Rihmasto

kirjallisuusfoorumi
Tänään on 21 Elo 2019, 18:27

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia




Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 8 viestiä ] 
Kirjoittaja Viesti
 Viestin otsikko: Fantastisia tarinoita
ViestiLähetetty: 16 Touko 2019, 08:34 
Poissa

Liittynyt: 26 Helmi 2007, 13:26
Viestit: 1287
Paikkakunta: Juorupolku
Kirjoitan tähän vitjaan fantasiatyyppisiä tarinoita. Ennen niitä kutsuttiin fantastisiksi tarinoiksi, joten sillä nimikkeellä.


Metsä puilta


Siinä kävi niin, että Maapallon ilmakehän happivaranto alkoi huveta riittämättömäksi. Väkimäärä sen kuin kasvoi, eikä entisillekään asujamille meinannut riittää hengitettävää. Käännyttiin milloin kenenkin puoleen. Toivottiin lisää happea tuottavaa kasvullisuutta, vaadittiin väestönkasvun rajoittamista, rukoiltiin ihmettä joka palauttaisi kaiken entiselleen ja kaikille uudet älypuhelimet.

Kaiken kohun ja väkivaltaisiksi yltyneitten mielenilmausten lisäksi esiintyi myös toisenlaista, hiljaista toimeliaisuutta. Vaatimattomassa rintamamiestalossa, autioituneen kylän ainoana asukkina suurten hiljaisten, vain osittain aukkohakattujen metsien keskellä asui ja teki työtään Animo, nuori ja vapaa metsäntutkija.

Hänen elämänsä ja tutkimuksensa suurin mielenkiinto kohdistui metsän kokonaisuuteen. Metsä oli aina näyttäytynyt Animolle laajana organismina, josta puut olivat vain maanpäällinen, näkyvä osa. Hänen tarkoitushakuinen tutkimustyönsä, johon hän ei ollut yrittänytkään hakea ulkopuolista rahoitusta, kohdistui aluskasvullisuuden, sammalien, juurien, rihmastojen ja maannoksen yhteistoiminnan ymmärtämiseen.

Animon perusajatuksen mukaan metsät olivat elollisia olentoja sinänsä, suurempia kuin mitkään nisäkkäät. Metsät olivat kehittyneet hitaasti, rakentuneet pala palalta, itiöitten kutoma rihmasto kerrallaan. Ne nousivat mullasta maan, mutta myös pysyivät paikoillaan ja elivät elämänsä samoilla sijoillaan. Maaperän elämä ei näyttänyt ulospäin katsoen juuri miltään, mutta Animo aavisti siinä suuria merkityksiä.

Puitten suojissa Animo saattoi tehdä tutkimuksiaan toisten metsissä huomiota herättämättä. Jos joku sattui kohtaamaan maannosta tarkastelevan tutkijan, oli hänellä aina kuhunkin ajankohtaan soveltuva marjanpoimuri mukanaan. Marjoja poimimalla Animo myös eleli kohtalaisen mukavasti olemattomilla tuloillaan. Hän tykkäsi marjapuuroista.

* * * *

Ilmastokokous oli jo niin mones, ettei kukaan viitsinyt pitää lukua. Useimmat osallistujat pelkäsivät sen olevan viimeinen. Oli tahoja, joitten mielestä Maapallon elämän ainoa pelastus olisi ihmiskunnan massiivinen tukahtumiskuolema. Tämä masentava ajatus haluttiin torjua, sen edessä antautuminen olisi merkinnyt toivon nopeaa sammumista.

