Rihmasto

Eli haluaisin kovasti tietää, miten pitkälti suunnittelette henkilöitä? Miten paljon he perustuvat oikeisiin ihmisiin? Miten läheisiä "suhteita" luotte henkilöihinne?

Itse pyrin tekemään aina ns. tietokortit, jotka sitten pakkaan tiettyjen tarinoiden kansioihin. Olen järjestelmällinen ihminen enkä voi ryhtyä kirjoittamaan, ellen ole suunnitellut paperille vähintään tärkeimpiä hahmoja. Kaikkea tiedoista ei tietenkään tarvitse kirjoittaa, mutta mitä enemmän, sitä helpompi kirjoittaminen on aloittaa.

Hahmoni eivät perustu minulle tärkeimpiin ihmisiin, tai eivät ainakaan tarkoituksella. Suhteet henkilöihin puolestaan vaihtelevat hyvinkin paljon. Kaikkia rakastan lämpimästi, vaikka he olisivat ihmisinä epämiellyttäviä. Paha tapani on luoda sivuhenkilöillekin oma persoonansa, vaikka he eivät tarinoissa esiintyisi muutamia tai muutamia kymmeniä (riippuen tarinan pituudesta) kertoja enempää. Tämä kertoo hiukan siitä, miten helposti kiinnyn hahmoihin.

Henkilöitäni puolustan henkeen ja vereen. He ovat kuitenkin omia lapsiani, jotka ovat pikkuhiljaa muotoutuneet kokonaisiksi ihmisiksi. Koen melko paljon tunteita ja pelkoja heidän kauttaan. Suhteeni hahmoihini on siis todella läheinen.

(Toivottavasti viimeinen kappale ei kuulostanut liian sekopäiseltä... )

_________________
Kaksi isompaa tarinaa vaiheessa.

Minäkin olen joskus järjestellyt sitä mitä aion kirjoittaa ja teen kai jossain määrin sitä edelleen. En muistaakseni paneutunut niinkään henkilöihin noin tarkkaan vaan enemmänkin ns. kulisseihin eli tapahtumapaikkoihin ja niitten historiaan. Sitten loin kohtaukset, mutta koska mielikuvitukseni ei riittänyt, kohtaukset etenivät ihan suoraan numerojärjestyksessä niin että se näkyi lopputuloksessa.

Tekisi mieleni kysyä, miten pitkäksi aikaa jätät ne kansioidut roolihahmot hautumaan tai paremminkin lepäämään ennen kuin aloitat varsinaisen tarinan kirjoittamisen? Kuvittelisin itse, että saattaisi olla hyvä laittaa hahmot taimelle kuvailemallasi tavalla ja antaa koko projektin levätä puoli vuotta tai vuoden ja jatkaa sitten, jolloin luet hahmoista talteenkirjoittamaasi uusin silmin? Tämä edellyttää, että Sinulla on tänä väliaikana kosolti muutakin puuhaa, etkä ajattele koko projektiasi lainkaan. Saattaa tuntua siltä, ettei se ole mahdollista, mutta kyllä niitä ideoita tulee jatkossakin.

PS. Täällä Rihmaston Kirjailijavieras-keskustelussa kirjailija Harri István Mäki kertoi omasta tavastaan luoda tarinoita keskustelua alustaneessa esseessään Näin kirjoitan lastenkirjan. Suosittelen!

oli loistavaa lukea vinkki Istvan Mäen esseestä.. Se johdatti minut taas oikeille poluille,,joten lämmin kiitos ja tiukka halaus.

_________________
ullawelin

Olipa mielenkiintoista lukea tavastasi gerde luoda henkilöistäsi tietokortit. Minä taidan sitten edustaa sitä toista ääripäätä. Henkilöt ovat minulle kirjoitusprosessin alkaessa pelkiä hahmoja. heidän luonteensa ja minuutensa ovat täysiä arvoituksia.

Minulle kirjoittamisen lähtökohta on kiinnostava tarina, jolla on alku ja loppu, johon päästään syiden seuraamusten ja sattumusten kautta. Tämän tarinan kertomiseksi tarvitsen sitten yhden henkilön, joka "suostuu" tarinan kertojaksi. Kerronnan edetessä tutustun tämän kertoja-henkilön kanssa muihin henkilöihin, jotka alkavat saada lihaa luiden ympärille.

