Rihmasto

(...)

- Niin, se teidän Meeri, vanha myrkynkeittäjä, mutisin ennen kuin jouduin heittämään viimeisenkin toiveen huumorista.
Sen sijaan jouduin kohtaamaan Karen vakavien silmien vaatimukset. Sameansiniset vakoojat, mitähän ne nyt haluaa?

- Miksi kysyt sitä nyt? hän lausui ilmeettömänä. Yritin hymyillä, mutta suunpielet vain nykivät. Karessa oli ennenkin ollut jotain erikoista, mutta nyt hän näytti aivan...
- Miksi sä kysyt sitä?! hän huusi ja nousi seisomaan vahvistaakseen kysymystään. Pian nuo silmät lähettäisivät ohjuksen.
- Hei, älä suutu! sanoin, nousin minäkin seisomaan ja tunsin itseni todella tyhmäksi joutuessani nyt selittämään tuollaista kysymystä.
Kare otti askeleen minua kohti. Ilmassa oli omituista jännitettä. Äkkiä näin pääni sisällä varoitusmerkin, kuin tuhatkertaisen STOP-kyltin, jonka tilalla lukikin: RAUHOITU!
Otin kiinni Karen hartioista ja sanoin lempeästi:
- Rauhoitu. Se oli vain unta. Typerää unta, jonka näin viime yönä.
Sitten hymyilin. Tällä kertaa onnistui. Kare ei hymyillyt, hän vain tuijotti. Ja ehkä tärisikin, ihan hiukan. Sen lisäksi hän odotti edelleen, joten jatkoin:
- No, siis unta. Pelkkää unta. Viime yönä.. Typerä noita jonkun taikasauvan kanssa, hah!
- Typerä.... noita...? Kare sanoi hitaasti. Hän istuutui takaisin sängylleen. Lukulampun valo pyyhkäisi lohduttavasti hänen varjoisia kasvojaan, ja sitten hän hymyili.
- Typerä noita typerässä unessa! hän sanoi ja näytti yhtä aikaa sekä huojentuneelta että hieman ilkikuriselta. - Typerä noita typerässä unessa! Hah!

Kaikki jännite oli poistunut.


(...)

_________________
Kaikki on jo kerrottu.

Vita

Vita katsoi kuuta inhoten.
Jo se on saatana, ettei yölläkään saa olla rauhassa.
Mieliteko vetää huoneensa paksut mustat verhot ikkunan eteen oli kivulias. Mutta hän ei voinut, hänen oli pakko katsoa. Odottaa, ja katsoa, ja odottaa. Ja antaa tuon auringonheijastuman raiskata hänet yhä uudelleen ja uudelleen.
Katuvalo, tuo toinen pahantekijä, paljasti yömyöhän varjoista yllättävän hahmon; Vita näki, kuinka arviolta kymmenenvuotias poika käveli puistosta kadulle tympeän näköisenä syljeskellen. Äkillinen säälin kipinä Vitassa sammui pian kuvotuksen aaltoon.
- Mene helvettiin! hän sähähti hiljaa hampaidensa raosta saaden aikaan pienen höyrykuvion ikkunaan. Vita yritti kirjoittaa siihen nimensä, muttei ehtinyt kirjoittaa kuin "Vit", ennen kuin höyry haihtui pois.
- Kiitos samoin, hän kuiskasi, muttei enää vaivautunut jatkamaan väittelyä ikkunan kanssa.
Ja taas tuo kuunvalo. Jokainen silmänliike oli kuin isku kallon sisäseinämään. Mutta Vita kesti sen, aivan kuin oli kestänyt tähänkin asti. Tämä oli vasta alkua, hän vakuutteli itselleen.

(...)

_________________
Kaikki on jo kerrottu.

Miten täällä voi muuttaa nimimerkkiään? Peruskallio ei halua lentää.

Louhi on louhi, en tykkää nimimerkkini sotkemisesta minnekään-
runosikin kärsivät

Miten olisi jonkun muun kotikolo- vaikka oikean Traakin, hyvä nimi sekin.
Kärmeksen? Häntäeläimen?Liitolepakon? Liikekannallepanon?Drakonin pärekorin?(jaa, mää taidankin varata sen,,,)

Ja mää ole pitkvihane ja ikikiukkune naine, kys vaikk kenelt. Täst tule koht kivine ja sorane kolone, ja vuakra ova kovas nousus!
Mun pöytlaatikkon o täynn, ja mihi mää stä ny tunke? Täyty vissi muutta seorava asuntto. Tääl o n kylmäki, joku jättä ain ove auk. Ei se mahru kulkema aknoist ei oveist noil siivelläis. Ei Louheil semssi oll. Ny ihmetellä, ett mitä mä oikke kirjota. En enä pali mittä. Ei kasv edes siive selkkähä, vaik väittävä, ett ne tynkä siäl ova?

Ei hätää Louhi, muutin lokeroni nimen! Anteeksi vain identiteettisi kyseenalaistamisesta! Ei ollut tarkoitus! Oli vaan jotenkin niin hauskaa, kun huomasin tuon yhteyden Louhin ja Louhikäärmeen välillä... zorivaa, sano hesalaine!