Väsähtäneen väittelyn jälkeen kokenut ja kaikista väsähtänein puheenjohtaja kysyi olisiko jollain jotain uutta lisättävää keskusteluun. Puheenjohtaja oli kyllästynyt toinen toisiaan vastaan kinaaviin, kulahtaneita näkemyksiään toisteleviin tutkijoihin. Hän ei tiennyt ilahtuako vai masentuako siitä, että tutkijoitten joukko harveni kokous kokoukselta. Keskustelu ilmastosta oli karannut tutkijoitten käsistä populistien käsiin. Tieteellä ei siinä keskustelussa ollut mitään sijaa. Sanailun tiet kulkivat suloisten fantasioitten ja raastavien pelottelujen toisiaan vastaan iskeviä valtateitä. Elämä sinnitteli jossain muualla, tiede vähemmän kiinnostavana asiana jossain takapihoilla ja merkityksettömissä ilmastokokouksissa.

Puheenjohtaja tunsi kaikki maailman tutkijat, jotka kokouksiin ilmaantuivat. Heidän mielipiteensä vihloivat puheenjohtajan karvoittuneita korvia. Pian hän kopauttaisi nuijallaan kongressisalin pöytää ja äänet vaikenisivat – ehkä iäksi. Hän kohotti nuijaansa ja katseli saliin puoleksi nukahtamaisillaan. Ilma oli raskas kuin puheenjohtajan tunnetila.

Jostain takavihreältä kohottautui silloin nuori hahmo, jonka puolipitkät, lainehtivat hiukset toivat puheenjohtajan mieleen hänen nuoruutensa päivät. Idealistiset nuoret parittelemassa heinikossa, tuulen suhinan läheisen metsikön puunlatvoissa ja lintujen laulannan. Miten toiveikkaita he silloin olivat, miten he aikoivat kääntää Maapallon riutuneet äidinkasvot jälleen hymyyn, ties miten pitkästä aikaa.

Ja nyt hän istui tässä. Valmiina lyömään viimeiset naulat tieteen yhteiseen arkkuun, valmiina jättämään maaäidin kohtalon ihmiskunnan käsiin. Hän vapauttaisi Barabbaan typerryttävällä nuijaniskullaan. Ajatus oli niin tyrmäävä, että nuija putosi puheenjohtajan kädestä ja kieri salin lattialle.

Tuntematon nuori tutkija riensi hätiin. Hän nosti nuijan lattialta ja antoi sen puheenjohtajan käteen. Tutkija kertoi nimensä olevan Animo ja tulevansa pohjoisesta. Puheenjohtaja tihrusti Animoa kuin ilmestystä. Hän tunsi nuoren tutkijan hengityksestä marjapuuron tuoksun, hän tunnisti elämän, joka sykki tuon yksilön sisällä, edelleen elävän halun pelastaa ja muuttaa se, mitä muutettavissa on.

Puheenjohtaja viittasi kädellään nuorelle tutkijalle tarjoten tälle puheenvuoron. Saliin laskeutui odottava hiljaisuus. Jotkut tosin odottivat lähinnä loppukevennystä.

Animo kaivoi repustaan esiin vanhan diaprojektorin, latasi siihen dioja täyden lippaan ja aloitti näytöksensä. Muinaisen tekniikan käyttö oli kieltämättä vanhentunut kikka ilmastokokousten arsenaalissa, mutta Animo sai kuitenkin koko salin huomion. Ennen pitkää salissa kuului vain diojen vaihtimen ääni ja tuulettimen hiljainen hurina sekä Animon rauhallinen, tasainen ääni, joka selosti nuoren tutkijan tekemiä outoja huomioita maaperän merkityksestä metsien hapentuotannolle.

Animo selitti, että kaikki osaset maaperässä aikaansaavat sen ilmakehän, joka Maapallolle on muodostunut. Eivät pelkästään puut tai varvut tai sammalet. Koko maanalainen rihmasto, juuret, siemenet, pieneliöt, itiöt, koko maannos matoineen ja mineraaleineen ja jopa peruskallio aikaansaavat yhdessä sen kasvun, joka auttaa puustoa tuottamaan happea. Metsä ei ole pelkästään se mikä näkyy puina vaan kaikki se mistä ne puut kasvavat. Eikä metsä ole joukko erillisiä kasvajia vaan yhtenäinen organismi, valtava yhtenäinen elävä olento, joka sietää paljon pinnallaan tapahtuvaa toimintaa, mutta jota tulee kohdella kokonaisuutena, säilyttäen ja vaalien.

