltä, ketä Raamatun henkilöä minä muistutan? Ohikiitävän hetken kävin läpi Raamatun henkilögalleriaa, mutta sitten älysin, että pappi vastaisi tietysti, että minä olin toinen niistä pahantekijöistä, jotka ristiinnaulittiin samalla kuin Jeesus. Koska tämä vastaus tuntui aika haljulta, etenkin, koska tajusin sen heijastelevan koko seurakunnan näkemystä oikeasta osastani, annoin potentiaalisen armon tulla itselleni. Annoin papin jatkaa ja sanoa, että minusta itsestäni riippuu kummalla puolella Vapahtajaa minä roikun. Minusta se oli viisas vastaus - ja sitä paitsi aika hauskasti muotoiltu. Ajattelin, että mihin tässä nyt sitten pappeja tarvitsee, kun voi itsekin tehtailla noin viisaita vastauksia.

Millonka nämä novellt on luvettavissa kirjasta? Aenesta on!

_________________
Luokkasen Heikki se on joka ihtesä tässä häpäsöö, vaen sillätöenhän minä oon ollu jos kuinka kauvvvan...

Se kun uni loppu kahelta, niin palasin näihin viimmeisiin ja tuo Woltteri varsinnii ooli hyvin herttanen tappaus, jopa kummajainen. Tuo tuhkuri piti kahtoa kooklesta

_________________
Luokkasen Heikki se on joka ihtesä tässä häpäsöö, vaen sillätöenhän minä oon ollu jos kuinka kauvvvan...

Kiitos vaan, ainesta riittää, mutta rahat on sen verran vähissä, että en taida sitä kirjaa ruveta teettämään. Tästähän näitä saapi lukea, jos ei millon nukuta.


Kohtaamisia kaatopaikalla


Olin haravoinut lehtiä kolmen päivän ajan. Luulisi, ettei niitä lehtiä omakotitalotontille niin paljoa kerry, mutta kylläpä vain kertyi. Ei ollut ensimmäinen syksy, kun niitä kertyi. Nostelin viimeiset lehdet jätesäkkiin ja läksin tyhjentämään säkkejäni Ruutananjoelle, jossa sijaitsi maankaatopaikka. Matkaa oli kymmenisen kilometriä. Tämä oli syksyn neljäs kuorma. Omenapuussa oli vielä lehtiä, ne putoaisivat vasta joulukuun alussa ja niitä tulisi niin vähän, että heittäisin ne jäteastiaan.

Henkilöauton takaosa oli täynnä jätesäkkejä. Taakse näki vain sivupeileistä. En piitannut lemusta, sillä kohtahan sekin loppuisi. Olin tosi väsynyt, kädet ja jalat kaipasivat saunaa ja lepoa. Sielu kaipasi tiukkaa viinaa ja paria olutta.

Ilta pimeni ajellessa. Maankaatopaikalle erkani pimeä soratie valaistulta päätieltä. Soratiellä kannatti ajaa rauhallisesti. Ei niinkään hirvien takia vaan toisten autoilijoitten, jotka eivät vielä hoksanneet miten tarkka homma vastaantulijan ohittaminen niissä olosuhteissa olisi. Kävijöitä Ruutananjoella riitti näin syksyisin. Puutarhanomistajat olivat ahkeroineet ja työn tulokset kärrättiin nyt loppusijoituspaikkaan.

Kilometrin pituisen soratien päässä odottivat maankaatopaikan kirkkaat valot. Puutarhajätettä oli paikalla aina valtavat kasat. Jossain kyltissä luki RISUT, toisessa LEHDET. Tosiasiassa kaikki tyhjensivät kuormansa sen mukaan missä oli vapaata. Autoja pörräsi litjaisella alueella myöhäiseen iltaan asti.

Löysin vapaan paikan ja pysäytin autoni. Kun nousin ulos, katselin hetken lehti- ja risukasoja, jotka höyrysivät valoja vasten. Aromaattinen höyry tuoksui minun nenääni anikselta. Usein ajoin viimeisen kaatopaikkareissun jälkeen Alkoon ja ostin sieltä pullon Dry Anista. Pidin sen raikkaasta mausta.

– Hei siellä! Tulehan auttamaan! huusi miesääni ja näin hahmon viittoilemassa minulle. Ääni kuulosti tutulta. Puin työhanskat käteeni ja suuntasin miehen luo. Hän pyysi minua avuksi, jotta vedettäisiin pakettiautosta pressu, jonka päälle mies oli lehtikuormansa kotipihassa lapioinut. Saimme pressun vedettyä ulos kaksissa miehin ja mies kiitteli minua, vaikka pressu vähän repesi.

Vaihdoimme siinä muutaman sanan keleistä. Tunnistin hänet poliisipäälliköksi, joka tosin nyttemmin oli jäänyt eläkkeelle. Olin itsekin työskennellyt lyhyen aikaa poliisin palveluksessa muutama vuosi sitten. Ja nyt olimme entiset poliisin miehet täällä pimeällä kaatopaikalla molemmat. Niin katoo mainen kunnia.

Tyhjensin omat säkkini nopeasti. Taittelin säkit takakonttiin, heitin työhanskat niitten päälle ja nostin takapenkin selkänojan pystyasentoon. Sain auton käännettyä helposti ja ajoin ulos maankaatopaikalta. Soratie oli entistäkin pimeämpi. Yksi auto tuli minua vastaan ja sen valot osuivat sen verran autooni, että näin taustapeilistä nuoren naisen istuvan takapenkilläni.

– Jaha, olen saanut matkustajan, minä tuumasin.

Nainen ei vastannut. Yritin vilkuilla peiliin, mutta eihän pimeässä autossa mitään näe. Sitä paitsi piti keskittyä ajamiseen. Sitten tajusin, että tämä nainen oli varmaan niitä mystisiä matkalaisia, liftaajia, joita ilmestyi autoon ja jotka sitten ennalta mitään ilmoittamatta katosivat takapenkiltä.

Ilahduin tajutessani, että autooni ilmaantunut nainen oli kenties vieläpä jonkinlainen zombie. Olisi ollut jo kylliksi, että minun kyytiini joku nuori nainen eksyi. Vanhemmat mummotkin yleensä minua välttelivät.

Valaistulle asfalttitielle tullessani näin naisen uudelleen katuvalojen ansiosta. Mutta silloinkin vain toisinaan, sillä valojen välisellä alueella hänen hahmonsa näkyi heikommin. Arvelin kuitenkin kiiluvista silmistä ja julmasta suupielen juonteesta, että joku mystillinen matkustaja kyytiini oli noussut.

Yritin siinä heittää juttua jos jonkinlaista, että saisin hänet vähän kertomaan itsestään. Mutta koska matkustaja pysyi hiljaisena, jouduin haastelemaan itsekseni – kuten usein muulloinkin. Ihmettelin ääneen miten yleensä hänenlaisensa liftaajat nousevatkin juuri auton takapenkille, niin että koskaan ei kuule, miten vaikkapa moottoripyörän tai mopon tarakalle olisi kesken matkan hypännyt mystinen matkaseuralainen.

Naista näyttivät juttuni jotenkin huvittavan, sillä julman perusilmeen läpi näkyi ajoittain pidätetyn naurunpurkauksen kareilu. Ajattelin pehmittäväni hänestä itselleni vielä saunaseuraa.

Lentokentän risteyksen kohdalla tuli sitten vähän tiukahko tilanne, kun edelläni ajanut autoilija ohitti traktorin ohituskiellon kohdalla, mutta onneksi vastaantullut autoilija älysi hiljentää ja väistää kaaharia. Kommentoidessani moista ajotapaa huomasin takapenkkiläisen kadonneen. Niin naisten tapaista. Kyyti kyllä kelpaa, mutta kiitokset jätetään toiseen kertaan. Yritin nähdä asiassa jotain valoisia puolia, vaikka tosiasiassa saunaseura olisi minulle maistunut. Nyt sain tyytyä kuivaan anikseen. Mutta tulivatpahan säkit tyhjiksi.

Märwän katoaa


Vesikonharjun virastotalosta olivat virastot lähteneet. Ensin lähti verotoimisto, sitten työvoimatoimisto ja viimein poliisi. Postista oli vielä jäljellä lajittelupiste. Virastotalossa toimivat linja-autoaseman matkahuolto, parturi-kampaamo, tilitoimisto ja kaksi pitseriaa.

Uudempi pitseria oli perustettu Harjutien varteen, optikkoliikkeeltä tyhjiksi jääneisiin tiloihin. Pitsat olivat tavanomaisia melkein kympin maksavia viiden euron pitsoja. Pitseriaa pitivät maahanmuuttajat. Niinpä myös puolet asiakaskunnasta koostui maahanmuuttajista, joitten eloisa puheensorina toi Vesikonharjuun tuulahduksen kansainvälisyyttä suoraan vastaanottokeskuksesta. Kantasuomalaiset asiakkaat olivat yleensä viisikymppisiä miehiä, jotka ostivat mukaansa kaksi pitsaa – itselleen ja vaimolleen – ja vaimo jätti yleensä omastaan puolet syömättä.

