Uskaltaa, kun on se etu että on hiljalleen seuraillut keskustelua ja miettinyt asiaa sen seitsemältä eri kannalta.
Ja on pitkälti samaa mieltä. Minuakin on vaivannut (ärsyttänyt!) nykyisen kulttuurin kyynisyys. Se ettei ole muotia olla ihanteellinen: nykyään täytyy olla realistinen ja ymmärtää, ettei hyviä ihmisiä ole olemassakaan. Ja vaikka olisikin, niitä ei kannata kuvata, koska ne eivät ole kiinnostavia.
Minusta kyynisyys on jonkinlainen realismin äärimuoto tai päätepiste. Romantiikan jälkeen realismi oli uutta ja raikasta, mutta kun mikään ei ole uutta ja raikasta kovin pitkään, piti mennä vielä pidemmälle: olla inhorealistinen ja liioitella vähän, postmoderni ja epäillä vähän sitäkin, lyödä kaikki leikiksi ja katsoa ei vain ulkopuolelta vaan yläpuolelta, alaviistoon. Pysytellä vähän erillään.
Tarkemmin ajatellen tämähän taitaa olla jo se seuraava trendi: nyt täytyy osallistua ja 'mennä mukaan', kirjoittaa omakohtaisista kokemuksista mutta kuitenkin vielä äärirealistisesti, mielellään inhorealistisesti (onko se sama asia?), ja korostaa yksilöllisyyttä pelkästään sillä perusteella, että tämä tapahtuu yksilölle.
Ja viihdekulttuuri matkii: syntyy Big Brother. Älkää syyttäkö mediaa (välikappaletta). Älkää syyttäkö massakulttuuria. Sehän vain matkii sitä, mitä 'oikeassa' kulttuurissa arvostetaan.
Muuten yksilöllisyydestä: sehän ei tänä maailmanaikana tarkoita sitä, mitä 'räätälöity' alunperin: että jokainen toive (mitta) otetaan huomioon, vaan sitä, että on tietty määrä ennalta määriteltyjä vaihtoehtoja, joista voi valita 'itselleen sopivan' (=lähinnä sopivan). Ei sillä ole mitään tekemistä yksilöllisyyden kanssa, päinvastoin: se on kategorisointia.
En kuitenkaan halua tyrmätä koko yksilöllisyyden ihailua. Siinäkin on paljon vastareagointia. Ei ole niin kauhean kauan siitä, kun monikin yksilöllisyyden muoto ja valtavirrasta poikkeaminen oli yksiselitteisen kiellettyä (tarkoitan tietysti lähinnä seksuaalivähemmistöjä - moni muu poikkeamisen muoto on kiellettyä nytkin, niin kuin vaikka se että on vanha tai ruma: raskasta provoa, mutta valitettavan totta, eikö?)
Äh. Aina on joku dogmi. Ei sitä ole pakko noudattaa. Kohta tulee kuitenkin jotakin muuta. Sen takia pitääkin kuunnella itseään ja kirjoittaa siitä, mistä haluaa kirjoittaa: jos oikein hyvä tuuri käy, se on juuri se seuraava trendi ja sitten myöhemmin sanotaan, että 'oli aikaansa edellä'. No, kun oli sitten määräämässä sen seuraavan ajan suuntaa.
Anderssonista ja adjektiiveista: luin Luovan mielen tässä männäviikolla ruokatuntien ratoksi ja ajattelen seuraavaa:
Onhan se juuri noin! Adjektiivit ovat vähän ulkokohtainen tapa kuvata sitä, mikä on sisällä. Ei se ollenkaan tarkoita, ettei pitäisi tai saisi kuvata tunteita, vaan sitä, että adjektiiviryöppy ei ole kauhean vaikuttava tyylikeino. Mieluummin metafora, tai rinnastus: vertaa yhtä asiaa johonkin aivan muuhun, johonkin mikä ei (näennäisesti) liity mitenkään mihinkään, mutta tuo mieleen samoja tunteita, ja vaikutus on valtavan paljon voimakkaampi ja parhaimmillaan pysäyttävä. Adjektiivi on oikeastaan aika laimea yleistys, pelkkä nimi tunteelle. Voi niitäkin kyllä käyttää.
Parhaat neuvot kun olen saanut eräältä kuvaamataidon opettajaltani: kaikki on sallittua jos se toimii, ja eniten pitää vaatia siltä, jonka tietää pystyvän parempaan.
_________________ What's it all about, Jerry?
|