Rihmasto

kirjallisuusfoorumi
Tänään on 24 Kesä 2019, 14:06

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia




Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 4 viestiä ] 
Kirjoittaja Viesti
 Viestin otsikko: Toivo
ViestiLähetetty: 12 Maalis 2019, 10:30 
Poissa

Liittynyt: 26 Helmi 2007, 13:26
Viestit: 1282
Paikkakunta: Juorupolku
(Laitan tähän tämmöisen tekstin, johon sisällytin taiteellisena kunnianosoituksena Zorrolle ihan selvän plakiaatin tai aihelman hänen eräästä kirjoituksestaan koskien poroeläintä. Sanoo Zorro, jos ei tykkää tästä plakiaatista, niin poistan vaikka koko jutun.)

TOIVO


Toivo ei ole pelkkä teonsana. Se on hauras kukka kirjaston lattialla. Voit poimia sen ja ottaa itsellesi tai sitten voit jatkaa lukemista.

Elettiin maailmassa, jossa kaikkien pyykkien peseminen oli annettu Australiassa toimivan parin hengen pöytälaatikkofirman hoidettavaksi. Asioita oli järkeistetty monin tavoin. Australiassa kehitetyn patentin avulla voitiin suodattaa pesuvettä merivedestä. Australian rannikon merivesi vaahtosi itsestään, surffarit tietää. Säästöä oli syntynyt siitä, että maapallon kaikki sähköä ja vettä kuluttavat pyykkikoneet (10 miljardia kpl) oli voitu romuttaa ja siten ilmaston kuormitus oli vähentynyt perustavanlaatuisesti.

Pesutyö oli ulkoistettu kiinalaiselle vuokratyöfirmalle, jolla oli tehtävää hoitamassa miljoona kiinalaista. Oli ukkoa ja akkaa telttamajoituksessa Australian rannikolla. Ei kuitenkaan ihan rannalla viemäröinnin takia. Vuokratyöfirman nimi oli Hi-Kai-Se. Se oli hikipaja.

Pohjois-Koreassa toimiva sisaryritys oli nimeltään Hik-Hae-Soo. Se toimitti marjan- ja sienenpoimijoita itäiseen ja pohjoiseen Suomeen laajoille työttömyysalueille, joilta ei halukasta poimijaa löytynyt niillä palkoilla. Sen sijaan aselepolinjan pohjoispuolen normin-rakennus-talkoitten kyykkyyn hypyttämät korealaiset työskentelivät mielellään Suomen metsissä. He olivat saaneet tarpeekseen kotimaansa ruokakulttuurista eivätkä osanneet aavistaa löytävänsä jostain jotain vieläkin arveluttavampaa.

Monet itä- ja pohjois-Suomen kunnista olivat menettäneet väestöään muuanne. Laajat alueet olivat lähes kokonaan autioituneet, niin kuin vaikka Luontisvaaran kylä. Asukkaita kylässä oli enää kuusi henkeä ja niistäkin kaksi pihisi viimeisillään.

Toinen vanhoista parroista oli Siirakki Lehmitalas. Hänellä ei koskaan ollut paljon ystäviä ja ne vähätkin hän oli jo hyvästellyt haudan lepoon. Sitä Siirakki ei tosin muistanut, vaan ihmetteli miten nykyään vieraita kävi kovin harvoin. Siirakki oli sellainen vanhan kansan tervaskanto, yksin jäljelle jäänyt sukunsa edustaja.

Hänen mökkinsä ei ollut yhtä vanha kuin Siirakki, mutta yhtä vähällä hoidolla. Koska Siirakin aistit eivät olleet ihan niin valppaat kuin horrokseen vaipuneella lepakolla, eli hänen talonsa jo Siirakin jälkeistä elämää. Hiiret kipittivät pöydillä ja komeroissa häntä pitkällä, ihmetellen karkeita myyränmurusia, joita toisinaan ilmaantui hiirten omien, somien jätösten lomaan.