Uusi pitseria houkutteli varsinkin lapsiperheitä. Vetonaulana toimi muhkeaan pallomereen päättyvä liukumäki, joka alkoi kerrosta ylempää, entisistä poliisin tiloista. Laipioon oli puhkaistu aukko, josta merenpinnan tasalta pääsi portaita pitkin kapuamaan yläkerran lähtöalueelle ja vastaavasti sieltä liukumäen putkessa laskien alakerran pallomereen. Pallomeren käyttäjien osalta maahanmuuttajaprosentti oli useimmiten tasan sata.

Sinä päivänä, jonka tapahtumat tässä ovat puheena, kaikui lasten iloinen, joskin toisin paikoin vaiviintuneesti ja väkinäisesti riemuitseva metelöinti pitserian ruokapöytiin. Lapset nujusivat keskenään syvässä pallomeressä, mutta koettivat olla valittamatta, kun joku toinen moksahti liukumäestä niskaan tai astui käsille ja jaloille. Leikki jatkui vaihtelevalla kiihkeydellä, eivätkä edes kantasuomalaiset kiinnittäneet siihen enää mitään huomiota, vaikka toisinaan lasten äänet kuuluivat kuin jostain syvyyksistä. Pitsoja tilattiin suomalaisiin koteihin, pitseriassa ruokailivat pääasiassa maahanmuuttajat. Puolen tusinaa maahanmuuttajaa huolehti myynnistä, pitsojen valmistuksesta ja tarjoilusta.

Jossain vaiheessa eräs äiti alkoi kutsua lastaan huolestuneen oloisena.

– Märwän...? Märwän! äiti kyseli ja koetti tavoittaa poikaa katseellaan.

Jostain etäältä kuului vaimeana pojan vastaus. Se tuli kuin ääni veden alta. Vähän kerrassaan leikki pysähtyi ja toiset lapsetkin alkoivat etsiskellä pientä Märwäniä. Pitseriassa tuli hiljaista. Äiti oli jo melkoisen hädissään. Hänet autettiin istumaan. Pojan isä alkoi kysellä missä poika oli. Pojan vastaukset kuvastivat lapsen huolettomuutta, mutta hän ei ilmeisesti osannut selittää mihin oli joutunut. Vaati tarkkaa kuuntelua ennen kuin saatiin selville oliko poika yläkerrassa vai kenties jossain pallomeren sisässä. Vastaus hämmästytti kaikkia: pojan todettiin eksyneen ylä- ja alakerran välisen betonilaatan sisään!

Pitserian omistaja soitti hätänumeroon. Viidessä minuutissa paikalle saapui palokunnan yksikkö ja ambulanssi. Vartija tiedotti tilanteesta poliisille, joka kiiruhti pitseriaan puolen tunnin kuluttua. Kukaan ei silti ymmärtänyt mistä oikein oli kysymys ja mitä pitäisi tehdä. Lopulta eräs asiakas neuvoi pelastajia soittamaan kunnan rakennustarkastajalle. Ehkä häneltä löytyisi jokin selitys tähän outoon ilmiöön.

Rakennustarkastaja tavoitettiin puhelimitse maaseudulta, jossa hän oli perehtymässä erään omakotikiinteistön jätevesijärjestelmään. Hänen oli vaikea käsittää mitä puhelimessa selitettiin. Työaika oli päättymässä, mutta koska muut tarkastajat olivat lomanpidennyksillä, hän lupasi tulla paikalle.

– Niin, mikä paikka se nyt on? Zenobiana pizza parlour? Onko se siinä linja-autoasemalla? Ai, siinä viinakaupan puolella? No, minäpä lähden tulemaan.

Omakotitalon omistajalle rakennustarkastaja kirjoitti hyväksynnän, vaikka puolet jätevesijärjestelmästä jäikin tarkastamatta. Nyt oli pidettävä kiirettä, kunta ei näet hyvittänyt ylitöistä enää muuta kuin tunnin tunnista.

Rakennustarkastajaa odotellessa palomiehet tekivät työtä yrittäen paikallistaa missä kohti betonilaattaa poika oikein mahtoi olla. Pojan ääni näet vaikutti loitontuvan. Vanhemmat koettivat houkutella häntä palaamaan takaisinpäin tai ainakin pysymään paikoillaan, mutta poika sanoi katsovansa vielä mitä tuolla vähän matkan päässä olisi. Hänen arveltiin olevan liikkumassa entisten poliisin tilojen kohdalta entisen työvoimatoimiston suuntaan.

Pojan äiti itki hiljaa pöydässään. Pojan veli ja sisar kertoivat pelastajille selkeällä suomen kielellä, että Märwän oli kaksivuotias ja että häntä nimitettiin Euroopassa syntyneeksi, koska hän oli syntynyt Egemeren rannalla, Greikassa, perheen vaeltaessa kohti valoisampaa tulevaisuutta Vesikonharjussa.

Kun rakennustarkastaja saapui paikalle, häntä odotti joukko neuvottomia pelastajia ja hätääntyneet vanhemmat. Sen sijaan Märwänin sisarukset ottivat tilanteen rennommin. Heille tämä oli seikkailu, joka tuntui pallomertakin todemmalta. Jossain betonilaatan sisällä eteni Märwän – heidän veljensä – kuin jonkinlainen supersankari. Sisko kertoi ambulanssin henkilökunnalle, että Märwän tarkoitti kiveä, jonka mukaan on nimetty amerikkalainen piirretty sarja, jossa kivikauden ihmiset seikkailevat ja ajelevat autoilla ja katsovat televisiota. Isä käski tytön olla hiljaa ja lohduttaa äitiään.

Hetken ympärilleen pälyiltyään rakennustarkastaja kysyi minkä kokoinen lapsi oli kyseessä. Kun hän sai tietää lapsen olevan vielä kovin pieni, hän kertoi arvelevansa, että poika oli jotenkin päässyt sisään onteloon, joita oli valettu betonilaattojen sisään. Ontelolaatat olivat paikallista työtä, niitten takia oli mietitty, pitäisikö virastotalo säilyttää näytteenä 1980-luvun betonibrutalismista. Viime aikoina oltiin kallistuttu sille kannalle, että jospa ei nyt kumminkaan säilytetä, sillä paikalle oli kaavailtu seitsemänkerroksista, parinsadan asunnon senioritaloa. Pilvenpiirtäjääkin oli mietitty, että saataisiin melkein puolet kylän juoruakoista ja -ukoista saman katon alle. Kellaritiloihin rakennettaisiin kaksikerroksinen parkkihalli, josta saataisiin tarvittaessa lisätilaa pahimmille paahtajille.

Rakennustarkastaja oli aikeissa kertoa, että ontelolaattoja käytettiin maailmalla ihan yleisesti tämäntapaisessa rakentamisessa, sillä ontelot kevensivät rakenteita, mutta pelastajat halusivat mieluummin tietää, miten he saisivat pojan pois sieltä ontelon sisältä. Tämän rakennustarkastaja ymmärsi niin, että samat ylityösäännöt koskivat myös pelastajia kuin häntäkin, eikä tässä siten olisi syytä aikailuun.

Pojalle huhuilemalla määritettiin aluksi missä hän suunnilleen oli menossa, sillä poika vastaili mielellään, hän otti koko jutun ihan leikin kannalta. Todettiin pojan olevan viiden metrin päässä linja-autoaseman odotushallista, joka sijaitsi ihan kuvaannollisestikin entisten poliisin tilojen ja entisen työkkärin välimaastossa. Rakennustarkastaja neuvoi avaamaan odotushallin laipiorakennetta noin puolen metrin verran seinästä ja poraamaan timanttiporalla riittävän suuren reiän betonilaattaan, jotta saataisiin selville missä ontelossa poika liikkuu, niin että hänet päästäisiin nappaamaan sitä kautta pois.

Neuvonpitoon yhtyi kuitenkin joukko linja-autoaseman odotushallin vakioasiakkaita, jotka humalatilastaan huolimatta olivat säilyttäneet tarpeellisessa määrin harkintakykyään ja totesivat timanttiporan kuumentavan onteloita, mikä ei saattaisi tehdä hyvää pojan hipiälle. He ehdottivat perinteisiä piikkiä ja moskaa. Vartija meinasi hermostua kuullessaan puhuttavan piikistä, mutta rakennustarkastaja selvitti, että kyseessä on betonirakentamiseen kuuluva työkalu, ei mikään sinisten valojen piikki.

Ennen kuin näitä tarvikkeita oli keretty löytää läheisestä rautakaupasta, saati sitten kassan läpi ja 'kenenkähän kustannuksella?' kuljettaa paikalle, oli Märwän kuitenkin kipittänyt koko asemahallin laipiolaatan läpi ja mennä vipelsi jo puolivälissä parturi-kampaamon lattialaattaa. Pelastajien tilaisuus oli mennyt, mutta parturi-kampaamon asiakkaat ja työntekijät saivat nauttia pikkumiehen helisevästä naurusta, joka kuului jostain lattian sisästä. Märwän lisäsi tahtia, kukaan ei tiennyt miksi, ehkä hän koki tilanteen piiloleikkinä, jossa hänen tehtävänsä oli pysytellä vapaalla jalalla niin pitkään kuin mahdollista.

