Rihmasto

KIRJOITTAMISEN TUSKA JA SEN IHANUUS


Edessäni lojuu liuta tekemättömiä tehtäviä. Muistilappuja siellä täällä. Tee sitä, tee tätä. Aika tikittää hurjaa vauhtia eteenpäin. Päivä toisensa jälkeen kuluu aamusta iltaan. Viikonloppuna lojun tekemättä mitään. Joskus saatan tarttua kirjaan ja edetä sitä lukien hitaasti, mutta varmasti. Kohta on deadline. Lohdutan itseäni, että siihen on vielä paljon aikaa. Ehkä juuri sen vuoksi olen niin saamaton.
Siivotakin pitäisi, mutta onnistun lykkäämään sitäkin. Saamattomuudesta kasvaa arkipäiväni mauste.
Tartun jälleen kynään, asetun tietokoneen äärelle ja painan sormeni näppäimistölle. Yritän täyttää paperin, mutta en saa sille sanaakaan. Luomistuskaa vai saamattomuutta, kas siinäpä vasta pulma.


Natalie Goldberg sekä Julia Cameron molemmat kehottavat kirjoissaan vain kirjoittamaan. Varaamaan sille aikaa ja lupaavat, että kyllä tekstiä vielä syntyy. Muistan jonkun myös joskus sanoneen:
”Kirjoita se huono ensin pois alta ja jatka sitten.”
Joskus se tuntuu olevan kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.
Puhutaan, että kirjoittaminen vaatii aikaa. Entä jos sitä ei aina löydy ja silloin kun aikaa olisi, ei vaan jaksa keskittyä?

Sanotaan, että jokaisen sisällä kasvaa se luova minä. Omani ilmeisesti on päättänyt piilotella ihan tahallaan. Kai se pitäisi houkutella esille. Auttaisikohan siihen keksipaketti?
Hulluimpia ehdotuksia, mitä olen kuullut on se, että pitäisi viedä oma luovuutensa esimerkiksi kävelylle. Joskus sitä tulee miettineeksi, olisiko siitä sittenkin apua, niin hullulta kuin se kuulostaa.


Minun luovuuteni on nimeltään Rose.
Hän on hieman hajamielinen ja joskus jopa unohduksiin vaipuva, mutta myös lujatahtoinen ja jopa äänekäs. Hän siis osaa ilmoittaa milloin haluaa aina pulpahtaa alitajunnasta ulos. Joskus Rose tosin työntää päätään esille aivan odottamattomissa tilanteissa ja tuppaa huvittamaan kutittamalla naurunystyröitä, tai sitten ajamaan suunnilleen epätoivoon.
Jos häntä ei päästä esille, hän kasvaa ja muuttuu aina vaan äänekkäämmäksi, kunnes viimein saa tahtonsa läpi.


Onko oman luovuutensa elollistaminen mitenkään kovin fiksua? Joskus sitä tuntee itsensä hulluksi, kun sellaista ajatteleekaan, mutta toisaalta se on myös vapauttavaa. Kenties sille luovuudelle pitäisi kehittää ystävä, että saisi jotain aikaiseksi. Olisikohan omastatunnosta sellaiseksi?

Kerrotaan, että jokaisen sisällä asuu pieni taiteilija. Kaipa asian voi niinkin tulkita. Toisilla se taiteellisuus tulee esiin normaalissa arkipäiväisessä työskentelyssä, toisillaan taas esimerkiksi maalaamisessa tai kirjoittamisessa.
Minulle itselleni nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajan opinnoissa sanottiin muistaakseni ensimmäisenä tai toisena opiskelupäivänä, että yksi parhaimmista eväistä, mikä meillä tulevilla ohjaajilla on, on varmasti luovuus. Sitä työssämme tarvitsee ja voi hyödyntää monilla eri tavoin.
Samalla tavoin, kuin vanhemmat perustelevat lapsilleen luovasti, miksi jotain ei saa tehdä, myös nuorten ja lasten kanssa muuten työtä tekevät joutuvat välillä perustelemaan. Saan siis todella toivoa, ettei luovuuteni ole hautautunut jonnekin pölyn keskelle kovinkaan pitkäksi aikaa.