Kun Animo päätti puheenvuoronsa, hiljaisuus kihisi salissa. Vanha puheenjohtaja katseli nuorta tutkijaa ja lausui: ”Meidän pitää siis opetella näkemään metsä puilta.” Ja hän jatkoi:

– Kuulkaapa, nuori tutkija! Haluaisin ehdottaa teille vaihtokauppaa. Antakaa minulle tuo diaprojektori niin saatte minulta tämän nuijan. Voitte tulla jopa istumaan tähän minun paikalleni. Olkaa hyvä!

Animo otti vastaan nuijan, jonka puheenjohtaja hänelle ojensi. Hän nousi katederille ja asettui istumaan nahkatuoliin, jonka vanha puheenjohtaja oli juuri jättänyt.

– Käyn hakemassa projektorin myöhemmin, puheenjohtaja virkkoi poistuessaan. Koko salin tutkija-aines suuntasi kulkunsa kongressitalon pyöreään ravintolaan, johon oli katettu banketti-illallinen.

Kaikkien muitten poistuttua Animo huomasi istuvansa yksin puheenjohtajan paikalla. Vahtimestari sammutti salin valot etäämpänä käytävällä olevasta katkaisimesta. Kun diaprojektorin aikakatkaisin sammutti valon laitteesta, jäi Animo pimeään. Animo kopautti nuijalla pöytään kolmesti ja julisti kokouksen päättyneeksi. Hän tunsi olevansa yhtä organismia kädessään pitämänsä nuijan kanssa.


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Fantastisia tarinoita
ViestiLähetetty: 17 Touko 2019, 14:33 
Poissa

Liittynyt: 17 Huhti 2003, 08:57
Viestit: 2775
Ihminen, elä luovuta sano jo joku Jooseppi Kinaretilaenen (muistinkohan nimen oekein, vaen en kehtaa tarkistaa) Veikko Huovisen lyhyvessä erikoesessa ja rakennutti hautaholoviisa viihtysän yksiön hauturin sinne toemittamista tarvikkeista. Vaen kovin synkkä oli tarinan kuluku, ellei se sitte kuitennii ollu toevoa täys.

_________________
Luokkasen Heikki se on joka ihtesä tässä häpäsöö, vaen sillätöenhän minä oon ollu jos kuinka kauvvvan...


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Fantastisia tarinoita
ViestiLähetetty: 21 Touko 2019, 08:47 
Poissa

Liittynyt: 26 Helmi 2007, 13:26
Viestit: 1287
Paikkakunta: Juorupolku
Tässäpä seuraava tarina, jossa myös on kyse luovuttamisesta ja ilmastoahdistuksesta:

Planeetta B

Sain taas kerran hirmun hyvän ajatuksen: päätin kirjoittaa sanat iskelmään, joka vähentäisi nuorison ilmastoahdistusta!

Innolla oli päässyt yleistymään enkunkielinen sanonta: ”There is no Planet B”. Sillä tarkoitettiin, että Maapallolle ei olisi olemassa vaihtoehtoja. Laajojen ympäristötuhojen ja liikakansoituksen hölkytellessä kohti meitä eri korkuisina aaltoina tämä ajatus ei tuntunut kovin virkistävältä. Nuoriso oli lakannut uskomasta tulevaisuuteen. Sellainen ympäristötietoisuus saattaisi kääntyä hyvää tarkoitustaan vastaan. Masentuneet ihmiset eivät vaihda edes lakanoitaan, saati että muuttaisivat maailman paremmaksi.

Kirjoitin äkäisesti sanat iskelmään, joka vaikutti minusta hitaalta valssilta. Ajattelin sen illan viimeiseksi, jota voisi porukalla hoilata maailmanlopun aattona. Läksin ihan toisesta tulokulmasta kuin iskulause ”There is no Planet B”. Minun iskelmässäni Planet B on aina olemassa – silloinkin kun tuho vyöryy päälle. Planeetta B on haaveitten ja fantaasian maa. Ulottuvuus, jossa voimme jatkaa elämästä nauttimista.