Märwän päätyi lopulta entisen työvoimatoimiston tiloihin. Joku varmaan ajattelee, että se nyt oli odotettavissakin ja että tämä nyt on selvästi sellainen vertauskuvallinen tarina. Niin että pallomerestä poliisin tiloihin ja sieltä läpi harmaan betonin työkkäriin. Voi olla. Voi olla, että tarina on vertauskuvallinen, mutta toisaalta, eikö vertauskuvallinenkin tarina ole myös tarina sinänsä? Jotta jokin tarina voisi olla vertauskuvallinen, täytyy sen kuvata todellisuutta edes jossain katsannossa. Sen verran on sentään myönnettävä, ettei pieni lapsikaan ontelolaatan onteloon sovi ryömimään, mutta toisaalta jos mies menee läpi vaikka harmaan kiven, niin miksei ontelolaatan?

Entisessä työkkärin johtajan huoneessa oli lattiaan kosteustutkimusten helpottamiseksi piikattu reikä, joka ulottui sattumalta juuri siihen onteloon, jota Märwän oli lähtenyt kulkemaan, kun oli nähnyt valoa pitkän tunnelin päässä.

Sen reiän kautta Märwän päätyi tyhjenneen työkkärin hiljaisille käytäville. Kun pelastajat olivat saaneet käsiinsä virastotalon yleisavaimet, he ryntäsivät etsimään ontelolaattojen sisään kadonnutta lasta entisen työkkärin tiloista. Poika löytyi istumasta pitkältä, ikkunattomalta käytävältä, jossa asiakkaat ennen häntä olivat vuosikaudet istuneet odottamassa armonpaloja työllisyystöiden muodossa. Hän oli yltä päältä betonipölyn peitossa, mustat lapsenkiharat hiukset näyttivät pellavanvaaleilta, kun hän hymyili voittajan hymyä paikalle saapuneille pelastajilleen.

Käsi kannen alta


Kun naimattomuutta oli kestänyt pitemmän aikaa kuin minä olisin kestänyt, tapahtui jotain. Menin vessaan. Oli asiaa. Valmistautuessani asioimaan pytyn edessä, nousi vedestä käsi minua kohti.

Tilanne oli kieltämättä outo, mutta koska en yleensäkään vähästä hätkähdä, suhtauduin siihen kuin postiluukustani pudonneeseen naapurin Jymy-lehteen. Käsi vaikutti miehen kädeltä, sen verran oli karvaisuutta. Koska kyseessä oli oikea käsi, eikä se ollut nyrkissä eivätkä sormet olleet mitenkään pahantapaisesti osoittelevassa asennossa, päättelin että minua haluttiin tervehtiä.

En pitänyt todennäköisenä, että minua yritettäisiin vetää alas pytystä, sillä olin aika pulskassa kunnossa, enkä olisi hartioistanikaan mahtunut vaikka miten oli märkä ja liukas nielu vastassa. Päätin tarttua ojennettuun käteen. Kohteliaisuudesta on hyvä aloittaa suhde kuin suhde.

Puristin kättä. Käsi puristi minun kättäni. Puristettuamme hetken toisiamme niin kuin ihmisillä on tapana tavatessaan, irrotimme otteen kumpainenkin. Sen jälkeen käsi viittilöi minua tulemaan mukaansa. Teki ystävällisiä eleitä kuin olisi kahvikuppia kallistanut. Kiitin kutsusta, mutta minulla oli siivous kesken. (Itse asiassa en ollut vieläkään viitsinyt aloittaa, imuri oli seissyt lattialla pari tuntia. Sen sijaan olin juonut pari kuppia kahvia ja katsellut vanhaa kotimaista elokuvaa). Käsi ilmoitti eleillä ymmärtävänsä ja näytti sitten peukkua kuin toivottaen hyvää siivousintoa. Sitten käsi sukelsi takaisin niihin syvyyksiin mistä oli noussutkin.

Hetken aikaa mietin kehtaisinko tehdä tarpeeni siihen veteen missä käsi oli käynyt. Tarve ratkaisi asian puolestani ja lorottelin herakasti veden kuplimaan. Painalsin painonapista ja pesin käteni koko jutusta. Sitten laitoin imurin kaappiin ja läksin pienelle kävelylenkille.
_ _ _

Käydessäni sittemmin kaupungissa tapasin kierrätyskeskuksessa naisen, jota päädyin jututtamaan. En tiedä vieläkään miten sen tein, mutta uskaltauduin puhuttamaan häntä ja kutsumaan hänet luokseni. Nainen oli samaa sarjaa kanssani, nuhjaantuneet vaatteet ja rasvaiset hiukset, Mutkakosken tyttöjä, mutta asui kaupungissa. Kun minä kerroin asuvani Vesikonharjussa, oli ilman muuta selvää, että hän vastaisi kutsuuni ja saapuisi luokseni, sillä kukapa voisi vastustaa vesikonharjulaisen miehen kutsua.

Naisen saapuessa luokseni yllätyin silti, millaisen muutoksen hän oli käynyt läpi. Hiukset olivat nätisti leikatut, ehkä hieman tummemmiksi värjätyt. Vaatteet olivat siistit, harkitusti kierrätyksestä ostetut ja pestyt. Nainen tuoksui hyvälle, hän oli harjannut hampaansakin. Autoin naisen yltä sievän, sinapinkeltaisen tikkitakin yltä ja kehotin tulemaan peremmälle.

Olin minäkin valmistautunut: olin imuroinut ja keittänyt kahvia, ostin valmiita kanelipulliakin, sellaisia pieniä, mitä saa muovipussissa. Joimme siis kahvia, söimme pullaa ja juttelimme. Ennen kaikkea katselimme toisiamme. Rannekelloni tikitti äänekkäästi. Nainen kysyi voisiko hän käväistä vessassa. Neuvoin hänelle oven ja koetin muistella, olinko vaihtanut käsipyyhkeen ja oliko siellä edes paperia.

Nainen sulkeutui kammioonsa ja hetken aikaa oli hiljaista. Kun hiljaisuus jatkui pitempään, aloin miettiä, mitä voisin tehdä. En viitsinyt huudella oliko kaikki hyvin. Naisilla nyt joskus kesti pitempään. Mutta kun vessasta alkoi kuulua ääntelyä, en enää tiennyt mistä oli kyse. Sieltä kuului inahtelua ja voihketta, sellaisia mielihyvän ääniä. Lisäksi kuulin rytmikästä loisketta.

Hyvän tovin kuluttua nainen palasi viereeni sohvalle. Hänen poskensa punoittivat ja hän muuttui kerrassaan tuttavalliseksi, suukotti poskeani ja hymyili maireasti. Äkkäsin mitä oli tapahtunut. Käsi oli käynyt minun pesälläni! Nainen tuntui kuitenkin olettavan, että se oli minun käteni. En käsittänyt miten sen olisin voinut tehdä, mutta olin kuullut joskus puhuttavan naisen logiikasta ja arvelin tämän olevan nyt sitä. Tunteeni olivat ristiriitaiset. Tai ainakaan ujouteni ei helpottanut. Lopulta naisen suukot kävivät ylivoimaisiksi jopa minunlaiseni ujon miehen vastustaa ja aloitimme sohvalla lemmiskelyn. Se ei kestänyt kauaa.
_ _ _

Naisen lähdettyä kotiinsa olin jonkin aikaa tyytyväinen elämääni. Hämärtyvässä illassa katselin ikkunasta ulos, kunnes vessan ovenraosta paistava valo herätti huomioni ja sai minut muistamaan lemmenleikkien erikoisen alkunäytöksen.

Vessassa minua odotti tuttavallisesti tervehtivä käsi. Sen keskisormi ja peukalo muodostivat renkaan, jonka lävitse etusormi sujahteli muutaman kerran. En tiennyt mitä ajatella. Pitikö minun ajatella, että käsi olisi minun puolellani vai olinko saanut siitä kilpailijan? Kun en vastannut mitenkään, käsi meni nyrkkiin ja näytti ehdottavan minulle fistausta vai mikä se nyrkkitervehdys oikein olikaan. Pesin käteni lavuaarissa, poistuin vessasta ja sammutin valon. Halusin rauhassa ajatella mitä tästäkin pitäisi ajatella. Läksin ulos pienelle kävelylenkille.
_ _ _

Mutkakosken nainen kävi sen jälkeen luonani muutaman kerran. Vessaepisodi toistui joka kerta – ja aina vain pitempänä. Vaikka minun vuoroni tuli sen jälkeen, aloin pohtia miten tässä lopulta kävisi. Käsi tuntui tosi vesikonharjulaiselta, vei kaverin naisen tämän nenän alta. Tosin vessassa käydessäni käsi yritti ottaa minuun yhteyttä kai sovitellakseen välillemme sukeutunutta ristiriitatilannetta. Se viittilöi pytystä rennon oloisesti ja kutsui luokseen. En kuitenkaan mennyt. Ajattelin että mihinkään kolme kimppaan en pitemmäksi aikaa alkaisi. Naisen oli tehtävä valinta: joko käsi tai minä.