Ei, ei ollut suomalainen vanhustenhuolto mennyt maaliin soten mukana! Vielä siellä korpikylässäkin vieraili sosiaalihoitaja, kolmekymppinen nainen. Ei tietenkään vieraillut pitkään, sillä pienjyrsijöitten kanssa hän ei ollut tottunut operoimaan. Nuori rouva kirjoitti Siirakille passituksen kuntakeskuksen lähellä sijaitsevaan palvelutaloon.

Kun Siirakkia kyydittiin palvelutalon suuntaan, hän tajusi pääsevänsä pitkästä aikaa kyläreissulle. Sen sijaan sitä, että hän nyt näki tutut kotiseudut viimeistä kertaa, sitä Siirakki ei oivaltanut. Hän kuului onnellisten joukkioon.

Sosiaalihoitajan mukana oli Siirakkia hakemassa kokenut taksinkuljettaja, joka tietysti oli kiinnostuneempi nuoresta rouvasta kuin Siirakista. Niinpä sähköt jäivät katkaisematta ja parin päivän sisällä hiiret järsivät epähuomiossa sellaisen oikosulun, että mökki syttyi palamaan.

Palokunnan auto körötteli Luontisvaaran kylälle varovasti, sillä tietä ei ollut karhittu muutamaan vuoteen ja paikoitellen olivat tienvarret valuneet ojaan. Jonkun aukkohakkuun kohdalla toinen palomiehistä huomasi tien sivussa poroja, mikä herätti tietenkin huomiota näin poronhoitoalueen eteläpuolella. Pitkäksi aikaa ei poroja ehditty pysähtyä katselemaan, kun oli hälyt päällä. Sen verran syntyi kuitenkin juttua vanhoja Lapin reissuja muistellessa, että meinasivat palosotilaat ajaa ohi Siirakin talon, joka loimotti jo ilmiliekeissä.

Muutaman tunnin palon sammumista katseltuaan ja välillä metsiä ruiskulla suojeltuaan palomiehet soittivat paloasemalla päivystävälle esimiehelleen, joka käski miehet takaisin kylille. Hän uskoi kyllä, että palo oli hallussa. Sitä paitsi hänellä oli siinä kahvin kanssa muffinsseja, niin että ei siitä viitsinyt lähteä mihinkään ajelemaan.

Palopäällikkö oli pienessä kunnassa tärkeä viskaali, jolla oli muitakin tehtäviä ja niitä hoitaessa hänelle oli kehittynyt laaja näkökanta asioita kohtaan. Viikonloppuisin, tavatessaan kuntalaisen autoilemassa syrjäkylillä puolentoista promillen humalatilassa, hän toivotti vain turvallista matkaa. Eikä ollut kyse siitä, että sama tuo se mitä täällä tapahtuu. Resurssit olivat vain ne mitkä ne olivat. Kun kirkolla ei ollut edes viinakauppaa saati sitten tanssiravintolaa, niin jossainhan sitä oli ihmisten iltaansa vietettävä. Syrjäkylillä katse avartui tajuamaan, ettei juuri ketään liikkunut lähimaillakaan.

Paluumatkalla palomiehet kohtasivat metsästä tielle ryntäävän pohjoiskorealaisen. He pysäyttivät autonsa ja yrittivät saada selvää miehen viittilöinnistä ja kankeasta englannista. Lopulta sen verran tuli selkoa, että mies sanoi nähneensä metsässä isoja koiria. Palomiehet naureskelivat, että eikö ne susia tunne? Mutta sitten he tajusivat, että korealainen oli varmaan nähnyt saman porotokan kuin hekin muutama tunti sitten. Toinen palomiehistä läksi metsään. Hän otti mukaansa pienen käsiaseen, joka paloauton varustukseen kuului. Toinen palomies jäi vartioimaan autoa ja ilmoitti asiasta esimiehelle. Samalla hän kaiveli esiin jossain tarvikekasan pohjalla olevia pakastepusseja.