Näin kirjoittaminen kestää monesti pitkään, ja se on yrityksen ja erehdyksen peliä. Useimmiten henkilö ei suostu tulemaan sisäisesti perustelluksi kovinkaan helposti, näin varsinkin silloin kun hänen ikä/asema/ym on minulle kokemuksellisesti vieraampi. Tällöin pitää vain tehdä muita asioita riittävän pitkään (päiviä - viikkoja) ja palata aina nöyrästi kysymään, että kukas sinä nyt sitten olitkaan.

Kun sen henkilön saa virkoamaan näin henkiin, on se onneksi kuitenkin niin palkitsevaa, niin palkitsevaa. Niitä hetkiä tässä aina kaipailee, ja niitä varten on valmis tekemään töitä.

Kiinnostavia näkökantoja!

Aikoinaan, kun kirjoitin enemmän, aloin todella syventämään henkilöhistorioita itselleni, melkoisiin yksityiskohtiin asti. Ehkä menin liian pitkälle? Ehkä kyse oli vain omaan itseeni tutustumisesta. Kaikkiin puoliin.

Lopulta kaikki henkilöhahmot edustavat tiettyjä yleismaailmallisia arkkityyppejä. Näihin törmäämme elämän aikana muissa ihmisissä, mutta ennen kaikkea myös omassa itsessä! Uskon, että ne kaikki löytyvät meistä kaikista. Luulen, että kirjailijan täytyy olla taitava itsetutkiskelija saadakseen aikaan aitoa ja koskettavaa luettavaa.

_________________
Kaikki on jo kerrottu.

Vai maailmantutkiskelija? - Kyse on samasta asiasta, ero on vain peilin asennossa.

Mutta koitanpa tässä valaista omaa lähestymistä henkilöihin tänään kirjoittamallani tekstinpätkällä. Eli kaikkea kuljettaa minäkertoja, jonka tunnen jotenkuten. Tässä hän on kertonut henkilön Sami kuolemasta viidelle nuorelle, jotka muodostavat Peego-markkinointitiimin, ja tunnelma huoneessa on järkyttynyt. Kertoja jatkaa:

- Ei, ei me nähty Samia, se oli viety suoraan jonnekin sairaalan kellarikerroksiin... - Sen vaimo oli löytänyt sen ja se oli pitänyt tuoda myös sairaalaan.
- Miksi? Mira kysyi
- Kai joku shokkitila. Ajattele jos itse löytäisit .. - Jätin lauseen kesken - Ne olivat sairaalassa antaneet sille rauhoittavia, ja se nukkui koko sen ajan kun me olimme siellä.
- Tylyä, Henri sanoi hiljaa ja nielaisi. Kaikki vaikenivat.
- Mutta miksi tuo poliisi on nyt täällä? Make kysyi.
- Kai se on joku rutiini. Kai niin tehdään aina, en minä tiedä.
- Mitä? Aina kun joku kuolee niin poliisi...?
- Niin. En minä tiedä, ärsyynnin vähän koska minä en oikeasti olisi halunnut olla nyt tässä. Minä en ollut näissä tilanteissa hyvä.
- Se tutkii varmaan Samin pöydän, Henri sanoi ja nousi ahdistuneena seisomaan. Se meni ovelle ja raotti sitä.
- Pane kii!, kielto sivalsi ilmaa, ja Henri sulki oven.
- Miten niin tutkii? Mitä siellä nyt olisi? Sissi sähähti.
- Jokin - emmä tiedä - johtolanka?
- Johtolanka? - Sissi parahti. Elehdin kaikkia rauhoittumaan:
- Hei! - Peegot! - Siis minä en tiedä muuta kuin mitä minulle on kerrottu, ja minulle on kerrottu että Sami oli tipahtanut katolta... Rauhoittukaa.

Menin Katin luo. Kati oli ollut hiljaa koko ajan.
(...)