Kirjoitin iskelmän sanat aluksi enkunkielisinä ja sitten suomennin ne parhaan kykyni mukaan. Tunsin luoneeni mestaristeoksen. Mitä useammin luin tekstini, sitä luultavampana pidin sitä, että se toisi minulle vaurautta ja arvonantoa, lopultakin.

Tällainen siitä tuli:


Planet B Wonderland


We shall always have our Planet B
for diddly doodle and for fantasy.
Even when the final wave will grow
I know we'll find the way.

Get aboard to land to B to be,
enjoy the friendly, cozy company,
splendour multiplies excessively
and free! on Planet B.

If you'd just look around,
for sure you are bound
to find the right place
of the good Planet B,
Reverie, Inner Space
– it's there for you to see.

Universe of dreams for you and me
approximately next to Harmony...
Take a wider look at galaxy
to see our Planet B.

We shall always have our Planet B
for diddly doodle and for fantasy.
Even when the final wave will grow
I know we'll find the way.


Ihmeellinen planeetta B


Planeettamme B on ikuinen
lepuuttelupaikka hermojen.
Vielä kohotessa hyökyjen
sinne löydetään.

Lähde B:hen kautta portti B:n,
törmäät moneen kivaan ihmiseen,
kimalteet jo kimpoo kymmeneen,
planeettamme B:n.

Ympärilläsi näät,
miten kääntyvät päät
muittenkin oikeaan:
unien avaruus
hyvään B-planeettaan
johtaa kuin toiveikkuus.

Tähtijärjestelmä haaveitten,
likipitäen harmoninen...
Suuntaa laaja katse kaikkeuteen,
näät planeetta B:n!

Planeettamme B on ikuinen
lepuuttelupaikka hermojen.
Vielä kohotessa hyökyjen
sinne löydetään.



Aloin tuota pikaa etsiä musiikkerijoukkiota, joka voisi esittää iskelmäni. En ollut itse lainkaan musikaalinen, enkä koskaan ollut laatinut mitään laulelmia. Joskus suihkussa annoin mennä kansanlauluja ja kirkossa veisasin muitten mukana, ettei tule aika pitkäksi.

Oli ihmeen vaikeata löytää ketään, joka innostuisi iskelmästäni. Useimmiten kukaan ei viitsinyt ruveta edes lukemaan sitä kertaalleen läpi. Olin kuitenkin sinnikäs sillä tavalla, että luovuttaminen ei käynyt mielessäkään. Nyt oli kyse minun urastani iskelmän tekijäni.

Lopulta sinnikkyys palkittiin. Puolitutun tuttavan tuttavan jostain autotallista löytämä pitkätukkabändi suostui tekemään sanoituksestani laulun. Odotin kiinnostuneena millainen siitä tulisi. En nimittäin ollut kuvitellut esittäjäksi mitään tuntematonta harrastelijarokkarien poppoota. Mutta toisaalta, enhän minäkään ollut millään lailla tunnettu sillä alalla, enkä oikeastaan millään muullakaan alalla. Paitsi lujana hulluna.

Sain kuulla kappaleen yhtyeen autotallissa. Talli ei ollut kovinkaan kodikas, tuntui oudolta, että siellä laulettaisiin iskelmää, jonka oli tarkoitus virittää nuorisoon uskoa Maapallon tilaan.

Itse laulelma osoittautui kummajaiseksi. Se oli sekoitus joitakin tyylejä, jotka tosiaankin olivat kuin autotallin jäteöljyillä kyllästettyjä. En tunnistanut mitään tuntemaani musiikillista traditiota melodiasta. Ainakaan valssista ei ollut kyse. Musiikki ei ollut hidasta eikä nopeaa, se aaltoili sattumanvaraisen tuntuisesti kuin lätäkön vesi puuskatuulessa. Sanoista oli vaikea saada selvää, taisivat kumminkin englanniksi laulaa, arvelin.