_________________
Kaikki on jo kerrottu.

Kun täällä ny ruvetaa avautumaan, niin mustakin vähän tuntuu, etten pääse porukkaan mukaan... johtuuko sitten juuri tuosta röyhkeästä aloituksestani?

Vai johtuuko siitä, etten ole osallistunu muihin keskusteluihin?

Olen ollut blokissa jo vuosia, käytän tätä lokeroani tavallaan itseni herättelyyn, ja siten nuo tarinantyngät on todella tynkiä, koska ne on täysin improvisaatioita, joita en suunnittelei sen kummemmin etukäteen. Lähinnä töissä tauoilla jotain kirjoittelen. Kukaan ei ole kommentoinut mitään, mistä tulee sellainen tunne, että ne on niin huonoja, ettei niistä viitsi mitään sanoa... mut toisaalta ei se haittaa, koska itseäni varten niitä lähinnä kirjoittelenkin! Tulee hyvä olo!

_________________
Kaikki on jo kerrottu.

Voi, varmaan tiedätkin, etteivät kirjoituksesi ole lainkaan niin huonoja. Tuollaiset katkelmat ovat ihan kivoja näin netissä luettaviksi. Vita-tarinasta tuli mieleen se männäviikon kuunpimennys. Että eipäs kukaan pilvien vuoksi päässyt valittamaan, kun ei voinut kuunpimennyksen takia katsella täysikuuta.

Dragon, minusta nuo sinun "tarinantynkäsi" ovat voimakkaita osoituksia siitä, miten "lieskat lentävät" lohikäärmeen suusta.

Jälkimmäinen, jossa on dialogia, on ilmeisesti ote jostain pitemmästä jutusta?

_________________
Kaikki on jo kerrottu.

Matka



- Ootas, joku on ovella.

Timo laski luurin pöydälle, ja käveli kiireettä ovelle.
- Hyvää päivää, haluaisitteko kuulla Jeesuksesta? sanoi sympaattisen näköinen keski-ikäinen nainen oven takana. Mukanaan hänellä oli teini-ikäinen, häpeissään oleva tytär.
- Kiva kun kysytte, mutta mä tunnen hänet jo, Timo vastasi hymyillen.
Nainen hymyili, mutta näytti epäilevältä.
- Mutta haluaisitteko asua paratiisissa maan päällä? hän jatkoi.
Timo katsoi häntä tarkkaavaisesti. Tyttö naisen takana punasteli.
Timo veti syvään henkeä.
- Hyvä rouva, olen tänään lähdossä matkalle. Näemme ehkä myöhemmin..? hän sanoi kohteliaasti.
- Sehän on mukavaa! Hyvää matkaa teille. Tässä vähän matkalukemista, nainen sanoi ja ojensi lehtisen.
- Kiitos kiitos.

- Haloo?
- Halojaa! kuului linjan toisesta päästä iloisesti.
- Anteeksi vaan tuo äskeinen, Timo sanoi ja yskähti.
- Juu ei haittaa. Onpa kiva kun soitit!
- Niin mä ajattelin tässä ennen matkaa vähän kuulumisia kysellä. Että joko se Timi kävelee ja sellasta..
Timolle tuli kalvo silmään ja hän piti taukoa. Timi... hänen tyttärenpoikansa oli nimetty vaarin mukaan. Timppoja molemmat!
Marianne naurahti.
- No kuule ei kävele, mutta kaikkea muuta akrobatiaa se kyllä harrastaa. Tossa just pudotti sen sun antaman palmun lattialle. Pikkasenko suutuin!
- No, älä nyt pikkuselle suutu, Timo sanoi rauhallisesti ja mietti silmissään sitä palmua. Hän oli tuonut sen Mariannelle Madeiralta. Tai oikeastaan salakuljettanut.
Marianne ajatteli ilmeisesti samaa:
- Mutta ei se palmu varmaan kuollut. Saipahan uudet mullat, hän vastasi hymyä äänessään.
- Marianne kuules, Timo sanoi. - Käviskö sulle tulla kastelemaan kukkaset kun oon poissa?
- No tuota...
- Joo tiedän, on vähän pitkä matka, mutta jos edes kerran kävisit. Ei mulla oikein muitakaan täällä ole. Ettei vaan toi sun äitis kultaköynnös pääse kuolemaan. En mä noista muista niin..
Marianne mietti hetken.
- No kyllä Tuomo varmaan taas ihmettelee, että mitä yhden rehun takia kannattaa sataa kilometriä ajaa... mutta totta kai mä tulen, isi!
Viimeisen Marianne sanoi niin rakastavalla äänellä, että Timo melkei suli siihen paikkaan.
- Isi, oletko sä siellä vielä? Marianne kysyi, kun vastausta ei kuulunut.
- Täällähän minä, mitäs muuta, Timo naurahti. - En mä nyt ihan vielä lähteny, jos sitä epäilit!
- No ei susta tiedä! Marianne sanoi, nauraen hänkin. Sitten hän jatkoi:
- Mutta pidä nyt huolta itestäs sitten. Vaikka siellähän se reumakin sitten voi paremmin.
- Älä muuta sano, siellä se reumakin paranee. Mutta hei, nyt täytyy mennä, Timo sanoi päättäväisesti. - Terveiset pikku-Timpalle!
- Juu kiitoksia ja hyvää matkaa! Tuun sitten kastelemaan, älä siitä huoli.
- Kiitos Marianne. Hei hei.
- Hei hei.