Käyn tätä pätkää nyt läpi, uudestaan ja uudestaan, koska tässä on ensimmäinen hatara luonnos romaanin viidestä henkilöstä, jokaisesta erikseen. Olen laittanut heidät draamalliseen tilanteeseen ja antanut puheen - Tästä olen ainakin joskus ennen onnistunut jatkamaan. Mutta ehto on, että henkilöiden keskentekoisuutta on pakko sietää riittävän pitkään.

^Tuo on siis alkutilanne. Mielenkiintoista! Äkkiseltään kaikki vaikuttavat lyhyen pätkän perusteella samalta. Mutta uskon, että kun alat tätä pohtimaan ja puimaan monelta kannalta, löydät ne eriävyydet. Kyllä.

Peilin asennosta vielä; uskoisin, että ulkomaailmasta löytyvät vinkit löytyvät myös omasta itsestä. Tai että molemmat inspiroivat toisiaan. Tai peilaavat.

_________________
Kaikki on jo kerrottu.

Palaan gerden alkuperäiseen kysymykseen henkilöistä. Minusta on kaikista parasta ottaa lähtökohdakseen tuttuja ja kiinnostavia henkilöitä, ja kirjoittaa heistä aluksi vaikka omilla nimillään. Kun on kyse fiktiosta, jossa tahdot ohjaavat toimintaa ja tapahtumia, henkilö kyllä irtoaa lähtökohdistaan, siihen tulee luonteenpiirteitä ja käytösmalleja toisaalta, määrittelemättömistäkin lähteistä. Sitten on (kenties) aika nimetä henkilö uudestaan.

Tietenkin myös valittu kerronnan näkökulma ohjaa sitä, kuinka yksityiskohtaisia ja tarkkoja henkilöiden pitää olla, vai riittävätkö hahmot.

Kirjoitin omaa tekstiäni vielä viime viikolla pelkillä minäkertojilla. Viikonloppuna kertojaksi vaihtui yksi henkilöistä, koska huomasin, että kerronnan täytyy päästä yksittäisten tajuntojen kokoelman ulkopuolelle, kokoamaan tarinaa. Tämän hän-kertojan on pakko tuntea henkilönsä enemmän kuin hahmoina (ehkä todennäköisyyksinä) voidakseen kertoa heistä.

Kertomuksen henkilöhahmojen luominen on varmasti yksilöllistä. Keskeistä kuitenkin on, että oli kertomus mitä genreä tahansa, hahmot pitää saada uskottaviksi, eläviksi. Jos kirjoittaja voi kuvitella jokaisesta hahmosta vaikka oman romaaninsa, lukijakin silloin todennäköisesti voi.

Omassa kirjoitustyössäni tulin juuri kohtaukseen, jossa on mukana kolme uutta sivuhenkilöä. Koska tiedän heistä vain sen, että he ovat kaikki alta kolmikymppisiä taloustieteen ammattilaisia, ja vielä miehiä, ajattelin kokeeksi nimittää heitä Tupuksi, Hupuksi ja Lupuksi.

On haastavaa esitellä kolmen kertomusta avustavaa henkilöä samanaikaisesti niin etteivät he jää stereotyyppisiksi hahmoiksi, jotka edustavat jotakin. Kun annan päähenkilöni yllättäen kysyä, mitä mieltä sinä olet tästä, Lupu? saan "autenttisen" reaktion lupuksi-nimetyltä-henkilöltä. Yllättyykö hän? Naurahtaa vai perääntyy oudoksuen? Tajuaako nimen yhteyden heihin kolmeen? Ja miten kohtaus muuttuu?
- Tämä kaikki tapahtuu tietenkin pääni sisällä.

Elävän ja kiinnostavan henkilögallerian luomiseksi kaikki keinot ovat sallittuja. Yksi on kuitenkin minusta varmaa: Kirjoittaja tuntee kyllä sisimmässään, kun jokin henkilö 'hankaa vastaan'. On eri asia, suostummeko myöntämään, että sen kanssa on tehtävä vielä paljonkin töitä, muutettava ehkä jopa enemmänkin kertomuksen rakenteita, puututtava tarinaan - Nämä asiat jokaisen kirjoittajan on punnittava tykönään aina uudestaan ja uudestaan.