Palopäällikkö oli mies, joka luotti vaistoonsa. Hän sammutti kahvinkeittimen ja laittoi palomiehille tekstiviestin, jossa kertoi tulevansa sittenkin Luontisvaaralle. Jokin aavistus johdatti häntä. Niin kuin silloinkin kun jätti autonsa renkaanvaihdon helluntaiksi ja sai sakot liikkuvalta poliisilta. Seuraavana päivänä satoi lunta 40 senttiä ja palolaitoksella oli kymmenkunta hälytystä. Kyllä olivat talvirenkaat tarpeen! Ja sakotkin peruttiin sittemmin.

Nyt palopäällikkö lastasi mukaansa paljon tarpeellista tavaraa + loput muffinssit ja laittautui liikkeelle.

Olihan se totta, että maailman logistiikka oli loistavasti järjestetty. Ruuat toimitettiin pyynnöstä suoraan kotiin, samoin Australiassa pestyt pyykit. Ihmiset tapasivat harvemmin toisiaan, yksinäisyyden sijasta maailmassa elettiin suuren helpotuksen vallassa, kun ei tarvinnut asioida kaupoissa, joita ei enää tarvittu muita kuin shoppailusta nauttivia varten. Bensan kulutus oli laskenut, ei tarvinnut hiivapaketin takia kylille lähteä ajamaan. Luontisvaarakin sijaitsi viidenkymmenen kilometrin päässä kirkonkylältä, sellaiseen matkaan piti yksityishenkilön jo varautua kunnolla.

Toisinaan maailman logistiikassa tietenkin oli saumakohtia, joissa kaikki ei sujunut ihan niin kuin sadussa, jossa jättiläinen otti köniinsä noita-akalta. Nyt oli tieto Siirakin palvelutaloon muutosta mennyt sen verran kangerrellen perille, että häntä varten pestyt pyykit olivat tulossa kotiin Australiasta vanhaan osoitteeseen. Niitä kuljettava sähköauto mennä kolisteli Luontisvaaran suuntaan rauhallisesti. Suprajohtavat autot olivat vasta suunnitteluvaiheessa, joten sähköauto joutui kärsimään maakosketuksesta. Monin paikoin käytössä ollutta nelikopterikuljetusta ei käytetty etenevästä muistisairaudesta kärsivien asiakkaitten kohdalla, sillä peräti usein olivat varsinkin miesasiakkaat ampuneet kopterin alas kuka metsona kuka joutsenena.

Eikä siinä mitä, kyllä entinen luontisvaaralainen oman kylänsä kärripolkua ajeli. Tällä kertaa vain kuskina sattui olemaan Pelekian Congasta karannut yönmusta kotoutuja, joka oli tuuraamassa kuntolomalle rysähtänyttä, aika ajoin viinaan menevää paikallista pyykkikuskia.

Mustan miehen ensimmäinen kohtaaminen porotokan kanssa oli lämmin. Hän hymyili suupielet korvissa nähdessään aidon, vaeltavan villieläinlauman, joita hän oli tottunut näkemään kotimaansa luonnosta kertovissa BBC:n dokumenteissa. Suurkaupungissa varttunut autonkuljettaja, entinen taksisuhari, ei kuitenkaan koskaan ollut itse joutunut tekemisiin villieläinten kanssa luonnossa. Nyt hänelle tarjoutui siihen tilaisuus, kun porot kävelivät muina miehinä tielle ja töllistelivät häntä uteliaina. Musta mies nousi autostaan tehdäkseen tuttavuutta paikkakuntalaisten kanssa.

Palomies eteni metsään korealaisen marjanpoimijan johdattamana. Muutaman sadan metrin päässä metsässä liikkui muitakin poimijoita, jotka osoittelivat syvemmälle metsään. Palomies yritti selittää, että ei ne porot syö marjoja, jäkäliä ne jälttää. Korelaiset olivat kohteliaasti toista mieltä. Kielimuuri raottui, kun palomies sai selkeän näköhavainnon lähestyvästä kulkukoiralaumasta. ”On ne perkele koiria!” hän lausahti ja poisti aseensa varmistimen.