– Näin me se tulkittiin, sanoi kitaristi musiikin tauottua.
– Jahah, minä vastasin. Yritin sanoa jotain muutakin, mutta en millään keksinyt mitään. Ajatukseni harhailivat euroviisuissa ja siinä, miten niissäkin kisoissa eri ihmiset saattavat tehdä sanoituksen ja toiset sitten laativat musiikin ja sitten käy niin kuin Suomelle tuppaa käymään. En uskaltautunut puntaroimaan sanoitukseni lähtökohtaista heikkoutta.

Kitaristi sanoi, että he voivat näytteeksi esittää jonkin verran omaa musiikkiaan. Minä nyökyttelin, kun en ilennyt kieltäytyäkään. Muutamia sietämättömiä vongutuksia kuunneltuani, uskaltauduin kysymään mistä löytyisi vessa. Minut neuvottiin viereiseen asuintaloon, jonne en kuitenkaan uskaltautunut vaan pakenin paikalta vaivihkaa.

Kotimatkalla nyyhkytin salaa linja-autossa. Ulkona oli kalsea keli ja olin vahvasti Planeetta B:n tarpeessa. Kotiin tultuani olin kauan aikaa niin sulkeutunut, ettei tullut mieleen avata televisiota, ei radiota. Suljin verhot ja istuin pimeässä pitkät rupeamat. Sade rapisi ikkunaan. Naapurissa haukkui koira. Tieltä kantautui sisään mopon pärinä. Nämä arjen äänet saivat minut rauhoittumaan. Nukahdin nojatuoliini.

Herättyäni paistoin eineekseni kananmunia. Laitoin niihin reilusti suolaa, mustapippuria ja kurkumaa sekä pari vahvaa särkylääkettä. Valutin munat pannusta lautaselleni ja päätin, että nuoret saisivat pitää ilmastoahdistuksensa, minusta ei sen parantajaksi olisi.


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Fantastisia tarinoita
ViestiLähetetty: 26 Touko 2019, 08:34 
Poissa

Liittynyt: 17 Huhti 2003, 08:57
Viestit: 2775
Eikö ne jotku usko (ja tiijjä vaekka ovat oekessa) että maapallon sisällä on toinen maailima ja se on vieläpä isompi kuin tämä maanpäälinen.

_________________
Luokkasen Heikki se on joka ihtesä tässä häpäsöö, vaen sillätöenhän minä oon ollu jos kuinka kauvvvan...


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Fantastisia tarinoita
ViestiLähetetty: 28 Touko 2019, 06:14 
Poissa

Liittynyt: 26 Helmi 2007, 13:26
Viestit: 1287
Paikkakunta: Juorupolku
Tuohon Zorron esittämään ajatukseen saattaa jotenkin viitata seuraava tarina:


Taivasten valtakunnan avain


Suomen jääkiekkojoukkue voitti maailmanmestaruuden. Se oli hieno homma. Kansa oli mielissään. Varsinkin ne ihmiset, joita jääkiekkoilu jollakin tapaa kosketti. Yleensä ihmisille nimittäin käy niin, että kun jotakin on saavuttanut, se jokin menettää sen mielenkiinnon, jota sitä kohtaan on tunnettu. Vähän niin kuin olisi saanut raskaan työn tehdyksi ja voisi alkaa keskittymään muihin, mukavampiin asioihin.

Jääkiekkojoukkueelle järjestettiin kumminkin juhlat puistossa. Vieressä oli kasvitieteellinen puutarha – kuin lempeänä muistutuksena kaiken katoavaisuudesta. Kuultiin kummallista musiikin jumputusta, onttoa iskelmärunoa ja suoraa huutoa. Elämä oli.