Monet puhuvat sellaisesta isosta pahasta sudesta kuin inspiraatio. Keskustelupalstat ovat tulvillaan kysymyksiä ja keskusteluja muun muassa siitä, mistä kukin saa inspiraation. Yrjö Hosiaisluoma on kokoamassaan kirjassa Kirjallisuuden sanakirja, kertonut että inspiraatio on innoittaja esimerkiksi taiteellisessa työssä. Hän selittää inspiraation kaksi pääteoriaa. Toinen on se, että inspiraatio on peräisin henkilön ulkopuolelta ja toinen hänen sisältään.
Minä itse en ole aivan varma uskonko tuollaiseen isoon pahaan suteen. Ehkä olen ennemminkin niitä kirjoittajia, jotka vain kirjoittavat. Yleensä kirjoittamiseni alkaa siitä, että kirjoitan aluksi aivan mitä sattuu, mutta lopulta saan kiinni kunnollisesta ideasta. Toki minä virikkeitä käytän, muun muassa musiikki on minulle tärkeää. En kuitenkaan tulkitsisi tilannetta liittymään oikeastaan millään tavalla inspiraatioon, vaan ajattelen mieluummin, että teksti piilottelee sisälläni ja kypsyy, kunnes viimein ilman kummempia ponnisteluja hyppää ulos paperille, kun on tarpeeksi kypsä.

Natalie Goldberg lainaa kirjassaan Luihin ja ytimiin – Kirja kirjoittajalle Katagiri Roshin sanoja:
Kyvykkyys on kuin pohjavesi maanpinnan alapuolella.
Kun ensimmäisen kerran luin nuo sanat, en aivan heti ymmärtänyt, mitä niillä tarkoitettiin. Myöhemmin ne uudelleen lukiessani ymmärsin kuitenkin. Sanat kuvaavat hyvin sitä, kuinka tärkeää on vain harjoitella kirjoittamista. Ajan myötä kasvaa myös itseluottamus ja ihminen oppii sen, että voi tehdä mitä vaan, kunhan todella haluaa ja on valmis yrittämään.

Minulle kirjoittamisen opiskelijana ja intohimoisena harrastajana on tärkeää oppia luovuuden merkitys. On vain tajuttava, että asiat kyllä etenevät kun jaksaa yrittää. Joskus, kun kaikki tuntuu takkuavan kannattaa siis vain laskea kynä kädestään ja lähteä vaikka virkistävälle kävelylle. Tietysti voi myös pakottautua kirjoittamaan, kuten kenties olen jo aiemmin kuvannut. On kuitenkin tärkeää oppia ymmärtämään missä se raja on. Sillä minun mielestäni hätiköinnillä syntyy vain sotkua ja sotku voi pelottaa sisäisen luovuuden aikakausiksi piiloon.

_________________
Näkinkenkiä vesivallissa, sinun edessä
Ja minä puristan silmäni kiinni

Terve!

Veikkaan, että tuo yllä mainittu on tarkoitettu kirjaimellisesti otettavaksi, enemmässä tai vähemmässä määrin. Kysymyksessä on se sama "pullon henki", tai "ihminen ihmisessä", josta Elizabeth Gilbert puhui TED-puheessaan.

Sama ulkoinen luova voima löytyy myös itseltäni. Voin kertoa, että ulkopuolisuuden tunne on täysin todellinen. On minä, ja se toinen.

Tätä taustaa vasten nimeäminen tuntuu täysin luonnolliselta ratkaisulta.