Neljäs vierailukerta sanoi toden. Nainen valitsi käden. Tullessaan luokseni nainen taisi olla pienessä hiprakassa. Minä en siitä pitänyt, sillä minuun oli jo nuorena juurrutettu vakavamielinen päihteettömyys. Naisella oli jokin pieni likööripullo, jonka hän oli melkein tyhjentänyt tulomatkalla. Hän olisi tarjonnut minullekin. Kun en halunnut ryyppyä, nainen otti loput itse ja sulkeutui sitten hymyillen vessaan. Se oli viimeinen kerta kun hänet näin.

Vessasta kuului tuttu loiske ja voihke ja lopuksi iso molskahdus, niin kuin lohikala olisi hypännyt rasvatyynellä järvellä haavista pois. Sitten seurasi hiljaisuus. Kun uskaltauduin kurkistamaan vessaan, siellä ei näkynyt ketään, ei kättä, ei naista. Siistit käytetyt farkut lojuivat lattialla. Jostain viemäriverkoston syövereistä olin kuulevinani tyytyväisen huokauksen sekoittuneena etäiseen lorahdukseen. Hetkisen kuluttua veden kalvolle pulpahtivat violetit pikkuhousut. Painoin huuhtelunappia pitkään, niin että nekin hävisivät.

Koska en viitsinyt keittää kahviakaan, ajattelin lähteä pienelle kävelylenkille. Viikkasin sinapinkeltaisen tikkitakin ja siistit käytetyt farkut, laitoin ne muovikassiin ja vein kylällä käydessäni kierrätykseen.

Rakkauden palo


Joitakin vuosia ennen jääkauden tuloa Saimi Suomaa ja Suomi Saimaa löysivät toisensa.

He tapasivat aivan sattumalta optikkoliikkeessä, johon Suomi piipahti säädättämään lasejaan. Lasit olivat naarmuiset ja optikko kyseli milloin lasit oli hankittu. Haalistuneista sangoista jo näki, että lasit olivat olleet kovassa käytössä vuosien ajan.

Kun Suomi muisteli saaneensa lasit pari vuotta sitten, tarkasti optikko asian koneelta ja totesi Suomin lasien toimituksesta kuluneen kuusi vuotta.

– Kappas vain, niin se aika menee, Suomi sanoi. Niin mikäs vuosi se nyt onkaan menossa? hän vielä kysäisi.

Optikko vilkaisi Suomia merkitsevästi ja antoi ymmärtää, että kyllä sitä kuluvan vuoden vuosiluku pitäisi sentään olla tiedossa.

– Ettekös te tullut tänne autolla? optikko kysyi vaivihkaa.

– Mitä sitten? Suomi kysyi. Ei autolla ajellessa vuosilukuja tarvitse muistella. Pysäköimiseenkin riittää, kunhan laittaa parkkikiekkoon kellonajan. Minä olen jo lähempänä kuuttakymmentä ja eläkkeellä. Ei minun tässä mitään vuosilukuja tarvitse muistella.

– Ihan oikein! totesi tähän Saimi, joka oli kuunnellut keskustelua sivusta. Kyllä meille seniorikansalaisille riittää, kun suunnilleen vuodenajan tunnistaa, että osaa ottaa lämmintä päälle, milloin on tarpeen.

Suomi ihastui heti naisimmeiseen, joka niin ryhdikkäästi ryhtyi häntä tukemaan. Vaikka Suomi ei juuri sattunut muistamaan kuluvaa vuosilukua, niin Saimin hän kyllä osasi huomioida ja kutsui hetimiten tämän seurakseen kahvilaan.

– Minä tarjoan leivoskahvit! Suomi julisti ja katseli Saimia innokkaan kiinnostuneena. Että jos niinkuin lämmintä päälle, vaikka onhan rouvalla turkki, Suomi jatkoi, sillä silloin oli pakkanen ja Saimi oli tosiaankin pukeutunut mustaan tekolammasturkkiin ja turkislakkiin.

– Minä olen leskirouva, Saimi vastasi ja suostui mielihyvin itseään nuoremman miehen kahviseuraksi. Vaikka eipä Saimikaan ollut kuin vähän päälle seitsemänkymmentä, hyvin säilynyt, hoikka ja vireä immeinen.

Koska Suomi oli leskimies, sujui heidän tuttavuutensa alusta pitäen kuin ennalta sovittu. Ei tarvinnut kummankaan hakea askelmerkkejä, ei miettiä sanomisiaan. Mennä kopistivat vain kahvilaan tutustumaan toisiinsa ja sitten Suomi kyyditsi Saimin hänen asunnolleen. Sen kummemmitta jaaritteluitta suhde oikeni yhteiseksi iloksi.

Kaikki tuttavat huomasivat miten mainiosti Suomi ja Saimi sopivat toisilleen. Saimin kotimökki muodostui pariskunnan yhteiseksi pesäksi, tilaa kun siellä oli. Aurinko paistoi sisään avointen kaihdinten lävitse, huonekasvit rehottivat, juorut levisivät pitkin seiniä aina kattoon saakka ja annansilmät ja anopinkielet kukoistivat ennennäkemättömällä innolla. Saimin ja Suomin yhteisen kodin täytti kahvin ja lämpimän pullan tuoksun lisäksi iloinen, tuttavallinen puheen purpatus. Välillä puhui Suomi ja välillä televisio, toisinaan Saimikin pudotti sekaan jonkin repliikin. Kuunneltiin vanhoja iskelmiä, tanssittiin matot kurttuun. Menivät siinä toisinaan kurttuun lakanatkin. Mitä sitä turhia empimään, kun voi ruveta lempimään, niin he molemmat ajattelivat. Tai eivät ehkä niinkään ajatelleet vaan tunsivat. Ihminen on ensisijassa tunneolento, sanoi Saimi. Ja taas he pussasivat.

Kun maailma meni menojaan, Saimi ja Suomi siinä sivussa luistelivat omia latujaan. Optikkoliikkeessä virinnyt lempi leiskui kuin tolokun pöllit leivinuunissa, rauhallisella, varmalla ja lämmittävällä liekillä.

Ilmasto kylmeni ihan huomaamatta, sääennusteet muuttuivat pahaenteisiksi, lumikinokset kasvoivat talvi talvelta, Suomi olisi kärsinyt hätää ellei Saimin kehotuksesta olisi hankkinut lumiauraa ja -linkoa. Sen kanssa tuli vanheneva ja lievästi dementoitunut mies toimeen hankien kohotessa räystäitten tasalle. Saimi hankki nuoria, tervehenkisiä apureita, jotka pudottelivat lumet katolta, niin että talosta säilyi ainakin katto näkyvissä ja sen verran ajouria, että Suomi pääsi ajamaan kaupalle ja takaisin autotalliin. Monelle nuoremmalle naapurille kävi ohraisesti, katot ratkeilivat liitoksistaan kuin pieneksi jääneet rippipuvut. Aluksi seiniä suojannut lumivalli jäätyi ja alkoi hohkaa kylmyyttä talojen rakenteisiin. Ihmiset elivät pelon vallassa. Vuosikausien säästöt uhkasivat jäädä mannerjään alle.

Siinä missä jotkut panikoivat ja panivat talonsa myyntiin, Saimi ja Suomi elelivät kuin mitään ei olisi tapahtunut. Heidän asuntonsa pysyi lämpimänä, ikkunoitten edestä lapioi Suomi lumet loitommalle, että aurinko pääsi hoitamaan valollaan huonekasveja. ”Kukille valoa!” sanoi Suomi. Ja sisällä oli lämmintä, puut paloivat uunissa ja lempi hehkui pariskunnan välillä.

Kun uutistenlukija sitten alueuutisissa pehmeällä äänellään julisti, että säätieteen laitos on nyt myöntänyt uuden jääkauden koittaneen, syyttivät monet epätoivoiset ihmiset uutistenlukijaa niinkuin hän olisi voinut vaikuttaa asiaan omalla päätöksellään. Sen sijaan
Saimi ja Suomi eivät muuta kuin naureskelivat vain. Eletään kuin eskimot, sanoi Suomi. He hieroivat neniä vastakkain ja pussata moiskauttivat päälle. Saimi haki kaapista vanhaa punajuuriviiniä ja he kietasivat koko pullollisen yhdeltä istumalta. Suomi tuikkasi saunan lämpiämään ja sitä odotellessa he painuivat sänkyyn.

Saunan pesä, jonne Suomi huolettomasti oli tulet virittänyt, sylkäisi luukun auki ja yksi klapi putosi lattialle, vuoroaan odottamassa olleitten polttopuitten päälle. Siitä tuli levisi lauteisiin, saunan paneeleihin ja sitä kautta koko taloon. Palovaroittimet, joihin verekset patterit olivat jääneet asentamatta, eivät pihahtaneetkaan.