Sitten saatiin paikalle presidentti Sauli. Hän toi mukanaan lahjan koko joukkueelle kollektiivisesti. Sauli antoi heille Taivasten valtakunnan avaimen. Taivasten valtakunta oli pieni paikka Keski-Siperian ylänköalueen tundravyöhykkeellä. Niinpä avainkin oli aika pieni, yleensä paikkakunnalla ei viitsitty jurttia edes lukita, sillä kuka tahansa pääsi kumminkin teltan liepeitten alta sisään, jos nyt jostain syystä sinne halusi.

Taivasten valtakunnan avaimen lisäksi presidentti ojensi joukkueelle myös alakerran kylmiöosaston avaimen. Se avain oli suuri, luultavasti, koska alakerrassa oli aina himmeät valot, niin että jos avain sattuisi putoamaan käsistä, se olisi helpompi löytää ison kokonsa ansiosta. Koolla on väliä, etsivä löytää ja pääsee sisään.

Alakerran kylmiössä lojuivat hiljaisina karvaiset mammutinpoikaset, jotka olivat jäätyneet jokimutiin, sapelihammastiikerit, joitten elinolot olivat kehnontuneet sokeroitujen konvehtien myötä ja suomalais-ugrilaiset kansat kuviteltuine suuruuden aikoineen.

Jääkiekkojoukkueen puistojuhla jatkui, kaikki odottivat sitä yleisen halailun ja pussailun alkua, jonka vuoksi juhlille oli lähdetty. Ilman täyttivät puitten siitepöly ja lemmenjanon ätläkkä tuoksu. Taivasten valtakunnan avaimen vei joku jääkiekkomuseoon, jonne ne unohtuivat kunnes kukaan ei niitä enää muistanut.


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Fantastisia tarinoita
ViestiLähetetty: 29 Heinä 2019, 10:23 
Poissa

Liittynyt: 26 Helmi 2007, 13:26
Viestit: 1287
Paikkakunta: Juorupolku
Kolmas pyörä


Minulta varastettiin kaksi pyörää pyörävajasta. Epäilen niitä vajakkeja, jotka siellä aina luuhasivat ja naureskelivat, kun toin pyöräni vajaan työstä palattuani. Ostin vielä kolmannen pyörän, ajattelin, että hommaan siihen kaksi kunnon lukkoa, ehkäpä se vähän varkaita hillitsee.

Kolmatta pyörääni ei varastettu. Se kasvatti itse jalat alleen. Ensin sille ilmestyi kaksi jalkaa. Sen jälkeen jalat lisääntyivät paritellen. Tuli neljä jalkaa, sitten kahdeksan, lopulta jalkoja oli kolmenkymmentäkuusi. Siinä vaiheessa pyörällä oli hankala ajaa, sillä jalat laahasivat usein maata huvikseen nostattaen aikamoisen pölypilven, josta sain kuulla huomautuksia. Talvella tosin jaloista oli hyötyä silloin kun piti ajaa paksussa lumessa. Ne nimittäin tallasivat melko nopeasti polun, jotta sain polkaistua hyvät vauhdit ajellessani.

Niin kolmas pyörä tuli elämääni jäädäkseen, sillä eivät varkaat semmoisesta huolineet. Itse asiassa taisivat vähän kavahtaa menopeliäni. Se nimittäin tuli aika hanakka puolustautumaan jaloillaan. Varsinkin takajaloillaan, joita sillä onkin melkoinen määrä. Siinä eivät pyörävajan nilkit paljon mahtailisi, kun minun kolmas pyöräni niitä monottaisi.

Joskus tuli joku luonnonsuojelija kyselemään, että onko pyöräni jonkin sortin hybridieläin. Varmaan arveli, että se tarvitsee suojelua. Vastasin, että jos on, niin se on sitten minun hybridieläimeni ja että kaikenlaisten eläinpoliisien on parasta pitää siitä näppinsä erossa. Pyörä potkaisi vähän näytteeksi luonnonsuojelijaa sääreen, mikä riitti rauhoittamaan pahimman kyselyinnon.