Luovuus. Siitä kuulee ja lukee alituiseen, Totta puhuen, minä en kyllä osaa sitä sijoittaa mihinkään sellaiseen toimintaan johon sitä yleisesti tungetaan, Minusta siihen liittyy samalla lailla selvittämätöntä henkeä kuin tikari ja viita liittyy romantiikkaan,, joka ei itseasiassa ole muuta kuin mielen 'loko',' meedio loko', sanovat spanjaarit,

Jos joku kyvykäs kuvan tekijä maalamalla luo kuvan jossa on näköä ja tuntua, niin se on sen luonnut, mutta ei se mitenkään poikkeuksellissetti sitä ole luonut, koska sen on toisinto jostakin ollusta ja olevasta.
Jos luovuus olisi ollut sellainen ylipätevä sääntö, sellaisena kun se nyt esiintyy, jonkinlaisen mystisenä sisäisenä käskynä joka pane kirjotelemaan ja maalailemaan omiaan - niin silloin me istuttaisiin tulilla vieläkin ja keksittäisiin pyörää, mihin luovuus ei osaisi antaa käytännön vastausta pitäisinkö tuohon pyörään tehdä reikä akselia varten reunaan vai keskelle.

Enemmän kirjoitteleminen on menneen ja olevien ilmiöiden ja muutoksien raportoimista ja kuvailemista. Mitä luovaa siinä?Oppihan ihminen ajamaan sellaista taikavälinettä kun polkupyörääkin, eikä siihenkään tarvita erityistä luovuutta.

_________________
pitäiskö tähän sitten jotakin panna?

Olen tieteiskirjoittaja, joten luon pääsääntöisesti sellaista jota ei ole koskaan ollut, eikä tule koskaan olemaankaan. Jonkin jo olemassaolevan kuvaaminen on niin tappavan tylsää, etten sitä jaksa tehdä.

Mutta seuraavaksi meuhkaan ihan meuhkaamisen ilosta:

Asia 1: Maalauksella ja valokuvalla on aina se ero, että maalaus on tulkinta. Jopa nihilistisen 100 % tarkka öljyvärikopio sisältää tulkinnan -- joku voisi väittää, että jopa valokuva sisältää tämän, koska rajaus ja valotus ovat harkittuja päätöksiä. Jos tulkinta sisältää idean, niin maalauksella on sanoma. Jos sanoma on puhutteleva, epätavallinen, mieleenpainuva, niin maalauksen voidaan sanoa olevan luovasti toteutettu.

Passikuva tuskin on luova.
Bentseenimolekyylin rakenteesta nähty uni on sitä taatusti.

Asia 2: Kannattaa tietenkin aina muistaa, että meillä länsimaissa luovuus siirtyi Jumalalta ihmiselle vasta renesanssin aikana. Keskiajalla luovaksi itsensä väittävä oltaisiin varmaankin poltettu roviolla.

Luovia ihmisiä on tosin ollut ennen renesanssiakin. Termi jota he vastaavalle ilmiölle käyttivät vain oli eri. Viittaan edelleen edellämainitun Gilbertin "Genius"-henkiolentoon.

Asia 3: Uskon henkilökohtaisesti, että se vieraan ja ulkopuoleisen luovuuden voiman tunne, joka monelta löytyy johtuu suoraan aivojen rakenteesta. Väittäisin jopa, että kyseessä on skitsofrenian lievä muoto, jossa aivopuoliskot kommunikoivat keskenään erillisinä olentoina, ja tästä kahden yksikön välisestä vuorovaikutuksesta nousee ratkaisuita, jotka tuntuvat ulkopuolisilta. Toisinaan jopa niin nerokkailta, ettei niitä olisi itse (tietoinen minä) pystynyt keksimään.

Henkilökohtaisen lempi-inhokkini Aristoteleen sanoin: "Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa."

Olen myös varma siitä, että henkilö joka ei ole tätä mielen osien välistä vuorovaikutusta itse kokenut ei kykene sitä täysin ymmärtämään -- tai siihen edes uskomaan.