Timo lähti selkäänsä pidellen kävelemään kohti olohuonetta. Saakin tämä kipu jo loppua, hän ajatteli naama irvistyksessä.
Hän kasteli kultaköynnöksen ja pyyhki hieman sen lehteä.
- Hei sinullekin, kultanen! Pianhan me taas nähdäänkin, hän sanoi köynnökselle lempeästi ja nilkutti keittiöön. Kaikki oli puhdasta. Niin kuin matkalle lähtiessä pitääkin. Niinhän se äitikin opetti, Timo ajatteli. Nyt on hyvä matkan alkaa!

Timo raahautui makuuhuoneeseen viimeisillä voimillaan. Hän asettui lepäämään sängylleen ja sulki silmänsä. Vai että reuma, hän ajatteli hymyillen.

Sitten Timo veti viimeisen henkäyksensä.

_________________
Kaikki on jo kerrottu.

Ensimmäiseksi: olet todella tervetullut joukkoon, mää nyt vaan olen maalta.
Ja pidän oveni lukossa, silti. Kaikenlaisia taulunkaupustelijoita kun kiertelee.
On siellä vielä jonkin rakennuksen oven päällä vanha naula, johon avain ripustettiin pois lähdettäessä.

Ymmärsinhän syyn, miksi käytit nimeä, mutta tuonee vain sekaannuksia, jotka eivät taatusti ole kunniaksi sinulle!

Kertomuksesi yllätti, melkein selätti minut - nimillään- niin tuttuja ne olivat.
Melkein alan epäillä sattuman merkitystä.
Loppu oli jotenkin yhtäaikaa surullinen ja lohdullinen, ainakin vielä isälle. Mutta entä tytär, joka tulee kastelemaan kukkaa, ehkä poikansa kanssa?
Asioilla on aina puolensa. Tässä varsinkin. Yksinkertaisella tavalla voi saada miettimään. Tyypillisestä tavasta on saatu erilainen ja hyvä. Yllättäväkin.

Kyllä ajatuksesi tuosta pysyvästä "näyttelystä" oli ihan hyvä, tulee tosiaan luetuksi, eivätkä häivy jonnekin joukkoon. Töissä tauoilla! Älä nyt todellakaan suotta aliarvioi.

Hei Louhi, täälläkin!

Kiitokset kertomuksen lukemisesta. Tuo syntyi sillä tavalla, että viime viikolla autolla ajaessani yhtäkkiä aloin miettimään "onnellista kuolemaa". Aluksi päähenkilön piti olla todella iäkäs, mutta sitten siitä tuli ehkä n. 50-60-vuotias, eli vanhuuteen tässä ei kyllä nyt sitten kuoltukaan..

Kirjoitin tarinan perjantaina työpäivän päätyttyä, se oli vähän muhinut päässä siis jo aiemminkin kyllä. Itsekin yllätyin Timon itsekkyydestä. Tai ehkäkin vahvasta uskosta? Hän oli kyllä menossa tapaamaan tuttujaan, mutta ei halunnut muumioitua kotiinsa. Ehkä Timo oli katkera siitä, että näki tyttärensä perhettä harvemmin kuin olisi halunnut? Sillä kun Marianne hänet sängystään löytää, se tuskin kovin mukava jälleennäkeminen on?

Ei sitä oikein itsekään aina tiedä syitänsä tarinoihinsa. Tässä Timo, jonka aluksi piti olla kuolemansa hyväksynyt, mukava mies, osoittautuikin sairaudessaan todella itsekkääksi. Tuskin hän ajatteli Mariannea, enemmänkin tuota vaimovainaansa köynnöstä...?

Mutta kiva oli pitkästä aikaa kirjoittaa, ja nimenomaan tuolla tavalla helpohkolla tyylillä, ilman monimutkaisempia maisemanmaalailuja. Nuo aiemmat pätkäni täällä olivat mielestäni aika synkkiä, ja siksi halusin kokeilla jotain keveämpää. Eri asia, kuinka siinä onnistuin, koska aika synkän varjon tämäkin jätti. Minkäs sitä kissa karvoilleen voi!!

D

_________________
Kaikki on jo kerrottu.

Huomentapäivää, karvainen? lohikäärme! (minkäs sitä karvoilleen,,,,

Yllätit minut taas, sillä satuin lukemaan juuri erästä kirjaa, Leena Krohnin
"Unelmakuolemaa".

_________________
Kaikki on jo kerrottu.

_________________
Kaikki on jo kerrottu.