Rakasteluntuoksinasta tuli pitkä ja lämminhenkinen. Jääkauden sijasta Saimi ja Suomi tunsivat kuumaa vetovoimaa toisiaan kohtaan ja tunteen kiihko purkautui yhteiseksi rakkaudenosoitusten sarjaksi. Humisten leviävä tulipalo poltti kaiken heidän ympäriltään, siinä paloivat juorut ja annansilmät ja terävät anopinkielet, paavalinkukat ja olohuoneen peikonlehti. Kuin ihmeen kaupalla Saimi ja Suomi säästyivät tulen voimalta. Palomiehet löysivät heidät sylikkäin sängystään, mistä heidät pelastettiin vahingoittumattomina.

Seuraavan päivän alueuutisten lukija kertoi eilisen aprillipilan jääkauden tulosta suututtaneen monia katsojia, joten hän pyysi pilaansa anteeksi. Pikku-uutisena hän mainitsi rajusta omakotitalon palosta Vesikonharjulla. Uutisen mukaan palokunta onnistui pelastamaan talon asukkaat, vaikka talo paloikin korjauskelvottomaksi.

Siitä lähtien Vesikonharjulla tunnettiin Saimi ja Suomi pariskuntana, joka rakkaus poltti talonkin poroksi. Ikäänkuin sen tulipalon myötä pahin jääkausikammo alkoi hellittää ja elämä palasi pikkuhiljaa ennalleen Vesikonharjulla.

Saimi ja Suomi hankkivat itselleen pois muuttaneen rajanaapurinsa talon melko edullisesti. Kattoremontin jälkeen siitä tuli heille kelpo kotitalo. Lumien läjittämiseen oli vastaisuudessa paremmin tilaa, sillä Saimin ja Suomin entinen tontti muutettiin nyt lähiön lumenkaatopaikaksi. Vähän kerrassaan kasvoivat uuteen kotiin uudet juorut ja paavalinkukat ja anopinkielet. Elämä eteni entiseen malliin kodin ja rakkauden lämmössä.

Toppapukujen liverrys


Metsässä kävellessäni näin myyrän livahtavan koloonsa. Jäin tarkkailemaan tilannetta, sillä minulla oli kamera mukanani ja ajattelin ottaa kuvan metsämyyrästä sen luonnollisessa elinympäristössä. En kuitenkaan mahtunut myyränkoloon, joten jäin odottelemaan sen ulkopuolelle.

En oikeastaan edes nähnyt maassa lumen peittämien kivien ja sammalmättäiden rykelmässä mitään erityistä koloa, mutta ei kai tuollainen pieneläin kovin kummoisia tarvitsisikaan maan rakoon päästäkseen. Odottelin muutaman minuutin ajan myyrän ilmestyvän näkyville, vaikka järjellä ajatellen sen käytävät jatkuivat melko etäälle lumen alla ja se saattoi parhaillaan tarkkailla minua jostain selkäni takaa.

Sivummalta kuului oksan katkeaminen ja näin kahden miehen kohtaavan toisensa metsäpolulla. Toinen oli tuuheapartainen ukkeli, joka liikkui suksilla, toisella taas oli lumikengät. Lumikenkäilijöistä oli sikäli hyötyä, että he tuottivat talviseen metsään helppokulkuisia polkuja, joilla minä saatoin kävellä talvikengissäni.

Miehet kehuivat ensin kelejä ja sitten itseään. Tuuheapartainen kehui Venäjältä ostamiaan eräsuksia ja sen jälkeen sauvojaan, joihin hän oli itse rakentanut uuden porkan särkyneen tilalle. Lumikenkäilijä kehui koiraansa, hän kertoi saaneensa kytiltä luvan kuljettaa sitä kytkemättä.

Kuuntelin miesten jutut loppuun ja ajattelin, että jokaisella on harrastuksensa. Minä itse vain kävelin metsässä ja otin silloin tällöin valokuvia. Tunsin kuitenkin, että haluaisin tehdä jotain muutakin. En vain tiennyt ollenkaan mitä se voisi olla.

Kun miehet olivat jatkaneet matkaansa eikä myyrääkään näkynyt, läksin minäkin kulkemaan lenkkiäni metsässä. Lumikenkäilijöitten poluilla oli ollut muitakin kulkijoita, joista monet omistivat hyvin syöneen koiran, mutta roskapusseja he eivät alkaneet metsässä täyttämään. Niinpä poluilla sai kulkea varoen.

Pysähdyin eräässä maastonkohdassa, jossa tuuhea kuusikko pimensi näkymät hämyisiksi laajalta alalta. Tykkäsin siitä paikasta. Sulan maan aikaan siinä oli jonkinmoinen kosteikko, mutta talvella maastossa saattoi liikkua ihan mielikseen. Koska paikka oli ympäröivää maastoa matalampana, siellä oli myös hyvin hiljaista. Siellä vallitsi illanrauha keskellä päivää.

Äkkiä johonkin kuuseen lähelläni lennähti pieni lintu. Se lauloi kirkkaalla äänellä yksinkertaista lauluaan. Miten kauniilta se kuulostikaan! Hetken viserrettyään se lensi tiehensä. Taas tuli hiljaista. Sitten alkoi kuulua tahdikasta viipsahtelua jostain etäämpää. Äänen lähestyessä tajusin, että se aiheutui polulla minua kohden kävelevän naisimmeisen toppahousuista. Kävelijän sukupuolen tunnistin askelten tiuhasta tahdista. Miehen askelet olisivat olleet pitempiä ja lahkeet olisivat raapaisseet toisiaan ronskimmin.

Nainen ohitti minut, tein hänelle tilaa. Hetken aikaa käveltyään hän kiihdytti vauhtia, taisipa ottaa varmuuden vuoksi muutaman juoksuaskelenkin. Kuuntelin hänen loitontuvaa kävelyään niin pitkään kuin sitä erotin.

Tuli siinä hiljaisuuden keskellä mieleen semmoinen ajatus, että mikäli kehtaisi asiaan paneutua, voisi kenties toppapuvuista tehdä soivia – ellei peräti laulavia. Jos toppavaatteiden sisä- ja ulkoreunoihin ompelisi kiinni äänitehosteita aikaansaavia palasia, voisi kenties saada aikaan vaatteita, jotka osuessaan metsässä risuihin tai oksiin tai hankautuessaan yhteen kävellessä, tuottaisivat ääniä, jotka voisivat muistuttaa vaikkapa linnunliverrystä!

Vanha tuttuhan on räpättäjä – pahvinpala, joka kiinnitetään pyykkipoijjalla polkupyörän haarukkaan ja ohjataan osumaan pinnojen väliin, niin että kun pyörä pyörii, syntyy pärinä, joka muistuttaa polttomoottoriajoneuvon käyntiääntä. Vastaavalla tavalla sopivanlaisia toisiaan vasten hankautuvia materiaaleja kehittelemällä voitaisiin kenties saada simuloitua linnunlaulua toppahousujen lahkeitten ja hihojen sipaistessa toisiaan kävellessä.

Mieleen tulivat heti tiltaltin tasainen laulelo ja hömötiaisen sirkutus. Mieshenkilön housuihin voisivat sopia ruisrääkän karhea ääntely tai järripeipon ryystävät soinnut. Eräänlaisena varoitusäänenä voisi toimia variksen tai korpin raakunta, joka syntyisi hihojen tai lahkeitten ulkoreunojen hipaistessa havua, kiveä tai hankea. Tietäisi kävelijä ottaa etäisyyttä ympäristöönsä. Mikäli äänitehosteissä käytettäisiin tarrakiinnitystä, voisi niitä halutessaan vaihdella toisenlaisiin ääniin tai riisua äänitehosteet kokonaan pois.

Ennen pitkää alkoi tulla vilu siinä metsässä haaveksiessa, niin että vaikka siellä niin hiljaista olikin, piti lähteä kotiin päin. Palatessani väistelin koirien jätöksiä, mutta olin silti kiitollinen lumikenkäilijöille, jotka poluillaan olivat tehneet talvisen metsässä liikkumisen mahdolliseksi minunlaiselleni muista syrjässä viihtyvälle.

Toppapukujen livertely jäi minulta toteuttamatta, vaan ehkäpä joku muu sellaisen ajatuksen keksisi ja osaisi toteuttaakin. Ehkä oli määrätty niin, että minun harrastukseni oli kuunnella metsiköitten hiljaisuutta ja väistellä koiranpökäleitä kulkeissani.

Egi, Petska ja Markka


Egin isä oli virolais-venäläinen, mutta ei sitä huomannut muulloin kun silloin, kun Egi puhui viroa tai venäjää, sillä hänen äitinsä oli Vesikonharjusta. Markka oli Egin kaveri, molemmat olivat tunnettuja pilailijoita ja häiriköitä jo yläasteelle mennessään. Pojat kävivät usein Vesikkomarketin hevi-osastolla tiputtelemassa appelsiineja myymälän lattialle, että saivat salaa katsella kun pyöreillä istuinlihaksilla varustettu myyjätär nosteli hedelmät takaisin myyntipöydälle. Ennen pitkää tämä tuli kaupassa päivystävän vartijan tietoon ja pojat olivat vaarassa jäädä kiinni. Petska kuitenkin pelasti pojat. Hän oli heistä kiinnostunut ja tahtoi poikien kanssa samaan porukkaan. Petska halusi että häntä pidettäisiin jätkämäisenä, vaikka hän olikin sievä kasvoiltaan – valkeat talttamaiset hampaat, tummat silmät ja mustat hiukset, jotka olivat aina lyhyiksi leikatut. Petska käytti hyvin istuvia farkkuja eikä häntä harmittanut, kun pojat tiirailivat hänen peräänsä.

