Rihmasto

Kaupunki

Nämä pimeät syrjäkujat kiehtovat minua niin kuin rotat, jotka näillä kujilla juoksentelevat. Tämä kaupunki on äärimmäisyyksien kaupunki, jossa kuolema on läsnä. Siksi kai kaipasin elävänä tuonne kaupunkiin aina, jos sattumoisin olin poistunut sen liepeiltä. Minulle oli lapsena kerrottu, että tämän kaupungin rakensivat kuolleet ja kuolleet asuttivat sitä ennen kuin elävät valtasivat kaupungin itselleen, sen kadut, kujat ja korkeat tornitalot, kivitalot ja muurit, torit ja aukiot, joiden ympärillä kuolleet ihmettelivät, kuinka heitä joukolla hirtettiin ja kuinka elävät juhlivat paraatein ja kuolleita pilkkaavin kuvin voittoaan.

Tämä kaupunki elää elävien verestä ja laulusta, mutta kuolema ympäröi kaupungin sielua; piikein ja hampain se yrittää näykkiä palasia, saada osansa kujien rotista, saada osansa torien näytöksistä. Kuolema marssii joskus öisillä kaduilla, keskellä päivääkin voi siihen joskus törmätä, ja silloin se on voimakkaimmillaan. Sen valo tunkeutuu kokijansa syvimpään mieleen, silmiin jää lasittunut, outo katse; ja kuolema jatkaa matkaansa, ehkä poistuen hiipimällä tai juoksemalla, uhri kerrallaan ottaen tämän kaupungin todellisena valtiaana.

**

Helsinki

Pidän hyvin paljon kaurismäkeläisestä Helsingistä. Sellaisesta Helsingistä, joka on harmaa ja seesteinen, keskioluelta löyhkäävä, hennosti tupakalta tuoksuva ja hien ja eritteen valtaama. Sellainen Helsinki, joka on tyystin toinen kaupunki kuin se, mitä tarjoillaan turisteille ja niille suomalaisille maalaistolloille, jotka ovat lähteneet lauantaina ostosreissulle helsinkiläisiin kauppakeskuksiin, joissa he kohtaavat samankaltaisiaan, ehkä jopa kohtaamatta ainuttakaan oikeaa helsinkiläistä, sellaista helsinkiläistä, joka on oikea stadilainen. Ja kun oikean stadilaisen kohtaa, voit olla varma, että tämä on ystävällinen (niin kuin me sen määrittelemme), sillä sitä hän on, eikä hän ole pöyhkeä sisimmässään, päinvastoin, hän on duunari ja kasvanut kiinni kaupunkiin, joka elää hänen sielussaan ja silmissään; meren raapima kivitalojen ja puistojen katve.

Eikä sellaisia helsinkiläisiä löydä kauppakeskuksista, ei välttämättä edes rautatieasemalta, Kalliosta tai Aleksanterinkadulta, ei ehkä edes raitiovaunusta, koska nekin ovat täynnä maalaisia ja ehkä jopa ulkomaalaisia, joilla on omassa maassaan oma helsinkinsä ja oma maaseutunsa. Mitä heillä muka olisi annettavaa meille, kun mietimme, mitä on aito ja oikea helsinkiläisyys? Ei mitään, väitän.

Jos jostakin joskus löydät tuon stadilaisen, sellaisen miehen tai naisen, joka bamlaa sinulle mukavia ja joutavuuksia, mutta kuitenkin arvostaa sinua ja ainakin esittää olevansa kiinnostunut sinusta ja ehkä jopa kotiseudustasi, ole tyytyväinen. He nimittäin ovat katoava luonnonvara. Viimeinen oikea helsinkiläinen saattoi syntyä 1970-luvulla. Hän elää yhä, jos ei ole sortunut esimerkiksi alkoholismin rappion tielle.

**

Täyttymys

Tapojeni mukaisesti rakastelin häntä selkä hikeä valuvana sonnina, ryskyttäen hänen pyhintään vasten märkiä lakanoita, jotka tuoksuivat hajuvedelle. Suudelmien jälkipoltto seikkaili huulillani ja tavoitteli kieltäni. Purskahteleva sylkeni maistui häneltä ja hän kehräsi taivaalle nousseen kuunvalon ja hämyisten yöpilvien tahtiin, katveessa menneen päivän, joka jo nurkan takana meitä uusilla iloillaan odotti.

Puskin läpi harmauden, läpi aamunkoiton ja läpi kujerruksen, joka täytti makuuhuoneen pielukset, auki levähtävien ikkunankarmien haljenneen maalipeitteen, punaisen ja valkoisen. Huusin ja hän voihki. Voihki nimeäni. Jonkun toisen nimeä. Voihki maailmaa auttamaan. Läheiset puistikot heräsivät ja hymyilivät. Saukko joentöyräällä nappasi ilkamointia samettisiin viiksiinsä, kurnutti ja kippasi itsensä lieteveden sekaan piiloon katseilta ja hännystelijöiltä. Sellaista ei tapahdu joka kerta, ajattelin ja imin naisen rintoja, purin nännejä, sivelin sormillani hänen reisiään ja nuuskaisin kainaloita, sileitä ja ajeltuja, jotka haiskahtivat rasitukselta, jotka tarjosivat minulle yösijan ja päivänpannun riettauden, turvan, kodin, täyttymyksen.

Pandemia

Patsaat katselivat horisonttiin. Satama oli hiljainen, koska tappava tauti oli pysäyttänyt kaupanteon ja kaiken liikenteen. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Ihmiskunta oli tuomittu häviämään tälle taudille, joka riehui holtittomasti ja eteni läpi laaksojen, yli vuorten ja yllätti pahaa aavistamattomat raukat maanteillä. Voisiko olla niin, että meitä rangaistaan näkymättömillä käsillä kaikista rikoksistamme ihmisyyttä vastaan, koska jos ihmisyydellä ei ole merkitystä, mihin ihmisiä sitten enää tarvitaan?

Pelon laannuttua asetuin katselemaan kevätaamua pihan pensaikkojen hiljaa kuiskaillessa. Luonto ei häviä milloinkaan, ajattelin. Ja juuri tuolla hetkellä tunsin, kuinka sairaus iski kaulaani kuristaen. Hymyilin ja ihastelin lintuja.

Voiko tuota häävimmin sanua? - Ei voi!

Saarrettu

Tuulikin on asettunut, se ei lepertele enää, eikä vaivaa minua kysymyksillään. Puhuisitko minulle lehtojen katveessa? Silloin, kun auringon säteet siivilöityvät ja lopulta nukahtavat. Kuinka kaipaankaan niitä hetkiä, jolloin puhuisit. Nyt vain tuuli minulle puhui. Ja sen tympeään puheeseen olen kyllästynyt.

Laskin kissan vapauteen eilen. Vai oliko se toissapäivänä. Väsyneenä ja hoiperrellen annoin sen lähteä saalistamaan hiiriä tai mitä ikinä tuollaiset kissat nyt saalistavatkaan. Saisikohan se myyrän kiinni kolostaan? Ei se taida olla sellainen kissa.

Päivät pitenevät, mutta minulta ne hupenevat.