Rihmasto

Satuinpa vilkaisemaan kirjahyllyyni ja olihan siellä Kyynikon kultainen kirja. Sitaatti- ja mietelmäkokoelma, jonka nimilista tuntuu olevan pitkälti yli 2500 vuoden ajalta. Että on sitä aina jonkun mitta täyteen tullut. Ja kirjan johdannossa mainittiin että "kaikkien nykyisten positiivisten ajatusten kirjojen, hyvä henkinen olo -kurssien ja nami-nami-filosofioiden keskellä on tarve osoittaa myös toinen puoli maailmasta...." joten väitettä että maailmassamme kirjoitetaan vain kyynisesti eivät kaikki tunnu hyväksyvän.

Mutta vastapainona siellä hyllyssäni on myös noita optimismin oppaita, jopa tänä vuonna ilmestyneitä, jotka olen .

_________________
http://arvieno.blogspot.fi/

_________________
"Ikuiseksi elon onneni luulen,
kunnes mun kummullani veisataan."
-Jarkko Martikainen

_________________
"Ikuiseksi elon onneni luulen,
kunnes mun kummullani veisataan."
-Jarkko Martikainen

Uskaltaa, kun on se etu että on hiljalleen seuraillut keskustelua ja miettinyt asiaa sen seitsemältä eri kannalta.

Ja on pitkälti samaa mieltä. Minuakin on vaivannut (ärsyttänyt!) nykyisen kulttuurin kyynisyys. Se ettei ole muotia olla ihanteellinen: nykyään täytyy olla realistinen ja ymmärtää, ettei hyviä ihmisiä ole olemassakaan. Ja vaikka olisikin, niitä ei kannata kuvata, koska ne eivät ole kiinnostavia.

Minusta kyynisyys on jonkinlainen realismin äärimuoto tai päätepiste. Romantiikan jälkeen realismi oli uutta ja raikasta, mutta kun mikään ei ole uutta ja raikasta kovin pitkään, piti mennä vielä pidemmälle: olla inhorealistinen ja liioitella vähän, postmoderni ja epäillä vähän sitäkin, lyödä kaikki leikiksi ja katsoa ei vain ulkopuolelta vaan yläpuolelta, alaviistoon. Pysytellä vähän erillään.

Tarkemmin ajatellen tämähän taitaa olla jo se seuraava trendi: nyt täytyy osallistua ja 'mennä mukaan', kirjoittaa omakohtaisista kokemuksista mutta kuitenkin vielä äärirealistisesti, mielellään inhorealistisesti (onko se sama asia?), ja korostaa yksilöllisyyttä pelkästään sillä perusteella, että tämä tapahtuu yksilölle.

Ja viihdekulttuuri matkii: syntyy Big Brother. Älkää syyttäkö mediaa (välikappaletta). Älkää syyttäkö massakulttuuria. Sehän vain matkii sitä, mitä 'oikeassa' kulttuurissa arvostetaan.

Muuten yksilöllisyydestä: sehän ei tänä maailmanaikana tarkoita sitä, mitä 'räätälöity' alunperin: että jokainen toive (mitta) otetaan huomioon, vaan sitä, että on tietty määrä ennalta määriteltyjä vaihtoehtoja, joista voi valita 'itselleen sopivan' (=lähinnä sopivan). Ei sillä ole mitään tekemistä yksilöllisyyden kanssa, päinvastoin: se on kategorisointia.

En kuitenkaan halua tyrmätä koko yksilöllisyyden ihailua. Siinäkin on paljon vastareagointia. Ei ole niin kauhean kauan siitä, kun monikin yksilöllisyyden muoto ja valtavirrasta poikkeaminen oli yksiselitteisen kiellettyä (tarkoitan tietysti lähinnä seksuaalivähemmistöjä - moni muu poikkeamisen muoto on kiellettyä nytkin, niin kuin vaikka se että on vanha tai ruma: raskasta provoa, mutta valitettavan totta, eikö?)