Vartija oli juuri menossa puhuttelemaan Egiä ja Markkaa, kun Petska syöksyi selittämään vartijalle, että joku luihunnäköinen poika oli muka nyysimässä irtokarkkeja reppuunsa. Vartija olisi halunnut poistaa Egin ja Markan myymälästä, mutta hän seurasi Petskaa, joka osoitti erästä alempiluokkalaista poitsua ja väitti nähneensä hänen pistävän pääkallonameja repun sivutaskuun. Vartija otti pojan puhutteluun joten Egi ja Markka pääsivät sillä kertaa livahtamaan ulos ilman porttikieltoa. Siitä lähtien Egi, Petska ja Markka kulkivat keskenään porukoissa. Erityisluokassa he istuivat vierekkäin ja heittivät herjaa minkä kerkesivät. Koska tämä on minämuotoinen kertomus, mainittakoon, että minä sain toimia heidän opettajanaan. Minun nimeni on Kukkonen. Nuoret kutsuivat minua Anssiksi.

Egi, Petska ja Markka tulivat erityisopetukseen pian aloitettuaan yläasteella. Kaikki kouluopetus oli heistä tylsää, kuri ja järjestys pimeästä paikasta. Heitä kiinnostivat koulun ulkopuoliset toiminnot: mopolla ajelu, viikonloppusekoilut alkoholin vaikutuksen alaisena ja loputon pilailu. He olivat nuoria ihmisiä, jotka halusivat pitää hauskaa. Minun tehtäväkseni tuli heidän herättämisensä huomaamaan se tosiseikka, että tulevaisuus lähestyi heitä junan nopeudella. Vaikka junan valot näkyivät ja pillin vihellys kuului, nämä nuoret eivät uskoneet sen merkitsevän heidän elämässään muuta kuin vapautusta koulunkäynnistä.

Egin vahvuutena oli hänen kielitaitonsa ja se, että hän isänsä kautta oli saanut nähdä muutakin kuin Vesikonharjua. Toisaalta se myös hajoitti hänen keskittymistään, teki hänestä ajelehtijan, jolle koko elämä näyttäytyi tyhjänpäiväisenä huvipuistona. Markka oli selvästi kiinnostunut käsillä tekemisestä, mekaniikasta, tekniikasta, kaikenlaisista koneista ja rakentamisesta. Hän luki hitaasti, syytä siihen oli vaikea saada selville. Luultavasti poikaa vain kiinnostivat ihan muut asiat kuin maantiede ja historia. Petska oli kiinnostunut omasta itsestään, vaikka ei ehkä ollut halukas sitä myöntämään. Hänen pukeutumisensa, meikkinsä, hiustyylinsä, kaikki oli harkittua, hän halusi näyttää rennolta, mutta teki itsestään rentouden kiiltokuvan, joka imi puoleensa mieluilevia katseita. Arvelen, että Petska näki itsensä pop-idolina, joka ei vain ollut vielä löytänyt omaa areenaansa.

Erityisluokkaopetuksessa oli muutama muukin oppilas, mutta he olivat pääosin omissa oloissaan. Heillä oli todellisia ongelmia oppimisen suhteen, ja he tavoittelivat parempaa menestystä ja edistymistä opinnoissaan. Jos Egi, Petska ja Markka olisivat todella ottaneet oppia heidän asenteestaan, erityisopetus olisi toiminut heille loistavasti. Ehkä he tiesivät tämän itse, eivätkä juuri sen vuoksi vaivautuneet edes yrittämään. Keskiverto tai jotain vähän sen alle ei kolmikolle riittänyt. Motivoi siinä sitten.

Vesikonharjun nuoriso harrasti mopoilla ajelua, jos ei muuten niin paremman tekemisen puutteessa. He järjestivät miittejä, kokoontumisajoja, joitten kohokohtana oli ajo pitkänä mopoletkana läpi nukkumalähiöitten. Miitit järjestettiin päivisin, öisin päristelivät tietyt häiriköt naapurustoa herätellen. Eivät kaikki nuoretkaan siitä häiriöstä pitäneet. Egi, Petska ja Markka tunnettiin mopohäiriköinä, joka ajoivat rääkyvällä vaihteella täyttä kaasua pitkin teitä aamuyöstä ja herättivät ison joukon tienvarsien asukkaita. He nauttivat häiriön tuottamisesta, se oli kapinaa, jota he kävivät kaikkia vastaan eikä minkään puolesta.

Markka säilytti mopoaan toisinaan Egin tai Petskan pihassa, kyläili heidän luonaan yömyöhään ja päristeli aamuyöstä kotiinsa tuottaen melusaastetta lähiseuduille. Eräänä keväisenä yönä Markka oli lähdössä Petskan luota mopollaan, kun hän huomasi maassa moponsa edessä outoa, himmeästi kiiluvaa säpälettä. Tarkemmin katsoen hän tajusi moponsa ajovalon olevan rikki, se oli pirstottu tuhannen päreiksi. Markka soitti Petskalle, joka lojui jo vuoteessaan ja pyysi häntä tulemaan pihalle. Petskan vanhemmatkin heräsivät ja tulivat katsomaan Markan mopon rikottua ajovaloa. Koska tuhotyö oli tehty Petskan vanhempien pihassa, tarjoutuivat he viemään pojan kotiinsa ja lohduttelivat häntä muutoinkin. Markka kuitenkin kieltäytyi yökortteerista, kevätyö oli niin valoisa, että hän näkisi kyllä ajaa kotiinsa ilman ajovaloakin. Ja niin hän sitten tekikin.

Seuraavina päivinä Markka käyttäytyi vaisusti. Hän oli kuin koira, jota oli puraistu ja joka nyt nuoli haavojaan. Egi, Petska ja Markka ymmärsivät kaikki, että kyse oli heidän yöllisen mopoilunsa aiheuttamasta häiriöstä ja vastaiskusta, jonka tekijä olisi voinut olla melkein kuka tahansa lähiseutujen asukas. Mutta Markka halusi saada tekijän kiinni, yrittää piti ainakin. Niinpä Markka keksi virittää ansan.

Siihen aikaan riistakamerat eivät vielä olleet jokamiehen harrastus, joten Markka päätti rakentaa sellaisen itse. Petska sai käyttöönsä vanhempiensa videokameran ja Markka yhdisti siihen liiketunnistimen kotipihansa pihavalosta, jota ei valoisaan vuodenaikaan kumminkaan tarvittu. Sopivaksi paikaksi kameralle tuumattiin Petskan kotitalon räystästila, jonka laudoituksen läpi kamera kuvaisi öisiä mopon luona kävijöitä. Asennus tehtiin hämärän tullen, jotta viritystä voitaisiin tuoreeltaan testata oikeissa olosuhteissa.

Petskan kotitalon räystästila sattui olemaan sinä keväänä oravaperheen asuinpaikka. Sitä Petska ei tajunnut kertoa Markalle, joka kiipesi pelotta asentamaan kameraansa hämärän räystään peittoon. Aikansa rapinaa kuunneltuaan orava, joka pelkäsi tunkeilijoita, meni ja puraisi neulanterävillä hampaillaan Markkaa sormesta. Aluksi Markka vain hämmästyi, eikä puremakaan tuntunut juuri miltään, mutta sitten kipu iski sormeen. Markka älähti ja kirosi, videokameraa hän puristi toisella kädellään, mutta ote tikkaista meinasi livetä. Vain vaivoin hän könysi takaisin maan kamaralle ja antoi kameran Egille, joka sättien pelotti oravan paikalta. Petska haki taas paikalle vanhempansa, jotka suosittelivat Markalle käyntiä sairaalan päivystyksessä, mutta Markka sanoi ottavansa mieluummin jotain särkylääkettä ja laastarin. Videokameran asennus jäi tekemättä ja haava puhdistamatta. Laastarin ja särkylääkkeen voimin uuden haavan saanut Markka nilkutti mopollaan kotiinsa.

Sen yön Egi vietti Petskan luona. He suukottelivat ja Petska antoi Egin hyväillä rintojaan.

Markka ei tullut kouluun seuraavana päivänä. Egi ja Petska kertoivat että joku elukka olisi puraissut Markkaa, mutta arvelin heidän pilailevan enkä saanut selvää yksityiskohdista ennen kuin paljon myöhemmin. Usein olen miettinyt miksen tajunnut kysellä heiltä tarkemmin. Luultavasti Egin ja Petskan keskinäinen avoin kiintymys herätti huomiotani enemmän enkä hoksannut, että Markalle tosiaan oli tapahtunut jotain.