Venäjältä tulleita kulkukoiralaumoja juoksenteli pitkin Suomen metsiä siellä täällä. Kulkukoiria sai ampua kuka hyvänsä. Palomies ampui siltä seisomalta seitsemän, loput luikkivat pakoon. Korealaiset kiittelivät. Palomies suoristi ryhtiään ja tunsi itsensä sankariksi. Korealaiset tunsivat olevansa turvassa ja jatkoivat sitkeästi marjanpoimua, jotkut jopa lipestivät huuliaan. Takaisin paloautolle kulkeissaan palomies muisteli oliko joissakin maissa tapana syödä koiria, mutta hän ravisti päätään, sillä tavoin päästäkseen irti häiritsevistä mielikuvista.

Musta mies tunsi heti tulevansa juttuun porojen kanssa. Jotkut niistä haistelivat häntä ja katselivat pelottomasti suoraan silmiin kuin vanhaa kaiffaria. Mies silitti poron päätä ja vaikka poro vähän hätkähti, se ei lähtenyt pakosalle. Useampi poro kerääntyi auton ympärille, luultavasti suolan ja kivennäisten toivossa. Yksi poroista oli muita aloitteellisempi ja alkoi kiskoa Siirakin vastapestyjä vaatteita auton tavaratilasta, sillä vaaleat alushousut olivat suolan värisiä ja vähän maistuivatkin Tyynen meren suolavedelle. Kun pyykkikuski tajusi tapahtuneen, oli kasa pyykkejä jo pudonnut auton viereen Luontisvaaran kylätielle.

Palokunnan sammutusauton saapuessa paikalle näkivät palosotilaat mustan miehen vetämässä persepuolesta porroa autosta muitten porojen seuratessa tapahtumaa kuin euro-ottelussa konsanaan. Paloauton kuljettaja ajoi tien sivuun, joka oli hoitamattomana liestynyt ja auto luisui ojaan.

Poro tuntui kiintyneen pyykkien makuun eikä tahtonut irrottaa saaliistaan millään. Pyykkikuski kiskoi sitä takakankuista ja yritti huutaa parhaansa mukaan, mutta poro sinnitteli alushousut suussaan auton vieressä.

Palomiehet kiirehtivät paikalle vaivautuneina ja vähän pelokkainakin. Toisella oli mukana käsiase ja siinä vielä muutama pati jäljellä. Halukkaina kuulemaan minkä tahansa järkeen käyvän selityksen näkemälleen palomiehet uskoivat pyykkikuskin kertoman. Toinen palomiehistä kehotti pyykkikuskia siirtymään syrjään ja toinen ampui sen poron. Häiriintyvästi käyttäytyvän villieläimen sai siinä maailmassa ampua kuka vain. Poro kuoli kunniakkaasti Siirakin alushousut suussaan ja muutkin porot poistuivat paikalta.

Pyykkikuski keräsi tielle laonneet vastapestyt vaatteet ja kyseli palomiehiltä, olisiko Siirakin talolle pitkäkin matka. Palomiehet vilkaisivat toisiaan ja sanoivat, ettei pyykeillä ollut niin kiirettä, kun asiakas oli muuttanut toiseen osoitteeseen kirkonkylän pintaan. Mutta paloauto oli ojassa eikä noussut omin voimin. Sähköauton apu ei sitä riittänyt siirtämään.

Pian paikalle ilmaantui palopäällikkö nelivetomaasturillaan. Hän kuunteli miesten selostukset tapahtuneista sattumuksista ja yritti pysytellä rauhallisena. Ensimmäiseksi hän kaivoi esiin muffinssipaketin ja tarjosi yhden muffinssin jokaiselle. Siihenpä ne loppuivatkin. Mutta kaikki saivat suun makeaksi. Seuraavaksi piti päättää mitä porolle tehdään. Se siirrettiin hetkeksi tien sivuun vaikka toinen palomiehistä alkoi jo ennen aikojaan puhua pakastepusseista.