Voi ei! Tässä minä taas istun ja vastaan kommenttiin asiasta, jota en oikeasti ole edes kovin paljon miettinyt, pohdiskellut enkä tuumaillut. Liekö luovuutta?



Mitä on luovuus, sitä en tiedä. En ainakaan tiedä mitä kaikkea ihmiset sillä tarkoittavat. Itse ajattelen, että taipumus luovaan ajatteluun tarkoittaa pyrkimystä ajatella asioita vähän pitemmältä alusta asti kuin muut ihmiset tekevät keskimäärin. Tällöin luovuus liittyy ongelmanratkaisuun. Jokin teknisesti hankala asia on saatava tehtyä, pitää keksiä miten.

Kirvesmiehiä seuratessani olen nähnyt niin luontevaa luovaa ongelmanratkaisutaitoa, että en millään itse sellaiseen yltäisi. He taivuttavat tarvittaessa materiaalit siten, että ne sopivat paikkoihin, joihin ne minun järjelläni ovat täysin soveltumattomia. Mielestäni se on luovuutta, jota yleensä sorrutaan nimittämään "vain" ammattitaidoksi.

Latimeri otti esille polkupyörällä ajamisen. Toinen vastaavanlainen esimerkki on uiminen ja näitä varhaisempi käveleminen. Sinnikkäästi harjoittelemalla ihminen oppii kävelemään ja jos mielenkiintoa ja harrastusta riittää oppii myös uimaan ja ajamaan polkupyörällä. Miten se sitten liittyy luovuuteen? Minusta kyse on enemmänkin mielenkiinnosta ja asian harrastuksesta. Harjoitus tekee mestarin. Jokainen on oppipoika syntyessään. En usko että tarvitaan mitään noituutta sen selittämiseen, että taito karttuu asiaa harrastaessa. Kaukosäädintä oppivat parhaiten käyttämään ne jotka sitä eniten käyttävät ja ne jotka viitsivät lukea ohjekirjan. "Luovat ihmiset" laittavat patterit väärin päin ja repivät hiukset päästään, kun eivät saa kanavaa vaihdettua alitajunnan voimalla.

Se mitä tuon lainaamani kommentin lopussa ihmetellään, on kieltämättä ihmettelemisen arvoista. Seurauksena pitkäaikaisesta, säännöllisestä asianharrastamisesta ihmisen mieli muokkautuu aivan samalla tavalla kuin polkupyörällä ajamisen suhteen. Kehittyvät refleksit, automaattiset toimintasarjat. Kun opit riittävän hyvin puhumaan uutta kieltä, sinun ei tarvitse enää miettiä miten asian ilmaiset. Tulee jossain vaiheessa uudella kielellä operoidessasi tunne, että kellut vedessä, ja et vajoakaan!

Jos tarkoituksena on luoda uudenlaisia oivalluksia sisältävää tekstiä, jos tarkoituksena on kehitellä mielikuvituksellisia maisemia, uudenlaisia uskomattomia yhteiskuntarakenteita, niin se on se asia, jota kirjoittaja silloin aktiivisesti harrastaa. Tämän aktiivisen harrastuksen tulos voi tuottaa kirjoittajaa itseäänkin yllättäviä elämyksiä - tuntuu kuin kelluisit tuntemattomassa meressä, etkä vajoakaan!

Vanha sananlasku sanoo:

"Joka härjillä ajaa, se härjistä puhuu" (ja varmaan näkee niitä unissaankin!)

Paljon viittauksia, luovuuden tiellä, mutta ei ne kerro mitä hedelmää luovuus tavoittelee. Onko se yksiomaan taiteeksi kutsutussa toiminassa - valjastettu tylsyyden torjuntaan, pää täyteen vaikka kuhmuja, kun realismi on tylsää.

_________________
pitäiskö tähän sitten jotakin panna?