Äh. Aina on joku dogmi. Ei sitä ole pakko noudattaa. Kohta tulee kuitenkin jotakin muuta. Sen takia pitääkin kuunnella itseään ja kirjoittaa siitä, mistä haluaa kirjoittaa: jos oikein hyvä tuuri käy, se on juuri se seuraava trendi ja sitten myöhemmin sanotaan, että 'oli aikaansa edellä'. No, kun oli sitten määräämässä sen seuraavan ajan suuntaa.

Anderssonista ja adjektiiveista: luin Luovan mielen tässä männäviikolla ruokatuntien ratoksi ja ajattelen seuraavaa:

Onhan se juuri noin! Adjektiivit ovat vähän ulkokohtainen tapa kuvata sitä, mikä on sisällä. Ei se ollenkaan tarkoita, ettei pitäisi tai saisi kuvata tunteita, vaan sitä, että adjektiiviryöppy ei ole kauhean vaikuttava tyylikeino. Mieluummin metafora, tai rinnastus: vertaa yhtä asiaa johonkin aivan muuhun, johonkin mikä ei (näennäisesti) liity mitenkään mihinkään, mutta tuo mieleen samoja tunteita, ja vaikutus on valtavan paljon voimakkaampi ja parhaimmillaan pysäyttävä. Adjektiivi on oikeastaan aika laimea yleistys, pelkkä nimi tunteelle. Voi niitäkin kyllä käyttää.

Parhaat neuvot kun olen saanut eräältä kuvaamataidon opettajaltani: kaikki on sallittua jos se toimii, ja eniten pitää vaatia siltä, jonka tietää pystyvän parempaan.

_________________
What's it all about, Jerry?

Silvien, kiitos pitkään uinuneen keskustelun henkiin herättämisestä. Toit esiin tosi mielenkiintoisia näkökulmia.

En nyt ehdi eritellä ajatuksiani kovin tarkasti, klo 8 aamulla on liian aikainen hetki oman mielen täydelliseen ravisteluun. Mutta kerron nyt sitten kuitenkin sellaisia ajatuksia mitä päällimmäisenä tuli mieleen.

Ensinnäkin olen miettinyt, että täytyykö ihmisen ja samalla koko "ihmiskunnan" (huu, miten kamala käsite) tosiaan poukkoilla aina vain ääripäästä toiseen? Niin "mikro- kuin makrotasolla" (lisää hirvittäviä käsitteitä) asianlaita tuntuu nyt vain olevan niin, ettei mitään voi oppia ennen kuin päätä lyödään seinään ja sitten vielä siihen vastakkaiseen seinään ensin jonkin yhden ihmisen ja sitten kokonaisten kulttuurien voimin. Ja sitten kun jotain opitaan, pongahdetaan taas johonkin uuteen äärimmäisyyteen. Siinä sitä sitten ollaan ja kimpoillaan joka iskun jälkeen "kehittyneempinä" ja jälkiviisaus kukoistaa.

Onko se sitten vain osa sitä kuuluisaa "ihmisluontoa"? On se.

Ja sitten vielä pikainen ajatus joka sivuaa vähän sitä Anderssonin kirjaa (niin muuten, hyvä kun joku meistä on sen ihan oikeasti lukenutkin): olen tässä miettinyt, että ehkä sitä tosiaan pitäisi tehdä myös ero sen välillä, mikä on kyynistä ja mikä yksinkertaisesti epärönsyilevää ja korutonta. Siinähän on nimittäin vissi ero. Ja miettiä, että missä se tekstin ns. kyynisyys oikeastaan on: aiheessa vai kirjoitustyylissä, vai ehkä molemmissa? Toisinaan kyynisen omainen kirjoitustyyli voi olla erittäin tehokas ja tunteisiin vetoava keino erityisesti yhdistettynä johonkin hyvin epäkyyniseen aiheeseen.

No niin, pahoittelen etten ehdi kommentoimaan tarkemmin, mutta palaan:)

Luin vanhoja tekstejä ja kiitän Markkua kauniista
rakastelun kuvauksesta, jossa kyynisyyttä ei ollut

_________________
ullawelin