Sähköauton kuljettajaa autettiin kääntämään autonsa kylän suuntaan ja sitten hivutettiin palopäällikön auto paloauton taakse ja kiinnitettiin vetokoukkuun hihna, jolla oli tarkoitus avustaa paloautoa pääsemään takaisin tielle. Paloauton eturenkaan takaa kaivettiin liestynyttä soraa varovasti pois, varovasti sen vuoksi, koska muutenkin kuin teoriassa paloauto olisi voinut kaatua kupeelleen siinä asennossa. Onneksi vesisäiliöt olivat tyhjät, jotenka paloauto ei ollut niin raskas kuin ajoon lähtiessä. Veto- ja työntöavulla paloauto könysi tielle takaisin. Kovin pahoja jälkiä ojaanajosta ei jäänyt, muutamia naarmuja vain. Katsastuksessa ne eivät vielä hylkyyn riittäisi.

Niinpä pyykkikuski ja paloauto pääsivät palaamaan takaisin kirkonkylälle. Poronraato otettiin paloauton kyytiin, siitä ei sen koommin paljoa puheltu. Palopäällikkö sen sijaan jäi hetkeksi tielle ja kun auton keula oli valmiiksi Siirakin mökin suuntaan, hän päätti käväistä palopaikalla.

Siirakin talon lahot hirret olivat tulen ruokana aikansa roihuttuaan muuttuneet mustaksi palojätteeksi, joka sauhusi enää hiljaa. Idästä kuului kulkukoirien haukuntaa, läntiselle taivaalle nousi vakavan näköinen sadealue. ”Se kokot kastelee”, lausahti palopäällikkö hänelle ominaiseen taatamaiseen tapaan.

Metsästä kuului lähestyviä ääniä. Palopäällikkö huomasi porotokan arasti astelevan kohti palaneen talon pihalla seisovaa maasturia. Hän muisti mitä pyykkikuski oli kertonut ja miten palomiehet olivat arvelleen porojen olevan suolojen tarpeessa. Maasturin tavaratilaan oli jäänyt talvelta säkillinen maantiesuolaa. Palopäällikkö kosautti suolat Siirakin talon tanhuville ja porot asettuivat lipestämään tarvitsemaansa ravinnetta. Taisivat jäädä siihen lehmisavuillekin.

Palopäällikkö kumartui kohti vakaista Luontisvaaran maaperää ja poimi entiseltä pientilalta savuaromisen ketokukkasen, katseli sitä hetken ja painoi napinläpeensä. Siitä se päätyi eräälle keski-ikäiselle naishenkilölle, kirjastoalan ammattilaiselle, joka sinnikkäästi piti yllä pitkään jatkunutta seurustelusuhdetta kuntansa palo- ja pelastuspäällikön kanssa.


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Toivo
ViestiLähetetty: 12 Maalis 2019, 20:31 
Poissa

Liittynyt: 17 Huhti 2003, 08:57
Viestit: 2756
Elä mee missää rakkauvvessa mittää poestelemaan,luven tämän kun ehin, nyt pittää kuulemma mennä saunaan

_________________
Luokkasen Heikki se on joka ihtesä tässä häpäsöö, vaen sillätöenhän minä oon ollu jos kuinka kauvvvan...


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Toivo
ViestiLähetetty: 14 Maalis 2019, 05:29 
Poissa

Liittynyt: 17 Huhti 2003, 08:57
Viestit: 2756
Siinäpä mukavatunnelmainen tarina. Ei sinnua ainakaan mielikuvituksen puutteesta voi syyttäää.

_________________
Luokkasen Heikki se on joka ihtesä tässä häpäsöö, vaen sillätöenhän minä oon ollu jos kuinka kauvvvan...


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Toivo
ViestiLähetetty: 15 Maalis 2019, 14:21 
Poissa

Liittynyt: 26 Helmi 2007, 13:26
Viestit: 1282
Paikkakunta: Juorupolku
Hyvä jos ei tarvihe poistaa. Saa neronleimaus saa kaikille loistaa.


Ylös
 Profiili  
 
Näytä viestit ajalta:  Järjestä  
Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 4 viestiä ] 

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia


Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa


Et voi kirjoittaa uusia viestejä
Et voi vastata viestiketjuihin
Et voi muokata omia viestejäsi
Et voi poistaa omia viestejäsi
Et voi lähettää liitetiedostoja.

Etsi tätä:
Hyppää:  
cron
POWERED_BY
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com