Vasta viikonvaihteen jälkeen Markka ilmestyi kouluun. Hän vaikutti apaattiselta ja alistuneelta, arvelin sen johtuvan Egin ja Petskan seurustelusta, joka oli päivä päivältä rohkeampaa. Iltapäivällä huomasin, ettei Markka ollut kunnossa. Hän oli kalpea ja hikoili, rönötti pulpetinkannen päällä rättiväsyneenä ja vaikutti välillä torkahtelevan. Kun toiset oppilaat naureskelivat nukkuvalle Markalle, menin ja herätin pojan. Kokeilin hänen otsaansa. Se oli kylmässä hiessä. Vasta silloin tajusin, että Markka oli sairastunut. Enkä sittenkään osannut toimia kyllin ripeästi. Jututin poikaa, joka sanoi olleensa kipeänä koko viikonlopun ja tulleensa kouluun, että saisi syödäkseen. Kehotin häntä menemään terveydenhoitajan luo ja sitten kotiin parantelemaan itseään. Minun olisi pitänyt huolehtia siitä, että hän menee terveydenhoitajan luo. Mutta hän menikin suoraan kotiinsa.

Ilmeisesti sinä iltana Markan vanhemmat olivat toimittaneet hänet terveyskeskuksen päivystykseen, jonne poika oli otettu aluksi tutkittavaksi ja sitten lähetetty sairaalaan. Lääkitys oli aloitettu heti, mutta se oli jo liian myöhäistä. Markka kuoli verenmyrkytykseen muutamassa päivässä. Kuulopuheitten mukaan hänellä olisi ollut jokin piilevä sairaus, joka vauhditti verenmyrkytyksen etenemistä. Asiasta järjestettiin tutkinta ja minun osuuttanikin selviteltiin. Tapauksen todettiin kuitenkin olevan onnettomien yhteensattumien summa.

Egi ja Petska olivat tietenkin järkyttyneitä Markan kuolemasta ja he syyttivät siitä itseään. Koulupsykologi sai tehdä töitä leipänsä eteen, että sai nämä nuoret jatkamaan elämäänsä eteenkinpäin. Heidän seurustelunsa oli siitä lähtien kuin unissakävelyä, he luultavasti näkivät toisissaan vain syyllisyydentunteensa. Pian Egin isä ilmoitti muuttavansa poikansa kanssa Viroon. Kun Petska jäi yksin, hän yritti ottautua opiskeluun, mutta se sujui häneltä selvästi alle hänen kykyjensä. Vielä syksylläkin tyttö tuijotti pitkiä aikoja eteensä pulpetissa eikä kuullut kysymyksiäni. Pelkäsin hänen mielenterveytensä puolesta, mutta jotenkin hän kuitenkin raahautui läpi oppivelvollisuutensa ja pääsi ammattikouluun keittiöpuolen linjalle.

Tapasin Petskan – tai sen kolmekymppisen naisen, joksi hän oli kasvanut – viime jouluna hautausmaalla. Tunnistimme toisemme vaikka oli jo hämärää, satuimme näet yhtä aikaa Markan haudalle. ”Mitäs ope?” Petska kysäisi laskettuaan kynttilänsä nuorena kuolleen toverinsa hautakiven eteen. Hänestä oli tullut kaunis nainen, se ei ollut yllätys. Kyselin tiesikö hän mitään Egistä. Petska kertoi Egin löytäneen elämäntehtävänsä Narvasta. Hän istui kuulemma siellä jo toista vuotta vankilassa salakuljetuksesta. En kehdannut kysellä Petskan omia kuulumisia. Miestä ei vierellä näkynyt, mutta pieni poika hänellä oli, kohta kouluikäinen. Toivotimme hyvät joulut ja poistuimme tahoillemme. Poika kuului kysyvän äidiltään, kuka minä olin. ”Se oli Anssi Kukkonen, tunnettu urheilutoimittaja”, Petska vastasi entiseen, rentoon tyyliinsä. Kynttilät loistivat pimenevällä hautausmaalla, jossa jokaisella haudalla oli oma tarinansa.

Mieleeni muistui hämärästi kouluajoilta eräs tietty poika, nuorempaa ikäluokkaa kuin Egi, Petska ja Markka. Miten poika itkuaan pidätellen tunnusti minulle kahden kesken, että hän se oli särkenyt Markan mopon ajovalon keväisenä yönä. Oli halunnut kostaa, kun Petska oli väittänyt kaupassa vartijalle, että hän olisi muka nyysinyt irtokarkkeja. Joku taisi myöhemmin kertoa minulle, että poika olisi parikymppiseksi vartuttuaan muuttanut pääkaupunkiseudulle, kävi vain harvoin Vesikonharjussa. Omat oppilaansa sitä tunnistaa vaikka pimeällä hautausmaalla, mutta tästä pojasta, joka ei erityisluokassa lusinut, en muistanut nimeä enkä kasvonpiirteitä, tuskinpa olisin tunnistanut päivänvalossakaan.

Notkon enkelit


Ihmiset ajattelevat ihan yleisesti, että vartijan tehtävä on koiran virka. Onhan se tavallaan sitäkin, mutta se on vain eräs tapa tarkastella asiaa. Vartija, joka on ollut pitkään toimessaan, on tavallaan kunnan sheriffi. Ei minusta mikään vähäinen titteli, vaikkei se ihan virallinen titteli olekaan. Minä olen Vesikonharjussa partioinut vartijana jo pari vuosikymmentä. Tunnen kaikki ongelmatapaukset mennen ja tullen. Voin jo etäältä sanoa, kuka on ristiriitatilanteen aiheuttaja. Lähes aina ihmiset ovat silloin samaa mieltä minun kanssani. Se on ammattitaitoa. Se on ihmistuntemusta.

Tietysti on semmoisia outoja tyyppejä, joista ei oikein kukaan tiedä mitään. Joskus saattaa kuulla vapaaehtoisilta avustajilta juttuja jostakin tyypistä ja kun alkaa tarkkailla, huomaa, että jokin siinä hänksättää. Yleensä varoitan kauppaliikkeitten henkilökuntaa – ja vielä tarkoituksella asiakkaitten kuullen – tällaisista tyypeistä, joista ei ota selvää. Saattaa käydä niin, että nämä tyypit paljastuvat ihan vaarattomiksi, vaikka nyt pitkäaikaistyöttömiksi tai jotenkin muuten vammaisiksi. Sellaisissa tapauksissa ei vartijan kannata ruveta itseään syyttelemään tai perumaan sanojaan. On vain hyvä, että poikkeavia yksilöitä pidetään silmällä, vaikkeivät he kenellekään mitään tekisikään. Jokainen ihminen on kumminkin potentiaalinen rikollinen, tilaisuus tekee varkaan niin kuin sanotaan.

Ihmiset ovat pohjimmaltaan melko helposti arvattavia. Kun on vuosikymmenet tarkkaillut samoja naamoja, alkaa mielenkiinto kohdistua ihan muille suunnille. Eikä kyseessä tarvitse olla mikään loppuunpalaminen, niin kuin pomo usein vihjailee. Sitä vain tahtoo laajentaa näkökulmiaan, haluaa päästää itsensä lentoon. Vartijan työssä kun joutuu toimimaan vähän käsijarru päällä.

Vanha parkkihalli on minun mielipaikkani Vesikonharjussa. Käyn siellä melkein joka päivä, ja varsinkin silloin, kun satun olemaan yövuorossa. Nykyään halli suljetaan jo klo 16. Ennen siellä oli tarkkailtavaa iltayhdeksään saakka. Ne ajat eivät silti tehneet paikasta suosikkiani. Tosin miellyin jo alun perin siihen, että sisäseinät oli rakennettu vanhoista ratapölkyistä. Se teki paikasta jotenkin perinteisen, vaikka se parkkihallina toimikin.

Kun uusi Vesikkomarket rakennettiin tien toiselle puolelle jäi vanha parkkihalli vähälle käytölle. Nykyisin halli on yöllä tyhjillään eikä siellä päivisinkään moni autoaan säilytä. Teen silti mielelläni tarkastuskierroksen vanhasta muistista ja onhan minulla siihen toinen, vielä pätevämpi syy. Parkkihallissa näet kummittelee! Eivätkä kummitukset olekaan ketä tahansa kahleen kalisuttajia vaan nuoria, sutjakoita neitosia hiihtoasuissa ja pipo päässä. Minä kutsun heitä Notkon enkeleiksi.

Enkelit harrastivat mäkihyppyä Notkon hyppyrimäissä 1950-luvulla. He ovat kertoneet, että silloin Vesikonharjuun muutti joku kirjailijapariskunta. Mies kirjoitti tytöstä, joka alkoi hypätä Notkon mäestä vaikka aluksi kaatui ja loukkaantui pahasti. Siitä kirjasta innostuneena enkelitkin hankkivat vanhempiensa avustuksella mäkisukset ja rupesivat hyppäämään mäkeä. Yksi heistä menehtyi loukkaannuttuaan mäkeä hypätessä, toinen laski alppihiihtoa päin puuta ja kuoli, kolmannen kohtaloksi koitui keuhkokuume.