Lukija varmaan arvaa, että minulle on sukeutunut varsin läheinen suhde kolmanteen pyörääni. Aina jouluisin ja joskus pääsiäisenä kutsun sen asuntooni vierailulle. Pyörä könyää raput neljänteen kerrokseen varsin vaivattomasti. Laulan sille joululauluja ja pääsiäisenä soitan Matteus-passiota netistä. En tiedä kuuleeko se niitä, mutta eiköhän sillekin tule hyvä olo, en ainakaan huomaa sen alinomaa vilkuilevan kelloaan. Lisäksi rasvaan ja tarvittaessa kiristän sen ketjut ja pyyhin pölyjä vähemmälle.

Olen ajatellut joskus kysyä, haluaisiko kolmas pyörä asua kanssani. Luultavasti siitä ei tarvitsisi edes ilmoittaa isännöitsijälle, kun se ei käytä vettä eikä sähköä ja pumpun suhahtelu voitaneen tulkita normaaliksi elämisen ääneksi. Tietysti rappukäytävään voi kulkeutua likaa sen kolmestakymmenestäkuudesta jalasta, mutta onhan ihmisillä koiriakin – ei kaikkea voi kieltää yhteisön kontrollin kautta.


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Fantastisia tarinoita
ViestiLähetetty: 12 Elo 2019, 18:38 
Poissa

Liittynyt: 17 Huhti 2003, 08:57
Viestit: 2775
No jo oli hypriiti eli mutaatio, täytyypä vilikasta ommaa pyörää ohikulukiissa että vilikuileeko se kelloaan. Tuossa taesi olla metavoora poekineen, sano...

_________________
Luokkasen Heikki se on joka ihtesä tässä häpäsöö, vaen sillätöenhän minä oon ollu jos kuinka kauvvvan...


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Fantastisia tarinoita
ViestiLähetetty: 16 Elo 2019, 08:48 
Poissa

Liittynyt: 26 Helmi 2007, 13:26
Viestit: 1287
Paikkakunta: Juorupolku
Enpä tiijjä oliko metavoora vai motovuara, mutta seoroovaks sitten uninen tarina:


Mainittu


Äiti kuoli jo vuosikausia sitten, mutta vieläkin näin unia hänestä. Alkuun unessa vainaja ei haastellut mitään, tällä kertaa asianlaita oli toinen.

Unessa veljeni toivat äidin luokseni kylään. Äiti oli ollut jo pitkään puhe- ja liikuntakyvytön, mutta nyt hän oli jonkin ihmeen kautta saanut kaikki menettämänsä ominaisuudet takaisin. Äiti oli kuin ennenkin ja ryysti kahvia minun kahvipöydässäni. Outo vakavuus hänessä tosin asusti, jokin sellainen, joka ennen niin loisti poissaolollaan.

Menimme parvekkeelle syömään suolaista ja ryyppäämään. Naapurit ilmestyivät omalle parvekkeelleen ja pyytelin heiltä anteeksi myöhäistä iltapalaamme. Naapurit eivät vilkaisseetkaan meihin vaan keskittyivät omiin juomisiinsa ja kehottivat meitä ryypppäämään omiamme.

Veljeni ehdottivat, että seuraavana aamuna lähtisimme automatkalle Kajaaniin tapaamaan sukulaisia. Ei meillä ole ketään sukulaisia Kajaanissa, mutta unessa kaikki tällainen käy niin luontevasti, että aloimme oitis valmistella matkaa. Päätin jättää sen vuoksi ryyppäämisen vähemmälle, sillä joutuisin kumminkin ajamaan.

Aamulla heräsin aikaisin ja olin yhä ymmälläni äidin voinnissa tapahtuneesta muutoksesta. Äiti nousi myös ylös ja katseli jurottaen ympärilleen keittiön pöydässä. Tai saattoi se olla puutarhassakin, kaikissa kerrostaloissahan on puutarhat keittiössä. Minä kävin läpi vanhoja valokuvia kuin jotain löytääkseni. Ja löysinkin! Siinä oli se valokuva, josta olin halunnut äidiltä kysyä, mutta hän ei olisi aikaisemmin kyennyt vastaamaan.