Muutama vuosi sitten he löysivät öisestä parkkihallista rauhallisen sopen harrastaa tuota lumoavaa lajia, mäkihyppyä. Ei haittaa lumen puute, eihän heillä ole suksia eikä ruumistakaan sen puoleen. Sen sijaan vauhtia ja tyyliä heiltä ei puutu. Tytöt ottavat vauhtia kaltevalta ulosajorampilta ja hypätä leiskauttavat komeita ilmalentoja kädet eteenpäin ojennettuina, kuten ennen aikaan tyyliin kuului. Lopuksi tytöt tekevät taitavat telemarkit ja ottavat tovereittensa ja minun suosionosoitukset vastaan alastulorinteen pohjalla. Joskus pää osuu rajusti ponnistaessa katossa olevaan betonipalkkiin, mutta eihän se astraalihahmoa haittaa.

Harjoitustensa väliajalla tytöt piirittävät minua kyselemällä Vesikonharjun nykymenosta. Minä kerron heille sen mitä sheriffinä tiedän, eikä se olekaan ihan vähän. Joskus vietän parikin tuntia parkkihallissa enkeleitten seurassa. Eilen he halusivat tietää mitä minä tein viikonloppuna. Kun kerroin käyneeni punk-konsertissa, he ihmettelivät mitä se semmoinen oikein on. Kerroin punkin olevan rock-musiikkia. Sen sanan he tunsivat. Kyselivät vain enkö ole vähän liian vanha sellaiseen. Ja mikä yhtye siellä esiintyi?

Muistin vain yhden esiintyjän nimen. Faktor Sundman ja EloQ. Tytöt nauroivat, että sehän on niin kuin F. E. Sillanpään romaanissa Elokuu kanavanvartija Viktor Sundvall. Se joka ryyppäsi. Tytöt kiusoittelivat, että enhän minä vain ryyppää? Kerkesin sanoa vain, että en kuulkaas harrasta työmaajuopottelua, kun kuulin pomoni äänen kutsuvan minua.

– Mitäs sinä täällä oikein yksinäsi rupattelet? Ja miksei sinua saa kiinni kännykällä?

Onneksi Notkon enkelit häipyivät heti näkyvistä. En haluaisi muitten saavan tietää heistä.

Miksi ihmiset kuuntelevat Abbaa?


Toisinaan päähäni pälkähtää asioita, jotka ovat sen verran kummallisia, että niitä ei kannata muille kertoa. Ei vain kannata. Kerrankin mietin sitä, miksi ihmiset kuuntelevat Abbaa? En keksinyt selitykseksi mitään erityisen selkeää. Päädyin kehäpäätelmään, eikä sitäkään kannattanut kellekään ruveta selittämään. Jostain kumminkin olisi ilmestynyt nillittäjä, joka olisi huomauttanut, ettei tuo oikeastaan ole mikään kehäpäätelmä eikä edes erityisempi päätelmä ylipäätään. Sitä paitsi ABBA on alkukirjainsana, jossa kaikki kirjaimet pitäisi kirjoittaa isolla, niin että partitiivimuoto olisi joko ABBAa tai ABBA:a, jotka kumpikin näyttäisivät niin oudoilta, ettei niitä ainakaan kertomuksen otsikkoon voisi ajatellakaan. Loppujen lopuksi tämä on kaikki ihan turhaa jauhamista, en vain käsitä miksi kukaan viitsii kuunnella samantyyppistä karnevalistista ilonpitomusiikkia kappaleesta toiseen. Oikeastaan melkein kaikesta musiikista voisi sanoa samaa, jopa toiveitkuvirsistä.

Jokin aika sitten sattui niin, että maapallolle tupsahti vierailijoita, muukalaisia kaukaa ulkoavaruudesta. Koskei mikään maapallolla ollut näille muukalaisille entuudestaan tuttua, he aikansa seurailivat kaikkea kiinnostuneina tai vähemmän kiinnostuneina. Lopulta heidän ensisijaiseksi kiinnostuksen kohteekseen muodostuivat perhoset. Eikä ihme, sillä silloin oli erinomainen perhoskesä. Perhoset lentää lerpattelivat ympäri niittyjä ja puutarhoja keräten mettä omiin tarpeisiinsa. Minä, joka olin perhosten keräilijä, kuljin niityillä ja joskus puutarhavaltaisilla omakotialueillakin pitkävapaisen haavini kanssa tehden aika ajoin kiinnostavia löytöjä.

Kuten sanottu, myös muukalaiset olivat kiinnostuneita perhosista. Mutta tietenkin toisella tavalla kuin minä. Minun tapani oli ottaa perhosia kiinni haavillani ja sitten, mikäli saalis puuttui kokoelmastani, minä tainnutin perhosen kloroformilla ja kotona kiinnitin sen sitten nuppineulalla osaksi perhoskokoelmaani. Muukalaiset sen sijaan tutkivat tätä erikoista elämänmuotoa luonnontutkijan näkökulmasta. Koska he olivat muukalaisia, heidän tapansa tutkia luontoa poikkesi meillä tavatuista tavoista. Sanoisin, että muukalaiset pyrkivät selvittelemään perhosen fysiologian lisäksi noitten pikku siivekkäitten elämänfilosofiaa, perhosien näkemystä siitä, miksi tuollainen ympäriinsä lentely oli ylipäänsä kannattavaa puuhaa. Ennen pitkää tapasin joukon muukalaisia, jotka oitis tajusivat minunkin olevan perhosista kiinnostunut.

Muukalaisten näkemys perhosista maapallon ekosysteemin osasina oli kuin suoraan scifi-tarinasta, jonka mukaan perhosen siiven heilahdus toisella puolen maapalloa voi kaataa posliinikaupallisen härkiä jossain toisaalla. Pidin heidän näkemystään lapsellisena. Vaikken kohteliaisuuttani lausunut sitä ääneen, muukalaiset tajusivat asenteeni. He olivat sillä tavalla hyvin herkkiä. Heiltä löytyi sitä sisäistä lepatusta. Voisi melkein väittää, että he ihan hengittivät perhosen psyykeä. Tätä en aluksi tajunnut, joten puhelin mitä sattui. Kerroin kokoelmastani ja kehuin aiheettomasti, että siitä löytyi harvinaisuuksiakin. Tosi asiassa harvinaisuuksia olivat vain jotkut vähäiset väripoikkeamat.

Muukalaisia kiinnosti tietää, miksi pyydystin ja tapoin tällaisia hauraita ja kauniita elämänmuotoja, joitten merkitys maapallolle ei ollut minulle selvästikään valjennut. Enkö muka tajunnut, että kun jokin eliölaji poistuu maapallon muonavahvuudesta, sitä ei takaisin saa vaikka omistaisi millaisen perhoskokoelman. Minä vastasin, etten suinkaan tuhonnut mitään lajia sukupuuttoon.

– Mitenkä niin, kysyivät muukalaiset. Juurihan sinä sanoit, että kokoelmastasi löytyy myös harvinaisuuksia. Olethan siis voinut tuhota jonkin perhoslajin viimeisen yksilön, josta nyt on jäljellä enää kuollut ruumis.

Tästä minä tajusin, että nämä heput olivat aika vakavissaan perhosten koskemattomuuden kannalla. Yritin selittää heille miten myös linnut pyydystävät perhosia ja miten minä siis olin siinä sopassa vain yksinäinen yökkönen yötaivaalla.

Hetken mietittyään muukalaiset vaikuttivat tajuavan näkemykseni vaikkeivät he sitä hyväksyneetkään. He kysyivät miltä minusta tuntuisi, mikäli maapallolle ilmestyisi muukalaisia, jotka alkaisivat vastaavalla tavalla keräillä ihmisyksilöitä kokoelmiinsa. Samaan hengenvetoon muukalaiset vakuuttivat, ettei heillä ollut senkaltaisia aikeita. Tämä vakuuttelu rauhoitti minua, mutta heidän esittämänsä kysymys sai minut mietteliääksi. Ajattelin, oliko nillittäminen ja pieniin yksityiskohtiin puuttuminen jonkinlainen edellytys elämälle maapallolla ja maailmankaikkeudessa kaiken kaikkiaan.

En tiedä osasivatko muukalaiset tulkita ajatuksiani vai arvelivatko he vain saattaneensa minut ylipääsemättömän kehäpäätelmän äärelle. Joka tapauksessa he lopettivat tenttaamiseni ja kysyivät halusinko maistaa mustikkasoppaa. Soppa oli valmistettu heidän kotiplaneettansa mustikoista ja ne oli poimittu erittäin hyvänä mustikkakesänä kahden naapurivaltion rajan tuntumasta melko läheltä ydinvoimalaa. Kyllä minulle mustikkasoppa maistui. Se oli oikein makoisaa. Koko loppupäivän ajatukseni suorastaan säteilivät. Katsellessani perhosia minusta kuulosti siltä kuin ne olisivat laulaneet minulle Abbaa.