– Äiti, kuka on tämä mies, joka istuu sinun vieressäsi tässä valokuvassa?

Vuosikymmeniä vanhassa musta-valkokuvassa istui aitan rappusilla mies. Äitini nuorena naisena istui hänen vieressään penkillä. Mies oli isokokoinen, hänen yllään oli valkoinen kauluspaita, tummia housuja kannattelemaan oli kiinnitetty olkaimet.

Äiti mulkaisi minua vihaisesti, eikä vastannut mitään. Kun toistin kysymykseni useampaan kertaan, hän vastasi äkäisesti:

– Mainittu!

Yritin kysellä kuka oli Mainittu, mutta äiti veteli syvään henkeä ja katseli minua kuin vihainen naarasleijona. Ymmärsin, että mieheen liittyi jokin salaisuus. Mikä se voisi olla? Tuskin ainakaan mitään miellyttävää. Muistelin mitä olin saanut selville suvustani ja tuntui kuin hämärästi olisin tavoittanut nimen Mainittu, nuorena kuolleen miehen, jonka elämänvaiheet olivat jääneet minulta hämärän peittoon. Äkkiä keksin asettaa Mainitulle sukunimeksi äitini tyttönimen. Sanoin koko nimen äidilleni. Kysyin oliko kyseessä hän.

Äiti sähähti minulle äkäisesti. En halunnut enää perääntyä, minun täytyi saada tietää mistä oikein oli kysymys. Äkkiä pälkähti päähäni kysyä:

– Oletteko te tappaneet hänet? Tapoitteko te Mainitun?

Äiti kapasi pystyyn ja nappasi käteensä kivenmurikan. Vihainen heitto suhahti ohitseni. Pian tuli uusi kivi. Tiesin, että äiti oli tarkka heittämään, hän heitti siis tahallaan ohi. Mutta en halunnut nyt luovuttaa, asia piti saada selville.

– Äiti, minun pitää saada tietää! Mitä te teitte Mainitulle?

Äidin käteen ilmestyi jostain valtava kivenlohkare. Tiesin, että tällä kertaa hän ei heittäisi ohi.

Siihen tietenkin heräsin, kuinkas muuten. Kello olikin jo melko paljon, aamu oli valjennut ja vaimoni oli hereillä. Keittiössä tuoksui kahvi, toivotimme toisille hyvät huomenet.

Kerroin vaimolle unestani ja hän kysyi huolestuneena mitä se mahtoi merkitä. Kuten tavallista minä pystyin melko vaivattomasti löytämään aikaisempien päivien tapahtumista selityksen lähes kaikille unen yksityiskohdille – osa tuli siitä mitä olin lukenut, osa siitä mistä oli keskusteltu, mitä olin nähnyt ulkona liikuskellessani.

Vaimoni vaikutti rauhoittuvan ja jatkoi aamupalansa nauttimista. Hän poimi pöydältä leikkuuveitsen ja siivutti leivälleen kurkkua. Kun käännyin häneen selin kaataakseni itselleni kahvia, vaimoni nousi seisomaan ja kysyi uhkaavalla äänellä:

– Mutta kukas perkele sinulle on kertonut Mainitusta?

Tiesin, että jos vaimoni heittäisi leikkuuveitsen selkääni kohti, hän ei heittäisi ohi, sillä keittiön kaapit oli hiljattain uusittu.


Ylös
 Profiili  
 
Näytä viestit ajalta:  Järjestä  
Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 8 viestiä ] 

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia


Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Google [Bot] ja 0 vierailijaa


Et voi kirjoittaa uusia viestejä
Et voi vastata viestiketjuihin
Et voi muokata omia viestejäsi
Et voi poistaa omia viestejäsi
Et voi lähettää liitetiedostoja.

Etsi tätä:
Hyppää:  
cron
POWERED_BY
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com